Salaliittoteoreetikon tarina

En koskaan enää nähnyt tuota tuntematonta, mutta hänen sanansa jäivät itämään. Aloin luonnollisten pilvien ja taivaankäärmeiden ohella tarkkailla myös koneiden jättämiä merkkejä, turbomoottireiden vanavesiä ja vaahtoraitoja, jotka aikaisemmin olin jättänyt huomiotta. Eräät niistä saattoivat kestää tuntikausia ennen hidasta hälvenemistään. Niistä tuli minulle suoranainen pakkomielle, niin että yhä useammin suuntasin kiikarini kohti sellaisia epäilyttäviä jätteitä ja unohdin luonnollisten pilvien puhtaammat maisemat. Aloin etsiä aiheesta tietoa ja löysinkin kokonaisia arkistoja, keskustelupalstoja ja kuvapankkeja kemikaalivanoista.

Luen Leena Krohnin Hotel Sapiensia. Sen toinen luku on lyhyt kertomus, jossa pilvien ja lätäköiden kuvioita tulkitsemaan jäävästä nuorukaisesta sukeutuu salaliittoteoreetikko. Lukijaa ei yllätetä, minäkertojan merkilliset teoriat esitellään jo ensimmäisellä sivulla.

Salaliittoteoreetikosta on vaikea kirjoittaa tarinan päähenkilö. Kirjoitin joitain vuosia sitten kirjoittajakoulussa novellia, jonka päähenkilö sekosi salaliittoteorioihin, mutta totesin tehtävän turhauttavaksi, sillä en osannut kirjoittaa salaliittoteoreetikkoni tarinaan sen käännekohdan jälkeen jatkoa. Lopulta vaihdoin novellin päähenkilöä. Krohninkaan kertomuksessa salaliittoteoreetikko ei lopulta ole päähenkilö. Jos oletetaan, että päähenkilö on se, jossa tapahtuu tarinan aikana selvimmin muutos, niin Krohnin salaliittoteoreetikko-minäkertoja kertoo huomaamattaan, sivulauseissa, päähenkilöstä, joka on maailma.

Salaliittoteoreetikko on hankala päähenkilö, koska on vaikea kuvitella käännettä, joka kuljettaisi tämän pois salaliittoteorioiden maailmasta. Kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot tuntuvat psykologisesti epäuskottavilta. Siksi salaliittoteoreetikon tarinan on oltava tarina siitä, kuinka ihmisestä tulee salaliittoteoreetikko, eikä se yleensä ole kovinkaan kiinnostavaa. Krohninkin kertomuksessa väheksytty ja vetäytyvä nuori mies kaipaa tunnustusta. Kun sitä ei kuulu, hän alkaa uskoa kummallisia selittääkseen masentavan tilanteensa ja purkaakseen katkeruuttaan. Oman salaliittoteoreetikkoni tarina oli hyvin samankaltainen. Siitä on vaikea keksiä omintakeista sanottavaa.

Krohn tietysti osaa käyttää salaliittoteoreetikon tarinan banaaliuden hyödykseen. Edes kertomuksen salaliitossa ei ole mitään tutusta poikkeavaa, mutta minäkertoja tulee sivumennen paljastaneeksi, että tarinan edetessä maailma hänen ympärillään on peruuttamattomasti muuttunut.

Huomautus dosentti Markus Rantalalle

Suomessa humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät ole omaksuneet evolutiivista lähestymistapaa tutkimuksiinsa. Se on suuri syy siihen, miksi suomalaiset yliopistot pärjäävät huonosti maailmalla yliopistojen vertailuissa. 

Dosentti Markus Rantala väittää tänään tällaista Helsingin Sanomissa. Kiinnostava väite. Millaisia tuloksia kansainvälisissä vertailuissa siis onkaan tullut?

Vuoden 2013 QS -vertailussa Helsingin yliopisto on Suomen parhaana sijalla 69. Humanistiset alat menestyivät vertailussa parhaiten, ne ylsivät sijalle 46. Biotieteet ja lääketiede pärjäsivät toiseksi parhaiten (sija 55).

Vuoden 2013 Times Higher Education -vertailussa Suomen yliopistoista paras oli jälleen Helsingin yliopisto sijalla 100. Tässä vertailussa biotieteet menestyivät Helsingissä parhaiten (sija 47), humanistiset alat toiseksi parhaiten (sija 62).

Toisin sanoen Suomen parhaassa yliopistossa humanistiset alat ja biotieteet kilpailevat keskenään siitä, kummat ovat maan tieteellisesti kirkkainta kärkeä. Rantala on biotieteilijä. Hän syyttää humanistisia aloja siitä, että suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisissä vertailuissa huonosti, mikä on mieletöntä. Lisäksi hän ehdottaa, että humanistisilla aloilla ryhdyttäisiin käyttämään biotieteellisiä teorioita ja menetelmiä. Kansainvälisten vertailujen valossa olisi yhtä perusteltua ehdottaa, että Rantala ryhtyisi käyttämään humanistisia teorioita ja menetelmiä. Arkistokurssille siitä, niin päästään rankingeissa korkeammalle!

Lisättäköön, että todellisuudessahan Suomessa yhdistetään kyllä evolutiivista näkökulmaa humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Satuin tätä kirjoittaessani muistamaan, että Koneen Säätiö järjesti vuonna 2008 tällaisille hankkeille erikseen suunnatun haun, jolla näemmä rahoitettiin viittä hanketta. Hakemuksia tuli kuulemani mukaan paljon. Olisi hienoa jos biotieteilijät olisivat yhtä kiinnostuneita esimerkiksi historiantutkimuksesta; tieteen historia voisi olla aidosti hyödyllistä. Kainosti voisin ehdottaa Rantalalle myös muutamaa tieteenfilosofiankurssia. Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirja Evoluutio ja ihmisluonto voisi myös olla hyödyllinen.

Mutta Rantala jatkaa:

Näiden alojen tutkimuksia julkaistaan Naturen ja Sciencen kaltaisissa arvostetuissa lehdissä. Niissä suomalaiset humanistit ja yhteiskuntatieteilijät julkaisevat harvoin. He julkaisevat artikkelinsa pääosin kotimaisilla kielillä.

Nature ja Science ovat luonnontieteellisiä aikakauslehtiä. Sen pitäisi tulla selväksi jo lehtien nimistä. Luonnontieteelliset aikakauslehdet eivät julkaise humanistista tai yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – eivätkä taida juuri julkaista myöskään esim. puhdasta matematiikkaa. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään lähetä tutkimusartikkeleitaan tarjolle luonnontieteellisiin aikakauslehtiin; eihän siinä olisi mitään järkeä. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät julkaisevat omien alojensa kansainvälisissä lehdissä. Selaamalla oman alani arvostetuimpia lehtiä löydän viimeisen vuoden ajalta useita suomalaisten kirjoittamia artikkeleita. (Kappas, en tiennytkään, että Maria julkaisee Noûsissa - onnea!)

