Salaliittoteoreetikon tarina
En koskaan enää nähnyt tuota tuntematonta, mutta hänen sanansa jäivät itämään. Aloin luonnollisten pilvien ja taivaankäärmeiden ohella tarkkailla myös koneiden jättämiä merkkejä, turbomoottireiden vanavesiä ja vaahtoraitoja, jotka aikaisemmin olin jättänyt huomiotta. Eräät niistä saattoivat kestää tuntikausia ennen hidasta hälvenemistään. Niistä tuli minulle suoranainen pakkomielle, niin että yhä useammin suuntasin kiikarini kohti sellaisia epäilyttäviä jätteitä ja unohdin luonnollisten pilvien puhtaammat maisemat. Aloin etsiä aiheesta tietoa ja löysinkin kokonaisia arkistoja, keskustelupalstoja ja kuvapankkeja kemikaalivanoista.
Luen Leena Krohnin Hotel Sapiensia. Sen toinen luku on lyhyt kertomus, jossa pilvien ja lätäköiden kuvioita tulkitsemaan jäävästä nuorukaisesta sukeutuu salaliittoteoreetikko. Lukijaa ei yllätetä, minäkertojan merkilliset teoriat esitellään jo ensimmäisellä sivulla.
Salaliittoteoreetikosta on vaikea kirjoittaa tarinan päähenkilö. Kirjoitin joitain vuosia sitten kirjoittajakoulussa novellia, jonka päähenkilö sekosi salaliittoteorioihin, mutta totesin tehtävän turhauttavaksi, sillä en osannut kirjoittaa salaliittoteoreetikkoni tarinaan sen käännekohdan jälkeen jatkoa. Lopulta vaihdoin novellin päähenkilöä. Krohninkaan kertomuksessa salaliittoteoreetikko ei lopulta ole päähenkilö. Jos oletetaan, että päähenkilö on se, jossa tapahtuu tarinan aikana selvimmin muutos, niin Krohnin salaliittoteoreetikko-minäkertoja kertoo huomaamattaan, sivulauseissa, päähenkilöstä, joka on maailma.
Salaliittoteoreetikko on hankala päähenkilö, koska on vaikea kuvitella käännettä, joka kuljettaisi tämän pois salaliittoteorioiden maailmasta. Kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot tuntuvat psykologisesti epäuskottavilta. Siksi salaliittoteoreetikon tarinan on oltava tarina siitä, kuinka ihmisestä tulee salaliittoteoreetikko, eikä se yleensä ole kovinkaan kiinnostavaa. Krohninkin kertomuksessa väheksytty ja vetäytyvä nuori mies kaipaa tunnustusta. Kun sitä ei kuulu, hän alkaa uskoa kummallisia selittääkseen masentavan tilanteensa ja purkaakseen katkeruuttaan. Oman salaliittoteoreetikkoni tarina oli hyvin samankaltainen. Siitä on vaikea keksiä omintakeista sanottavaa.
Krohn tietysti osaa käyttää salaliittoteoreetikon tarinan banaaliuden hyödykseen. Edes kertomuksen salaliitossa ei ole mitään tutusta poikkeavaa, mutta minäkertoja tulee sivumennen paljastaneeksi, että tarinan edetessä maailma hänen ympärillään on peruuttamattomasti muuttunut.
Tunnisteet: kaunokirjallisuus, kummalliset uskomukset, tarinat
2 Comments:
On myös mahdollista hyödyntää ei tarinan banaaliutta kuten Krohn, vaan lukijalla jo valmiiksi olevaa odotusta, että tarina tulee olemaan banaali. Voi esimerkiksi kirjoittaa salaliitosta, johon uskoo vain kliseiseltä höyrähtäneeltä salaliittoteoreetikolta vaikuttava henkilö, mutta joka on tästä huolimatta todellinen. (Tämän eräs pieni mestariteos on Robert Heinleinin novelli "They".)
Totta, ja Heinleinin novelli on hieno. Mutta tuotakaan ei voi tehdä kovin montaa kertaa, tai lukija oppii odottamaan sitä.
Lähetä kommentti
<< Home