Filosofisesta normatiivisuudesta
Luen ystäväni keskeneräistä käsikirjoitusta, jota lupasin kommentoida. Hän puhuu ihanteesta, jonka mukaan filosofin ei tule kertoa ihmisille kuinka näiden tulisi elää. Kautta aikain filosofialta on toivottu elämänohjeita ja arvoarvostelmia, mutta joskus osa filosofeista on kieltäytynyt antamasta niitä. Wittgenstein on erityisen hieno esimerkki filosofista, joka selvästi pyrki pitämään arvoarvostelmansa erossa filosofisesta työstään. Filosofisilta mieltymyksiltäni olen aina kuulunut tähän joukkoon. Ilahduin esimerkiksi kuullessani Helen Longinon sanovan, että normatiivinen etiikka koettelee hänen kärsivällisyyttään.
Ystäväni kuitenkin käyttää tässä yhteydessä sanaa "normatiivisuus" ihan sellaisenaan: arvoarvostelmia karttava filosofia on deskriptiivistä, ei normatiivistä. Mielestäni tämä on virhe. Ainakin pitäisi tarkentaa. Väitän nimittäin, että filosofia on lähes poikkeuksetta normatiivista – myös Wittgensteinin filosofia.
Totta, sellainen filosofia, jota pidän suurimmassa arvossa, ei kerro mitä ihmisten pitäisi arvostaa tai mihin heidän tulisi pyrkiä. Filosofinen argumentaatio kuitenkin perustuu normatiiviselle vaatimukselle: se vaatii ihmisiltä rationaalisuutta. Wittgenstein ei sano, mitä ihmisten pitäisi haluta. Mutta jos Wittgenstein viitoittaa parhaan reitin haluttua päämäärää kohti, eikä haluaja kuitenkaan seuraa sitä, se vaatii kyllä selitystä. Jos haluaja yksinkertaisesti kieltäytyy, filosofi ei tietenkään mahda asialle mitään, mutta tämä ei poista argumentaation normatiivisuutta. Siitä on aikaa kun luin Wittgensteinin teoksen Varmuudesta, mutta muistan lukeneeni sen pitkälti tutkielmana tästä rajasta.
Rationaalisuutta vaativa normatiivisuus läpäisee suurimman osan tuntemastani filosofiasta. Joitain poikkeuksia tietysti on; muistelen esim. Georges Bataillen ainakin ajoittain luopuvan rationaalisuuden vaatimuksesta. Hän taitaa kyllä esittää filosofisessakin tuotannossaan erinäisiä arvoarvostelmia, mutta pidän häntä silti vähemmän normatiivisena filosofina kuin esimerkiksi Wittgensteinia. (Sanon tämän varovasti, koska siitä on yli viisitoista vuotta kun olen viimeksi lukenut Bataillea.) Arvoarvostelmia normatiiviseen sävyyn esittävää filosofia on usemmiten mahdollista lukea niin, että jättää arvostelmat vähälle huomiolle. Normatiivinen rationaalisuuden vaatimus sen sijaan läpäisee filosofisen työn. Sitä ei voi sivuuttaa. Se on siksi perustavammanlaatuinen normatiivisuuden laji.
Tässä hahmottelemani ero kahden erilaisen normatiivisuuden lajin välillä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Olen nimittäin kokeillut myös irrationaalisuutta. Totesin sen epätyydyttäväksi. Rationaalisuuden vaatimuksesta luopuminen esti minulta mielekkään filosofisen työskentelyn.
Ystäväni kuitenkin käyttää tässä yhteydessä sanaa "normatiivisuus" ihan sellaisenaan: arvoarvostelmia karttava filosofia on deskriptiivistä, ei normatiivistä. Mielestäni tämä on virhe. Ainakin pitäisi tarkentaa. Väitän nimittäin, että filosofia on lähes poikkeuksetta normatiivista – myös Wittgensteinin filosofia.