Lopuksi tietysti iänikuinen kielikysymys. Olen humanistisella alalla, jolla tutkimusta tehdään Suomessa lähes pelkästään englanniksi (joskus myös ranskaksi tai saksaksi). Totta kai julkaisemme yleistajuisempia tekstejä myös suomeksi, onhan se osa yhteiskunnallista tehtäväämme, mutta tutkimus on harvoin suomenkielistä. Tämä johtuu alan luonteesta. Julkaisemalla suomeksi rajaisimme omien tutkimusaiheidemme kansainväliset asiantuntijat lukijakunnasta pois, mikä olisi typerää. Tieteellisten artikkelien julkaiseminenhan on osallistumista asiantuntijoiden väliseen tieteelliseen, kansainväliseen keskusteluun.

Eräillä toisilla humanistisilla aloilla tilanne on toisenlainen. Esimerkiksi Suomen historian tai suomalaisen kansanrunouden tutkijat osaavat kaikki suomea – myös ne, jotka ovat kotoisin muualta kuin Suomesta (heitä on yllättävän paljon). Tällaisten alojen kansainvälisesti huipputasoisia artikkeleita on aivan mielekästä julkaista suomeksi, sillä kieli ei sulje tärkeimpiä kollegoita lukijakunnasta pois, ja samalla tutkimukset ovat Suomen historiasta tai kansanrunoudesta kiinnostuneille suomalaisille helposti lähestyttäviä. Toki historioitsijat ja folkloristit julkaisevat myös alojensa kansainvälisissä julkaisuissa englanniksi, mutta vähemmän kuin sellaisilla aloilla, joilla tutkimusartikkelien julkaiseminen suomeksi olisi mieletöntä.

Lopuksi Rantala vielä ainakin HS:n mukaan väittää tällaista:

Suomessa humanistit ovat asennoituneet vihamielisesti evolutiivista psykologiaa ja biologista ihmiskuvaa kohtaan.

Se Koneen Säätiön haku oli tosiaan menestys. Humanistien parissa on ilman muuta epäilyksiä esimerkiksi evoluutiopsykologiaa kohtaan (sekä syystä että syyttä), mutta myös selvää kiinnostusta evoluutionäkökulmaa kohtaan. Siihen ei toki yksikään tutkija suhtaudu myötämielisesti, että jonkun aivan toisen alan tutkija tulee mestaroiden kertomaan, että 'nyt kuulkaas teidän pitäisi kokonaan vaihtaa tutkimuskysymyksenne sellaisiksi, että tämä minun työkaluni sopii niiden ratkaisemiseen'. Sellaista kutsutaan tieteelliseksi imperialismiksi.

Minusta itse asiassa vaikuttaa siltä, että Rantala suhtautuu humanistisiin aloihin vihamielisesti. Alun väite, että humanistiset alat olisivat vastuussa suomalaisten yliopistojen väitetystä huonosta menestyksestä kansainvälisissä vertailuissa, on ilmiselvästi epätosi. Humanistiset alat menestyvät kansainvälisten vertailujen mukaan Suomen parhaassa yliopistosssa erinomaisesti. Niiden korkea taso nostaa yliopiston kokonaissijoitusta vertailuissa. Tämä on hyvin helppo saada selville parilla Google-haulla. Vaikuttaa siltä, että Rantala joko luotti negatiiviseen mielikuvaansa ja esitti sen varassa väitteitä, joita ei vaivautunut tarkastamaan lainkaan, tai sitten hän tietoisesti valehteli. Kumpikin vaihtoehto tuntuu valitettavalta – ja vihamieliseltä.

Varmaan

Tutkijoiden työskentely tällä tieteenalalla on varmaan aivan ratkaisevasti muuttunut viime vuosisadan luovasta puurtamisesta. Työsarka näyttää pirstoutuneen kapeisiin alueisiin, kuten muissakin tieteissä. Erilaiset työmenetelmät ovat toisaalta huimasti kehittyneet ja olemassa olevien tietojen saaminen helpottunut ja monipuolistunut, mutta toisaalta joudutaan varmaan samalla yhä enemmän käsittelemään vain jo aikaisemmin koottua aineistoa jollakin entisestä poikkeavalla tavalla. Tuo pirstoutuminen johtaa siihen, että kokonaisuuden hämärtyvät – tuloksena on joukko tarkoin tutkittuja ja käsiteltyjä osasia, joita on vaikea saada niveltymään toisiinsa. Vaikeaa siitäkin syystä, ettei kokonaisuuksien luominen tunnu enää kuuluvan kenellekään. Viime vuosisadan puolella eläneiden suurten tutkijoiden töissä tuntuu olleen kosolti löytöretkeilijän iloa: kaukainen menneisyys kajasti heille vielä tuntemattoman valkoisena. Sen tutkimisessa oli – kokonaiskuvan hahmottamiseksi – varmaan aivan välttämätöntä kerätyn aineiston lisäksi käyttää paljolti omaa luovaa ajattelua siltojen rakentamiseksi aukkopaikkojen ylitse.

Lienee oikeutettua olettaa, että Tapio Kaitaharju pitää sanasta "varmaan".

Olen viime päivinä maannut hiekkarannalla saksalaisten nudistien ympäröimänä lukemassa Sigurd Wettenhovi-Aspaa, Elias Lönnqvistiä, Helmi Poukkaa, Tuulikki Korpista, Pekka Siitointa sekä Ior Bockin muistiinkirjattuja kertomuksia. Nyt en ole rannalla lukemassa enkä vuorilla vaeltamassa koska pitäisi pakata, mutta juutuin lukemaan Kaitaharjun kirjaa Me suomalaiset. Lukemissani teoksissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Annan toisen näytteen. Myös Helmi Poukka pyrkii ilmaisemaan väitteittensä hypoteettisen luonteen:

Herodotos ei myöskään tiedä, mistä kimmeriläiset olivat saapuneet Mustan meren pohjoispuolelle, eikä ole siis mitään estettä olettamukselle, että kimmeriläiset olisivat skyyttejä aikaisemmin läheteneet myös Egyptistä. Jo heistä käytetty nimitys 'kimmeriläiset' (kreikaksi kimmérioi) johtuu mahdollisesti Kemi sanasta. Tämä on Egyptin vanha nimi. 

Sen jälkeen hän tietysti rakentaa huiman pseudokielitieteellisen tarinan, joka osin rakentuu esitettyjen väitteiden varaan, ja katsoo osoittaneensa vallitsevat kielitieteelliset tulkinnat virheellisiksi. Jännittävää, että 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneet Wettenhovi-Aspa ja Lönnqvist väittivät varauksetta olevansa oikeassa (ja yhtä varauksetta, että muut ovat väärässä ja pahoja), mutta heidän myöhemmät seuraajansa (tai ainakin osa heistä) asettelevat sanojaan varovaisemmin (ainakin välillä). Piti kuitenkin puhumani näiden teosten yhteneväisyyksistä. Lähdin lukemaan niitä tietäen, että kaikissa väitetään jotain hulvatonta Suomesta, mutta en arvannut törmääväni kahteen kummalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin, löysin koulukunnan, jossa ei ole tapana viitata muiden samaan koulukuntaan kuuluvien teorioitsijain teoksiin. Ainakin Wettenhovi-Aspa, Lönnqvist ja Poukka väittävät suomalaisten polveutuvan egyptiläisistä, mistä kiistatta todistaa se, että Egyptin muinainen nimi oli heidän mukaansa Kemi. Kukaan heistä ei kerro edes sitä, mistä tieto on peräisin. Kaksi ensimmäistä viittaa lisäksi taajaan saksalaiseen nationalisti-arkeologiin Gustav Kossinnaan (joka muuten on yhä edelleen hämmentävien Suomi-intoilijoiden suosiossa – Kaitaharjukin näemmä viittaa Kossinnaan). En ole kuitenkaan toistaiseksi huomannut kenenkään kolmesta Kemi-intoilijasta mainitsevan toisiaan.

Toiseksi, ja tämä on paljon ensimmäistä havaintoani epämääräisempi kutka, minua riivaa näiden teosten kieli. Pekka Siitoin selittää, kuinka rituaalissa, jolla kuollut herätetään henkiin, tarvitaan litra vastalaskettua neitsyen verta, Lönnqvist kertoo egyptiläisten ja mayojen alkukodista Atlantiksesta ja Poukka painottaa suomen foneemin h vanhaa ikää. Yhtä kaikki heidän kirjallisissa tyyleissään on minusta vähän väliä jotain samaa. Kyse saattaa olla sanajärjestyksestä. Luen kuinka "eri kielten sanojen merkintää olen yksinkertaistanut", kuinka "niiden tarkoituksesta tiedemiehet kiistelevät vielä tänä päivänä" ja kuinka "esitän teille joitakin salaisia kaavoja, jotka ovat erittäin tehokkaita mikäli ne suoritetaan niiden edellytysten pohjalta, joita olen aiemmin esittänyt". Lisäksi teosten luonteesta tietysti seuraa, että niissä tehdään häkellyttäviä ajatusloikkia. Esimerkiksi Lönnqvist toteaa itsekin teoksensa Suomenkieli kaikkien kulttuurikielten avaimena, II osa sivulla 122, että "alempana esitän ilman perustelua tri Gleyen tulkinnan kiekonkirjoituksesta", ja niin hän tosiaan tekee, mikä vie pari sivua. Ainakaan minä en ilman perustelua ymmärrä mitä kyseiset sivut kirjassa tekevät. Tämä herättää hienoista kammoa, mikä tietysti värittää lukukokemusta. Tai kenties tyylin takana väikkyy kirjoittajien metafyysinen angsti? Mielessä on kuitenkin käynyt, josko harrastelijoiden laatimat ja kustannustoimittajien torjumat tietokirjakäsikirjoitukset muistuttavat yleisemminkin tyylillisesti toisiaan. Kaunokirjallisuuden kohdallahan näin on, kuten omakustanteista huomaa. Omakustanteitahan nämäkin tapaavat olla. Täytynee jututtaa kustannustoimittajia.

Suomentajan toimenkuvasta

Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "Svenskt i Finland" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys käyvät kuitenkin "Suomen kultaisesta kirjasta" kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan. *)

J. Raekallio suomensi aikanaan Sigurd Wettenhovi-Aspan (tai Vettenhovi-Aspan; kumpaakin kirjoitusasua tapaa) teoksen Suomen kultainen kirja. Suomenkielinen laitos julkaistiin vuonna 1915. Nyt vuonna 2013 minä istun huoneessa, jonka ikkunan edessä ulkona kasvaa palmu, ja ihmettelen sitä, ettei Wettenhovi-Aspa tuolloin vielä itse kirjoittanut suomeksi. Hän tosiaan opetteli kielen vasta aikuisella iällä. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Suomen kultainen kirja II ei enää kaivannut suomentajaa.

Wettenhovi-Aspan suomentaja kiehtoo minua. Hän on selvästi fani – esimerkiksi yläolevan sitaatin lopussa oleva asteriski merkkaa alaviitettä: "*) Haaraniska = haarniska; siitä ruotsalainen: harnesk ja saksalainen: Harnisch, jotka merkitsevät samaa kuin haarniska." Toisaalta hän kokee myös tarpeelliseksi sekä puolustella että täydennellä Wettenhovi-Aspan tekstiä. Harvoin on suomentaja tänä päivänä suomennoksissaan yhtä vahvasti omalla äänellään läsnä kuin Raekallio tässä teoksessa. Ylläolevan puolustelun lisäksi Raekallio toteaa esipuheessaan näinkin: "Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat." (Kunhan olen ensin toennut ihastuksesta, jonka valtaan joudun aina kun kohtaan vanhoissa suomenkielisissä teksteissä monikon nominatiivin siinä, missä nykykirjoittaja ilman muuta käyttäisi monikon partitiivia) en voi kuin ihmetellä Raekallion halua aloittaa kirja selittelyillä. Sen jälkeen kun hän on tuonut esille ilmeisen, eli sen, että Wettenhovi-Aspan etymologiset kehitelmät saattavat herättää epäilyksiä, hän tarjoaa puolustukseksi – no, lähinnä kai sen, että hän on yhtä kaikki vakuuttunut: "älköön unohdettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin."

"(Suoment. muist.)" löytyy monen sivun alalaidasta. Joskus Raekallio huomauttaa lisätyön tarpeesta: "Mitenkä esim. Turun puolen rannikkopitäjissä vielä 30-40 vuotta sitten suurissa herraskartanoissa herrat ja ruotsalaiset 'pehtorit' kohtelivat alustalaisiaan – se sietäisi eri teoksen." Joskus hän taas korjailee Wettenhovi-Aspan esittämiä ajatuksia: "Tästä ja seuraavastakin käy ilmi, ettei kirjoittaja ole huomannut – ulkomailla paljon asuneena – 'kieliriidan' alkusyytä. Kieliriitahan tässä maassa syntyi siitä, ettei kansan valtavan enemmistön kielelle suotu yksinkertaisimpiakaan oikeuksia [...]" Joskus hän taas haluaa vain kertoa mitä hänelle on tullut tekstistä mieleen: "Mitenkähän olisi ruotsalaisten käynyt esim. Leipzigin ja Lüzenin luona, Lech-virralla y. m. ilman suomalaisia?" (Viimeisimpään tarkoitukseen nykysuomentajat tuntuvat käyttävän Facebookia ja blogeja.)

Sain vastikään vietyä kustannustoimittajan tekemät korjaukset erääseen käännöskäsikirjoitukseen. Mitäköhän kustantamolla olisi tuumattu, jos olisin ottanut Raekalliosta mallia?