Totta, sellainen filosofia, jota pidän suurimmassa arvossa, ei kerro mitä ihmisten pitäisi arvostaa tai mihin heidän tulisi pyrkiä. Filosofinen argumentaatio kuitenkin perustuu normatiiviselle vaatimukselle: se vaatii ihmisiltä rationaalisuutta. Wittgenstein ei sano, mitä ihmisten pitäisi haluta. Mutta jos Wittgenstein viitoittaa parhaan reitin haluttua päämäärää kohti, eikä haluaja kuitenkaan seuraa sitä, se vaatii kyllä selitystä. Jos haluaja yksinkertaisesti kieltäytyy, filosofi ei tietenkään mahda asialle mitään, mutta tämä ei poista argumentaation normatiivisuutta. Siitä on aikaa kun luin Wittgensteinin teoksen Varmuudesta, mutta muistan lukeneeni sen pitkälti tutkielmana tästä rajasta.
Rationaalisuutta vaativa normatiivisuus läpäisee suurimman osan tuntemastani filosofiasta. Joitain poikkeuksia tietysti on; muistelen esim. Georges Bataillen ainakin ajoittain luopuvan rationaalisuuden vaatimuksesta. Hän taitaa kyllä esittää filosofisessakin tuotannossaan erinäisiä arvoarvostelmia, mutta pidän häntä silti vähemmän normatiivisena filosofina kuin esimerkiksi Wittgensteinia. (Sanon tämän varovasti, koska siitä on yli viisitoista vuotta kun olen viimeksi lukenut Bataillea.) Arvoarvostelmia normatiiviseen sävyyn esittävää filosofia on usemmiten mahdollista lukea niin, että jättää arvostelmat vähälle huomiolle. Normatiivinen rationaalisuuden vaatimus sen sijaan läpäisee filosofisen työn. Sitä ei voi sivuuttaa. Se on siksi perustavammanlaatuinen normatiivisuuden laji.
Tässä hahmottelemani ero kahden erilaisen normatiivisuuden lajin välillä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Olen nimittäin kokeillut myös irrationaalisuutta. Totesin sen epätyydyttäväksi. Rationaalisuuden vaatimuksesta luopuminen esti minulta mielekkään filosofisen työskentelyn.
6 Comments:
Lukiessani logiikkaan nojaavaa kielifilosofiaa minulla on usein olo, että se on normatiivista enemmän kuin deskriptiivistä. Se ei pyri kertomaan, millainen kieli on, vaan ennemmin esittää, millaisena kieli kannattaa mieltää, että omasta ajattelustaan saisi järkevää. Ajattelen tällaista filosofiaa enemmän ajattelun teknologiana kuin tieteenä. Uskoisin, että sama pätee suureen osaan ontologiaa.
Aivan. Tieteenfilosofiassa vastaava voi kuitenkin olla vähän turhauttavaa. Mielestäni tieteenfilosofian tulisi mielellään olla paitsi kiinnostavaa, myös edes potentiaalisesti hyödyksi erityistieteille. Se taas ei onnistu muuten kuin käsittelemällä sellaisia kysymyksiä, jotka ovat erityistieteiden kannalta rlevantteja. Toisin sanoen tarvitaan aika paljon erityistieteiden tuntemusta ja myös ihan deskriptiivistä työtä. Nojatuolitieteenfilosofointi saattaa takertua kaiken maailman varpukasveihin, joilla ei ole tutkimuksenteon todellisuuden kannalta kauheasti väliä.
Toisaalta kyseessä on kuitenkin filosofia, joten työn pointti tapaa olla normatiivinen. Minulle on kuitenkin tärkeää, että tieteenfilosofian normatiivisuus on juurikin rationaalisuuden vaatimukselle rakentuvaa normatiivisuutta, ei muuta määräilyä. Tieteenfilosofina hommani ei ole kertoa tutkijoille, mitä heidän esim. pitäisi haluta tutkia.