Karmiva usko kadotukseen

Innanzi tutto, mi chiede se il Dio dei cristiani perdona chi non crede e non cerca la fede. Premesso che - ed è la cosa fondamentale - la misericordia di Dio non ha limiti se ci si rivolge a lui con cuore sincero e contrito, la questione per chi non crede in Dio sta nell'obbedire alla propria coscienza. Il peccato, anche per chi non ha la fede, c'è quando si va contro la coscienza. Ascoltare e obbedire ad essa significa, infatti, decidersi di fronte a ciò che viene percepito come bene o come male. E su questa decisione si gioca la bontà o la malvagità del nostro agire.

Paavi Franciscus ilmoitti neljäntenä syyskuuta 2013, että Jumalan armo riittää heillekin, jotka eivät usko Jumalaan – kunhan he seuraavat omantuntonsa ääntä. Esimerkiksi The Independent otsikoi asian ikään kuin Paavin viesti olisi tarkoitettu ateisteille. Hassu ajatus. Ateistithan eivät usko, että mitään jumalaa on, joten ateisteille on samantekevää mitä kuvitteellisen olennon edustajana itseään pitävä kalottipää ilmoittaa tämän kuvitteellisen olennon armon ulottumisista. Viesti on tietysti tarkoitettu hartaille katolilaisille. Harvassapa nykyään ovat ainakaan länsimaissa ne katolilaiset, joiden läheisissä ei ole ainuttakaan ateistia. Jos ateistit joutuvat helvettiin, myös kaikki katolilaisille rakkaat ateistit joutuvat helvettiin. Kärsivät siellä sitten ikuisesti samalla kun hurskaiden kristittyjen oletetaan nauttivan taivaan iloista. Tämä on ongelma.

Olen aina pitänyt ateistien ja vääräoppisten kadotusta kristinuskon karseimpana piirteenä. En osaa kuvitella, että usko taivaaseen voisi tuntua miltään muulta kuin suunnattoman ahdistavalta jos samalla uskoisin, että suuri osa minulle rakkaista ihmisistä joutuu helvettiin. Itse asiassa minun on hyvin vaikea ymmärtää miten kristityt pystyvät elämään tämän ajatuksen kanssa. Sama miete on ehkä juolahtanut myös nykyisen paavin mieleen. Ilmoituksellaan hän mahtoi huojentaa hyvin monen katolilaisen mieltä.

Katolilaisia on sentään paljon. Erityisen vaikea minun on ymmärtää sellaisiin pieniin lahkoihin kuuluvien ihmisten ajatuksenjuoksua, joissa ajatellaan kaikkien lahkoon kuulumattomien joutuvan helvettiin. Miten kukaan voi saada lohtua ajatuksesta, että pelastuu itse, jos samalla uskoo useimpien tuttujen olevan kadotukseen tuomittuja? Ymmärrän miksi jyrkimpiin lahkoihin kuuluvat eristäytyvät muista. Lienee hyvä suojella itseään ajatukselta, että tuo ja tuo ja tuokin hyvä, vilpitön, ystävällinen ihminen joutuu helvettiin.

Rotuhygieniasta

Osa lääkäreistä alkoi pikku hiljaa nähdä narkomanian sairautena, mutta näkemykset tämän sairauden syistä vaihtelivat paljon. Vaikka sairauskäsitys saikin jalansijaa, niin vuosisadan lopulla, pitkälti moraalis-kristillisen raittiusliikkeen vahvistumisen myötä, addiktio nähtiin edelleen useimmiten pahana tapana ja syntinä. Morfinismia pidettiin vuosisadan loppupuolella julkisuudessa useimmiten sosiaalisena vaarana, joka yhdistettiin vallalla olevaan ajatukseen sosiaalisesta degeneroitumisesta. Huumeidenkäytön ajateltiin johtuvan perversseistä, egoistisista, moraalittomista ja sairaalloisista taipumuksista, joiden oletettiin olevan perinnöllisiä – etenkin alempien kansanryhmien kohdalla. Narkomanian "ymmärtäminen" sairautena aiheutti voimakkaan vastareaktion raittiusliikkeen piirissä etenkin Yhdysvalloissa. Raittiusliike ei nähnyt narkomaanin parantamista lääketieteellisenä tehtävänä vaan potilaan moraalisena ryhdistämisenä.

Luen Mikko Ylikankaan teosta Unileipää, Kuolonvettä, Spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950. Tässä katkelmassa mieleni kiinnittyi tuttuun vastakkainasetteluun, johon kuitenkin yhdistyi sittemmin liki kadonnut elementti: ajatus periytyvästä moraalittomuudesta. Julkinen keskustelu narkomaaneista jäsentyy edelleen sen mukaan, nähdäänkö ongelma sairautena vai paheena. Sairauden ja moraalittomuuden välistä rajanvetoa tehdään psykopuheessa muutenkin jatkuvasti. Erityisen selviä esimerkkejä ovat jo muodista mennyt keskustelu aspergerin syndroomasta ja sen sittemmin jossain määrin korvannut keskustelu narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Näitä luokitteluja käytetään toisten ihmisten (tyypillisesti ex-puolisoiden) ymmärtämiseen ja usein myös omien reaktioiden selittämiseen. Minusta näyttää siltä, että narskupuhe on moraalisesti tuomitsevampaa kuin aspergerpuhe. Tämäntyyppiseen keskusteluun ei kuitenkaan liity ajatus sosiaalisesta degeneraatiosta, tai ihmisistä, jotka perimänsä johdosta olisivat "moraalista ja sosiaalista jätettä" tai isiensä syntien tähden syntymästään saakka "saastutettuja". Vietin eilisillan etsien tietoja rotuhygieniasta, ja löysin mm. Heikki Myyryläisen kirjoittaman artikkelin, jonka mukaan nämä termit kuuluivat 1900-luvun alun suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Alun katkelmasta tuli mieleen eräs tyttökirja, jota ei sen poliittisen epäkorrektiuden vuoksi ole enää aikoihin juurikaan luettu: Jean Websterin Dear Enemy vuodelta 1915. Kirjan sankaritar toimii orpokodin johtajattarena, oppii jossain vaiheessa sankarilta, orpokodin synkältä lääkäriltä, tieteen uusimmista tuloksista ja kirjoittaa niistä sitten kirjeessä näin:

Have you ever heard of the Kallikaks? Get the book and read them up. They are a two-branch family in New Jersey, I think, though their real name and origin is artfully concealed. But, anyway,—and this is true,—six generations ago a young gentleman, called for convenience Martin Kallikak, got drunk one night and temporarily eloped with a feeble-minded barmaid, thus founding a long line of feeble-minded Kallikaks,—drunkards, gamblers, prostitutes, horse thieves,—a scourge to New Jersey and surrounding States. 

Martin later straightened up, married a normal woman, and founded a second line of proper Kallikaks,—judges, doctors, farmers, professors, politicians,—a credit to their country. And there the two branches still are, flourishing side by side. You can see what a blessing it would have been to New Jersey if something drastic had happened to that feeble-minded barmaid in her infancy. 

It seems that feeblemindedness is a very hereditary quality, and science isn't able to overcome it. No operation has been discovered for introducing brains into the head of a child who didn't start with them. And the child grows up with, say, a nine-year brain in a thirty-year body, and becomes an easy tool for any criminal he meets. Our prisons are one-third full of feeble-minded convicts. Society ought to segregate them on feeble-minded farms, where they can earn their livings in peaceful menial pursuits, and not have children. Then in a generation or so we might be able to wipe them out.

Tyttökirjan sankaritar lukee Henry Herbert Goddardin teosta The Kallikak Family: A Study in the Heredity of Feeble-Mindedness. Kirja ilmestyi sata vuotta sitten ja oli omana aikanaan erittäin luettu. Ei ihme, että orpokotia intohimoisesti uudistava sankaritarjohtajatar – olkoonkin fiktiivinen – kiihtyy kirjan tarjoamista tiedoista: "I came up here to make over this asylum in such little details as fresh air and food and clothes and sunshine, but, heavens! you can see what problems I am facing. I've got to make over society first, so that it won't send me sub-normal children to work with."

Päädyin tietysti keskellä yötä lukemaan Goddardin teosta, josta osa löytyy verkosta. Tyttökirjan sankaritar tiivistää kirjan hengen yllä varsin hyvin. Goddard toteaa esipuheessaan näin:

The question is, "How do we account for this kind of individual?" The answer is in a word "Heredity," – bad stock. We must recognize that the human family shows varying stocks or strains that are as marked and that breed as true as anything in plant or animal life.

Jatko on hämmentävää sukupuiden, huhupuheiden ja dramaattisten surkeuskuvausten sekamelskaa. Goddardin avustajat tunnistavat tylsämielisyyden ihmisen kasvoilta välittömästi, ja myös aikaa sitten kuolleet ihmiset todistetaan juorujen perusteella tylsämielisiksi. Silloin tällöin satunnaiselta tuntuvien asioiden väitetään vahvistavan kirjan pääargumenttia. Suosittelen kirjaa lämpimästi. (Muuten, jatkossa kun törmäätte internetissä ajatusketjuun, jonka mukaan typerät ihmiset lisääntyvät kiivaasti ja älykkäät vähemmän ja tästä pitäisi olla huolissaan, muistakaa ajatuksen rotuhygieeninen tausta ja kepoiset perustelut.)

Yksi yhdysvaltalaisen psykologian ja eugeniikan merkittävistä nimistä käytti siis sata vuotta sitten luokitusta 'tylsämielinen' hyvin samaan tapaan kuin psykopuheenparren omaksuneet maallikot nykyään luokituksia 'assi' tai 'narsku'. Ne olivat käteviä tapoja luokitella ongelmallisiksi koettuja yksilöitä. Luokituksista löytyy muutakin samaa: jokaiseen sisältyy toisaalta ajatus parantumattomuudesta ja yksilön kyvyttömyydestä muuttaa käytöstään ja toisaalta jonkinmoinen annos moraalista epäilyttävyyttä. Merkittäviä erojakin toki löytyy: asseja ja narskuja pidetään tyypillisesti älykkäinä. Lisäksi on kiinnostavaa huomata, että vaikka erityisesti aspergerin syndrooman, mutta myös narsistisen persoonallisuushäiriön taustalle oletetaan perinnöllistä alttiutta, assien ja narskujen lisääntymistä ei paheksuta eikä heidän sukunsa ylle lankea synkkä varjo. Moraalinen epäilyttävyys ei ulotu narskun sisaruksiin, serkkuihin tai lapsiin.

Toisin oli sata vuotta sitten. Tylsämielisiin saatettiin suhtautua yksilöinä ymmärtävästi ja kristillisen laupiaasti, mutta kun rotuhygieeninen ajattelu voimistui, heihin alettiin suhtautua yhteiskunnallisena ongelmana: heidän lisääntymisensä oli pahasta. Puolisoa ei tullut valita tylsämielisyyden vaivaamasta suvusta. Tylsämielisten uskottiin olevan kykenemättömiä pitämään itsestään huolta, ja koska heidän itsekontrollinsa oli puutteellista, heidän uskottiin päätyvän helposti rikollisten työkaluiksi ja täyttävän vankilat. Toisin sanoen luokituksen moraalinen epäilyttävyys kasvoi: varhaisempi kuva tylsämielisestä esitti kyvytöntä mutta harmitonta yksilöä, myöhempi maalailu taas paljasti holtittomasti sikiävän lauman, kohtuuttoman rasitteen yhteiskunnalle.

Kuten sanottu, psykopuheessa on nähdäkseni viime aikoina siirrytty taas vaihteeksi kauemmas sairauden ymmärtämisestä ja kohti moraalista tuomitsemista. Autismi- ja aspergerpuhe on vähentynyt ja persoonallisuushäiriöpuhe lisääntynyt. Kulttuurimme mielikuvituksessa elävä kuva assista esittää omalla kapealla alallaan hyvin älykästä, mutta sosiaalisesti ja emotionaalisesti toistaitoista yksilöä. Narsku sen sijaan ymmärretään aktiivisesti pahaksi, manipulatiiviseksi olennoksi. Yhtä kaikki, vaikka persoonallisuushäiriöitä ja autismin kirjoa pidetään korjaamattomina ja osittain perinnöllisinä asioina, keskustelu pysyy tiukasti yksilön tasolla. Mielenterveyden ongelmia pidetään yksilön tai enintään perheen asiana. Parantumattomissa ja etenkin moraalisesti arveluttavissa ongelmissa yksilökeskeisyys korostuu entisestään. Saas nähdä kuinka kauan.

Näkee kuolleitten väkeä

Minun poikani Kalle näkee kuolleitten väkeä. Se on ollut näkijä siitä asti, kun otti Kittilässä päissään ruumiin syliinsä. (n SKS KRA. Enontekiö. Samuli Paulaharju b) 14529. 1930. Muist.kirj. Jenny Paulaharju. < Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v.)

Kaarina Koski siteeraa väitöskirjassaan Kuoleman voimat, Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä Jenny Paulaharjun vuonna 1930 muistiin kirjaamaa mökinmuori Eufemia Laakson lausuntoa, joka löytyy nykyään Kansanrunousarkistosta. Minä liityn ketjun jatkoksi tietysti siksi, että on aina hauska kohdata kaima. Terve, sinä Eufemia noin sadan vuoden takaa. Harmi, etten tiedä sinusta mitään muuta kuin sen, mitä Jenny Paulaharju kirjasi muistiin, ja se on kovin vähän.