Tekstissäsi on (kuten viimeaikaisessa tyylissäsi yleensäkin) valtavasti (enemmän tai vähemmän epäsuoraa) sen signalointia, miten erinomainen sinä ja kollegasi olette. Suomeksi sitä voisi sanoa omakehuksi. Tämä liittyy seuraavaan kommenttiini kahdella tavalla.
Ensinnäkin ajatus, että filosofit ovat viisaita, jotka heittävät metafyysisistä korkeuksistaan käskyjä tai ainakin lausuntoja siitä, miten pitää elää, tai ainakin mitä loogisesti tietyistä elämänsä ohjenuoraksi valituista premisseistä seuraa. Mikseivät filosofit voisi olla tyhmiä tai ainakin yksinkertaisia. Toisin sanoen yleistää ja abstrahoida käytännön etiikasta ja tieteestä tiettyjä periaatteita ja ehkä ehdottaa niitä uusiakin.
Vanhan fraasin mukaan etiikassa ei ole asiantuntijoita. Etiikan ja filosofian asiat ovat niin pehmeitä ja tulkinnanvaraisia, ettei niistä voi koota kovinkaan kompleksisia kokonaisuuksia. Tämän vuoksi "neroja" jotka hallitsisivat kadunmiehelle vaikeita asioita on paljon fysiikassa muttei ainuttakaan filosofiassa.
Pehmeiden tieteiden filosofiasta nimittäin tulee mieleen eräs asia, jonka simppelistäkin toistelusta voisi olla hyötyä. Yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen kursseilla taotaan ajatus, että pitää ensin valita ja rajata (perustellusti) jokin aineisto, josta aletaan sanoa jotain. Käytännössä kaikki verkon hengenviljely kaatuu yksinkertaisesti siihen, että oppeja ja faktoja nappaillaan lähteitä yksilöimättä ja aihetta rajaamatta milloin mistäkin, jolloin valikoimalla ja yksityiskohdat suurten nimien ja uusimman tutkimuksen hehkulla hämärtämällä voidaan sanoa mitä tahansa mistä vain. Tämän arkisen asian huomioiminen mullistaisi täysin koko julkisen keskustelun.
Toisin sanoen filosofi olisi jonkinlainen tieteellinen tai yhteiskunnallinen lautamies, joka ei välttämättä tietäisi eikä tajuaisi mistään mitään, mutta jonka kankealle järjelle viisaampien pitäisi asiat selvittää.
Kun mietin onko minulle henkilökohtaisesti ollut filosofiasta hyötyä elämässä ja "tieteessä", sitä on ollut oikeastaan enemmän kuin kyynikko uskoisi, mutta nimenomaan nyrkkisääntöjen ja periaatteiden tasolla. Ei tarkkaan argumentoituina hienoviritteisinä teorioina. Tiedeyhteisön ja muun maailman ihmiset eivät ole kauhean älykkäitä, ja kun asiat eivät kuitenkaan pysy niille ennaltasovituissa raameissa, yleissivistyksellä on helppo päteä. Erityisesti filosofialla, jonka opit sopivat yleispätevyydessään moneen yhteyteen.
Luin juuri itsekin erään kaverini kirjoittaman filosofisen artikkelin luonnoksen. Kaivoin siitä hänen juttunsa pääidean, jonka hän sitten myönsi, mutta jota ei ollut osannut itse tiivistää. Olen pitkään ihmetellyt sitä, mikseivät ihmiset osaa ilmaista itseään yksinkertaisesti. Olen päätellyt, että syynä on joko tyhmyys tai pelkuruus. Oma teoriani, jota alkaa vakuuttaa minua (ei varmasti ketään muuta) hetki hetkeltä enemmän on, ettei ulkoinen tarkkailija voi millään erottaa kummasta on kyse.