Aineisto, joka arkistotyötä tekevällä perinteentutkijalla on käytössään, on tyypillisesti syntynyt samaan tapaan kuin ylläoleva katkelma. Joskus kauan sitten joku nykyään jo aikaa sitten kuopattu tutkija, tai mahdollisesti muun työnsä ohessa kansanperinteen keruuta harjoittanut kansankynttilä, on seurannut tai ollut seuraamatta ammoisia keruuohjeita, ja tallessa on hänen muistiinpanonsa siitä, mitä esimerkiksi Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v., kerran Enontekiössä kertoi pojastaan Kallesta.

Tutkimuksessa käytettävän aineiston tuottaminen on aina teoriapitoinen prosessi. Luonnontieteissä aineisto on usein koetuloksia, erilaisia mittaustuloksia, graafeja tms. Niiden tuottaminen on vaatinut paljon teoreettista ajattelua. Samalla tavalla myös arkistossa työskentelevän perinteentutkijan aineisto on koostettu tavalla, joka on vankan teoriapitoinen – mutta kiusallista kyllä, arkistoaineiston syntyyn vaikuttaneet teoriat on useissa tapauksissa hylätty aikaa sitten. Kerääjät ovat jättäneet tallettamatta paljon sellaista tietoa, joka olisi nykytutkijan mielestä olennaista, ja toisaalta he ovat hyvin saattaneet lisäillä omiaan; esimerkiksi he ovat saattaneet käyttää sellaisia sanoja, joita informantti ei käyttänyt. Nykytutkijan tilanne on samantyyppinen kuin jos luonnontieteilijä ei voisi tehdä itse kokeita uusimman tiedon ja uusimpien tutkimuskysymysten valossa, vaan joutuisi perustamaan työnsä niille muistiinpanoille, joita on jäljellä sata vuotta sitten tehdyistä kokeista.

Eufemia Laaksoa ei voi enää haastatella. Ylläolevasta sitaatista voi päätellä äärimmäisen vähän, mutta se on hyvin todennäköisesti paras mahdollinen väylä lähestyä Eufemia Laakson kuolleisiin liittyviä uskomuksia. Sama koskee kaikkia hänen aikalaisiaan. On vaikeaa tutkia nykyään jo kuolleiden, ja eläessään suurimmaksi osaksi luku- ja kirjoitustaidottomien ihmisten perinteitä ja uskomuksia.

Jumala on sukkasiltaan viisi jalkaa pitkä

We answered, and said, Can a Man worship God in Spirit and Truth without a Body? He said, No. Then said I, neither can God accept of any Mans worship except he hath a Body of his own: For God hath a Body of his own, as Man bath a Body of his own; only God's body is spiritual and heavenly clear as Christial, brighter than the Sun, swifter than Thought, yet a body.

Kuvitellaan kristillinen lahko, jonka oppi on täysin materialistinen. Minkäänlaista lähetyskäskyä ei ole, sillä muutkin kuin lahkolaiset voivat päästä Taivaaseen, ja usko rukousten voimaan on harhaoppia, sillä Jumalaa ei kiinnosta. Sukkasiltaan Jumala (eli Jeesus) on viisi jalkaa pitkä, ja hän on viimeksi puuttunut meidän maailmaamme 1600-luvun puolessavälissä. Paholaista ei ole muuten kuin meidän järkemme sekaannuksena. Taivas on fyysinen paikka, joka sijaitsee noin kuuden mailin korkeudessa Maan yläpuolella. Ihmiset eivät eroa olennaisesti eläimistä ja eläimetkin pääsevät Taivaaseen. Enkeleillä on ruumis siinä missä ihmisilläkin. Helvetti on tämä meidän Maamme sen jälkeen kun maailmanloppu on koittanut eli aurinko, kuu ja tähdet ovat sammuneet – mutta tämä ei tule tapahtumaan pian. Helvetinpelko on kaikin tavoin turhaa ja siitä on hyvä vapautua. Moraali ei riipu mitenkään Jumalasta tai hänen sanastaan, vaan on ihmisyksilön oma asia.

Ei tietenkään tarvitse kuvitella, en minä tätä olisi osannut keksiä. Sitaatti on teoksesta The Acts of the Witnesses of the Spirit 1600-luvulta, ja sen kirjoittaja Lodowick Muggleton oli toinen muggletonilaisuuden perustajista ja profeetoista. Kuulin lahkosta Tommilta kun viimeksi tapasimme, ja keskustelu riemastutti minua siinä määrin, että lupasin kirjoittaa tästä uskonnollisesta liikkeestä, joka on kuin uskonnollisen lahkon stereotyypin antiteesi: lahko ilman karismaattista johtajaa, ilman tuomiopäivänodotusta, ilman lähetystyötä tai eristäytymistä, ilman omistautumisvaatimuksia, ilman saarnoja, ilman pelottelua ja ilman saneltuja moraalisääntöjä. Toisista lahkoista toki erottauduttiin, sillä esimerkiksi kveekareita kirottiin tarmokkaasti.

Kummallisinta muggletonilaisissa oli ehkä se, että viimeisin tunnettu muggletonilainen, maanviljelijä Philip Noakes, kuoli vuonna 1979: lähetyskäskytön ja löyhästi organisoitunut pikkuinen lahko siis säilyi olemassa yli 300 vuotta. Muggletonilaisilla ei ollut kirkkoja, ei pappeja eikä varsinaista johtajaa Muggletonin kuoltua, ja tapaamiset olivat varsin epämuodollisia, kuten Patrick Collinson kirjoittaa artikkelissaan "Five Feet Tall in His Socks" (kyllä, kähvelsin otsikkoidean):

The Muggletonians met on the first Wednesday of the month, but only to socialise, to read from their sacred texts, and to sing their songs, which were set to popular tunes. This, until the opening of the Bishopsgate Reading Room, happened in the snug of some local pub, which allowed Macaulay to call them 'tipplers'

Muggletonilaiset eivät olleet yksimielisiä; itse asiassa heidän tapaamistensa pöytäkirjoista selviää, että kiistelivät keskenään paljon. Debatti kuului asiaan. Lahkolaisia ei edes velvoitettu avioitumaan toisten lahkolaisten kanssa, mutta silti tämä lähes deistinen usko siirtyi sukupolvelta toiselle ja vaikka vanhoja jäseniä menetettiin, uusia liittyi aina mukaan. Vasta 1900-luku hivutti pois äärimaterialistisen uskonnollisen opin, jonka mukaan Taivas on kuutisen mailia yläpuolellamme. Siihen oli kai vaikea uskoa lentokoneiden keksimisen jälkeen.

Colpo d'aria

Kirjoitin vastikään lausunnon italialaisesta romaanista, jonka eräs juonenkäänne perustui sille, että italialaiset yleisesti ja itsestäänselvästi pelkäävät ilman lyövän heitä. Suomalaisetkin saattavat toki valittaa vedosta, mutta vetoon liittyvät huolet eivät likimainkaan lähentele niitä vaaroja, mitä sisältyy colpo d'ariaan, ilman iskuun. Se voi aiheuttaa mitä hyvänsä flunssasta halvaukseen.

Olen kipeänä, ja vaikka minusta on selvää, että satuin vain saamaan flunssatartunnan lemmikiltäni, italialaisen vaihto-oppilasperheeni äiti todennäköisesti epäilisi, etten kuivannut hiuksiani riittävän hyvin kun lähdin viimeksi punttisalilta, ja ilma pääsi siksi iskemään. Tässä on syytä huomauttaa, että hän on vallan järkevä ja koulutettu ihminen. Italiassa kaikki varovat ilman iskuja siinä määrin, että märissä hiuksissa ulos lähteminen lämpimälläkin säällä järkyttäisi useimpien vastaantulijoiden mielenrauhaa. Colpo d'aria näet uhkaa erityisesti päätä ja kurkkua, joten hiusten kuivaamatta jättämistä pidetään holtittomana omalla terveydellä leikkimisenä. Onhan jo ikkuna auki nukkuminenkin vaarallista.

Italia on muutenkin kummallisten terveysuskomusten luvattu maa. Valtaosa niistä tuntuu kuitenkin liittyvän ruokaan ja ruuansulatukseen – esimerkiksi suihkussa käyminen heti ruokailun jälkeen tai kahvin juominen tietyn kellonajan jälkeen aiheuttavat moista yrittävälle hupakolle väistämättä vatsanpuruja. Ruokaan suhtaudutaan hieman samaan tapaan kuin lääkeaineisiin, väärä ajoitus, järjestys tai annostus tai vääränlaiset yhdistelmät ovat pahasta. Aperitiivitilaus vaikkapa tunti normaalin lounasajan jälkeen tyrmistyttäisi epäilemättä baarimikonkin.

Italiassa asuessani en tietenkään osannut selittää näitä uskomuksia millään muulla kuin italialaisten kummallisuudella. Myöhemmin opin sitä sun tätä eurooppalaisen lääketieteen historiasta, ja pikku hiljaa italialaisten ruokailuun liittyvät perinteiset uskomukset alkoivat muuttua ymmärrettävämmiksi. Lääketiedehän perustui Keski-Euroopassa yli kahdentuhannen vuoden ajan humoraaliopille, jossa sairaudet selitettiin elimistön perusnesteiden epätasapainotiloiksi ja tasapaino vastaavasti merkitsi terveyttä. Kaikki ihmistä ympäröivä, ja aivan erityisesti ruoka ja juoma, vaikuttivat tasapainoon jotenkin, eli melkeinpä mikä ruoka tahansa saattoi olla niin lääke kuin myrkkykin. (Intialaisten mielestä tässä selvästikin olisi edelleen järkeä.) Tässä valossa tarkat ruokien järjestystä ja yhdistämistä ohjailevat säännöt näyttävätkin aivan ymmärrettäviltä. Se on tietysti selvää, että harva ateriajärjestyksestään tiukasti kiinni pitävä nykyitalialainen tiedostaa seuraavansa humoraaliopin sääntöjä.

Colpo d'aria on minulle kuitenkin yhä mysteeri. Voi olla, että sekin juontuu jotenkin antiikin ja keskiajan lääketieteestä. Ilma elementtinä ja pää ainakin kytkeytyvät humoraaliopissa yhteen.

Tarina jääkaudesta

Taannoisessa konferenssissa tapasin ihmisen, joka ei uskonut intiaanien tulleen Amerikkaan Beringinsalmen maakannasta pitkin edellisen jääkauden aikana, kuten useimmat tutkijat arvelevat tapahtuneen. Hän perusti epäilyksensä sille, että hänen heimonsa tarina kertoo ajasta, jolloin talven henki voitti kesän hengen heimon alueilla ja heimon piti muuttaa etelään. Talvi hallitsi monta sukupolvea, mutta sitten sankarihahmo meni, taisteli sen kanssa ja voitti, joten heimo pääsi palaamaan. Samasta sankarista kertoo myös tarina suuresta tulvasta, joka peitti kaiken maan, kunnes erinäisten tapahtumien jälkeen maa taas kuivui. Nämä olivat kyseisen ehkä noin 70-vuotiaan miehen mielestä tarinoita jääkaudesta ja sitä seuranneesta ajasta, jolloin sulanut jäämassa peitti keskisen Kanadan tasangot vedellä. Ja koska tarinan mukaan heimo eli seudulla jo ennen talven hengen valta-aikaa, ei teoria Beringinsalmen ylityksestä jääkauden aikana selvästikään pidä paikkaansa.

Blogiani lukeneet tietävät, että tällainen kiinnostaa minua. Tämän kirjoituksenialla käydyssä keskustelussa Punainen Nörtti kysyi "uskovatko jonkun alkukantaisen heimon jäsenet itse maailmanselityksiinsä tosina", enkä osannut vastata kovinkaan tyydyttävästi. Yllä mainitsemani konferenssissa puhunut mies, William Asikinack, ei tietenkään ollut millään tapaa alkukantainen, eikä yllä kuvattu uskomus ole maailmanselitys, mutta se ei liene kysymyksessä olennaista.

Minulle syntyi sellainen vaikutelma, ettei Asikinack halunnut uskoa intiaanien tulleen Beringinsalmen yli silloin kuin länsimaiset tutkijat sanovat heidän tulleen. Hänen argumenttiketjussaan ei tietenkään ole tolkkua edes siinä tapauksessa, että pitäisi mahdollisena, että talvenhenkitarina tosiaan kertoisi jääkaudesta, sillä silloinkin se voisi hyvin heijastella ammoisia kokemuksia jääkaudesta Siperiassa. Lisäksi Asikinack kyllä hyväksyi länsimaisen tieteen tarinan jääkaudesta itsestään, sen ajoituksesta ja alueista, jotka jäämassa aikanaan peitti; vastustushalun herätti ainoastaan kertomus intiaanien alkuperästä.

Asikinack kertoi myös lapsuudenkokemuksistaan. Hän on yksi niistä, jotka ovat selvinneet hengissä kanadalaisesta residential schoolista. Koulut olivat aivan avoin yritys hävittää intiaani lapsesta – tuo Wikipedia-artikkeli kannattaa lukea. Hän, sinänsä hauskan oloinen mies, oli selvästi yhä vihainen ja epäluuloinen, ja monien muiden lailla katsoi, että Kanada on edelleen sokea oman historiansa hirveyksille ja nykypäivän laiminlyönneille. Kaikki mikä oli mahdollista tulkita niin, että intiaanien omat itseään koskevat käsitykset pyritään taas tukahduttamaan, tuntui saavan hänet vastahankaan. Minä tietysti vain veikkaan, mutta minusta tuntui siltä, että hänen halunsa luottaa omaan talvenhenkitarinantulkintaansa kumpusi tästä varsin ymmärrettävästä kaunasta.