Tämä ajatus kuitenkin räjäyttää aivoani hitaan nautinnollisella tavalla koska näen siinä kohdan, jossa järki ja moraali sekä faktat ja arvot koskettavat toisiaan. Ainakin verhon takana. Onneksi olen filosofisesti totaalisen lahjaton, joten toitottelen asiaa vain täällä netissä muun vihapuheeni seassa.
tommi, olet suunnilleen viimeisen vuoden aikana moittinut minua kirjoittajana ainakin moniselitteisyydestä, epämääräisyydestä, pelokkuudesta, ja nyt siitä, että omakehu haisee. Se on vähän koomista, etenkin kun se poikkeuksetta yhdistyy sinulle kovin luonteenomaiseen itsesi mollaamiseen.
Mitä sokraattiselta kuulostavaan asiaasi tulee, niin miksei. Kuva filosofista 'lautamiehenä, joka ei välttämättä tietäisi eikä tajuaisi mistään mitään, mutta jonka kankealle järjelle viisaampien pitäisi asiat selvittää', ei ole mitenkään ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, ettei filosofin pidä vaatia selittäjiltä muuta kuin rationaalisuutta. Tyhmä lautamies ei tajua, jos selittäjä puhuu ristiin itsensä kanssa.
Selkeästi kirjoittaminen taas on käsittääkseni ihan vain vaikeaa. Blaise Pascal lohkaisi kerran, että kirjoitti nyt pitkän kirjeen, koska ei ehtinyt kirjoittaa lyhyttä. Sama pätee selkeyteen. Ainakin minä saan viilata artikkelista parikymmentä versiota, ennen kuin ymmärrän asiani niin hyvin, että osaan sanoa sen yksinkertaisesti. Keskeneräisen tekstin lukeminen on tietysti ärsyttävää, mikä herättää herkästi moraalista närkästystä. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut, että keskeneräisyys olisi merkki kirjoittajan pelkuruudesta.
Vastauksesi on suora, selkeä ja hyvin perusteltu. Lisäksi sen vilpitön närkästys viehättää suuresti ja herättää katumuksen piston. Pystyt siis hurmaamaan minut tekstilläsi. Moittimani asiat ovat vain kevyt maneeri, josta näköjään pääset helposti irti.
Tarkoitukseni ei tietenkään ollut pahoittaa kenenkään mieltä saati lannistaa kirjoitushaluja. Täysin päinvastoin. Minusta tämä aika, jossa haetaan kouristuksenomaisesti apua käytännön elämään milloin mistäkin, kaipaa reilusti lisää filosofista akateemispohjaista skeptisismiä ja vähemmän elämän koulimien risupartojen näkemyksellistä niinkuttelua.
Olen viime aikoina kokenut filosofian yllättävän kiinnostavaksi ja hyödylliseksi, mutta samalla alkanut taas liikkua sen harrastajien parissa, ja jotenkin kärsinyt heidän konformistisen pelokkaasta virheiden välttelystään, joka johtaa mitäänsanomattomuuteen ja pahimmillaan jopa omat kokemukseni ylittävään prokrastinaatioon. Ja ennen kaikkea siihen, että kirjoitukset ovat ulkopuolisille arvotonta omien kasvojen suojelua.
Itse en mene varsinaisiin filosofointeihin mukaan koska olen lahjaton ja kritiikkini muuten kuin näin yleisellä sosiologisella tasolla on itsestään liikaa luulevan itseoppineen kansanmiehen alkeisfaktoissakin kompastelevaa jankkausta. Tätä tarkoitin "mollaamisella": en väitä, että osaisin itse paremmin jos vain saisin yrittää. Olen filosofian suhteen yleisöä tai oikeammin bändäri.
Ahaa, filosofiabändäri. Ihan hauska itseidentifikaatio. Ja hyvä, sellaisia tarvitaan. (En muuten oikeastaan tiedä vaatiiko filosofia lahjakkuutta, ja jos, niin minkälaista.)
Lähetä kommentti
<< Home