Asikinackin asenteessa oli hassua kyllä minusta jotain samaa kuin ilmastonmuutoksen kiistäjien defensiivisissä tavoissa esittää asiansa. Yhteistä oli varsin valikoiva epäluottamus tiedeyhteisöä kohtaan ja halu tehdä juuri näistä valikoiduista asioista omaa tutkimusta omilla tavoilla. Kristilliset kreationistit ymmärtääkseni vastustavat tiedettä paljon kokonaisvaltaisemmin. Sanon rinnastusta hassuksi, koska pohjoiset alkuperäiskansat ovat yhteistuumin aktiivisia arktisen alueen ilmastonmuutostutkimuksessa ja kuten konferenssissa myös puhunut inuitnainen huomautti, heidän heimojensa vanhimmat olivat kertoneet vuodenkierron ja sään muutoksista jo hyvän aikaa, mutta kukaan ei kuunnellut ennen kuin tiedeyhteisö alkoi pitää asiasta melua. Pohjois-Amerikan intiaanien poliittinen liikehdintä on 60-luvun alustaan alkaen ollut läheisissä väleissä ympäristöliikkeen kanssa ja kuten sanottu, intiaanien ajattelun paremmuutta länsimaiseen verrattuna pönkitetään perinteisesti viittaamalla ei-tuhoavaan luontosuhteeseen – jättiläisvyötiäisten kohtaloa ei mainita.

Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

Kuvassa oleva kukkula ei ole luonnonmuodostelma vaan ihmisten tekemä. Se on suurin UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvan Cahokian kummuista. Tätä vanhaa kaupunkia käsittelevä suomenkielinen Wikipedia-artikkeli on jännittävä, sillä sen kirjoittaja on selvästi kokenut tarvetta kuvata paikka jotenkin selittämättömäksi. Kontrasti englanninkieliseen artikkeliin on hupaisa, koska siinä vain kerrotaan lyhyesti mitä tutkijat ovat saaneet selville. Suomenkielisen artikkelin kirjoittaja sentään tyytyy mystifioimaan pelkästään sitä, ettei tarkkaan tiedetä miksi kaupunki aikanaan autioitui (kirjoittaja liioittelee autioitumisvauhtia niin paljon, että se lähenee jo vääristelyä) ja minne sitä asuttaneet ihmiset häipyivät. Cahokian rakentajista on esitetty kaikenlaista paljon villimpääkin.

Palaan kohta villeihin teorioihin, mutta sanottakoon tähän väliin, että minun on vaikea ihmetellä autioituvia kaupunkeja. Itse asiassa tuntuu tavattoman sopivalta, että aivan St. Louisin vieressä on ennen eurooppalaisten tuloa autioitunut kaupunki. Huckleberry Finnin aikojen jälkeen St. Louis on näet muuttunut aika synkäksi paikaksi. Missisippin ja Missourin yhtymäkohdassa sijaitseva kaupunki kasvoi 50-luvulle saakka, mutta sen jälkeen väkiluku on pudonnut alle puoleen, yli kahdeksastasadastatuhannesta alle neljäänsataantuhanteen.

Kaupunki koostuu nykyään siellä täällä sijaitsevista asuttavista ja jopa melko viehättävistä kortteliryppäistä sekä niitä ympäröivistä autiotaloalueista. Yliopiston (SLU) lähellä erään valtavan, palatsimaisen rakennuksen, ehkä entisen pankin tai kirjaston, seinällä oli mittakaavaan hyvin sopiva myynti-ilmoitus. Lähistöllä entinen kirkko oli muutettu keilaradaksi. Keskusta on autioitunut aavemaiseksi, kuvassa näkyvän kaltaisia taloja näkyi paljon. Ilman autoa liikkuminen oli tietysti vähintäänkin vaikeaa, vaikka yksi metrolinja löytyikin. Kävin uteliaisuuttani keskustan ainoassa tavaratalossa ja olin ainoa asiakas; myyjien väsyneentoiveikkaat tervehdykset karmivat.

Aiemmin olin käynyt Yhdysvalloissa vain New Yorkissa. En luullut olevani vaikutelmille kovin altis, mutta täytyy myöntää, että tämä ensikosketukseni Yhdysvaltain Keskilänteen sai minut lievästi pois tolaltani. Ennen kaikkea kaikkialla syntyvä tolkuton roskan määrä ja autotta elämisen sula mahdottomuus tuntuivat käsittämättömiltä. Cahokia esimerkiksi oli 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta ja pääsin kuin pääsinkin julkisilla kulkuvälineillä melko lähelle sitä, mutta maantienlaitaa tarpoessani tajusin olevani seinähullu eurooppalainen.

No, palataan villeihin teorioihin aikaa sitten autioituneista kaupungeista, ne ovat hauskempia kuin nykyisen autioitumisen ajatteleminen. Olen viime aikoina lueskellut huvikseni kirjoja ns. fantastisesta arkeologisesta, eli arkelologiaa liippaavasta pseudotieteestä ja uskonnollisluonteisista uskomuksista. Kirjat ovat nyt työhuoneella ja minä olen flunssaisena kotona, joten en voi siteerata enkä edes verestää muistiani, mutta onneksi on internet.

Uudisasukkaat löysivät Pohjois-Amerikkaa kansoittaessaan mantereen itäosien jokilaaksoista ilmiselvästi ihmisten rakentamia suuria kumpuja. Niitä kaivettaessa löytyi hautoja ja paljon esineitä. Varhaiset tutkimusmatkailijat 1500-1700-luvuilla olivat kyllä nähneet vielä käytössä olleita kumpukaupunkeja ja uusien kumpujen rakennustöitä, mutta heidän tietonsa joko eivät kantautuneet 1800-luvun teorioitsijoiden korviin tai sitten niistä ei yksinkertaisesti piitattu. Kumpuihin liittyviä villejä teorioita näet yhdistää näkemys, etteivät niin massiiviset maatyöt voineet olla intiaanien aikaansaannoksia. Kuten äskeisen linkin takaa voi lukea, kummunrakentajiksi onkin veikkailtu muun muassa viikinkejä, kreikkalaisia, afrikkalaisia, kiinalaisia, Israelin kymmentä kadonnutta heimoa (jotkut mormonit taitavat edelleen uskoa tähän lujasti), Atlantiksen ja Mun asukkaita tai Jumalaa.

Israelin kadonneiden heimojen kohtalo on askarruttanut kristittyjä iät ajat. Nykyään niihin liittyvät teoriat ovat lähinnä kummalliseen taipuvaisten harrastuksia, mutta tämäntyyppisellä historiantutkimuksella on varsin kunniakas historia. Goottilainen historiankirjoitus rakentui sen varaan, että pyrittiin osoittamaan oman kansan polveutuvan Raamatun kantaisistä. Erityisen hienoa oli polveutua Israelin heimoista, sillä silloinhan oli valittua kansaa, joten Raamatussa mainitut kymmenen kadonnutta heimoa olivat otollisia tarjokkaita esi-isiksi. Goottilaisen historiankirjoituksen henkiseen perintöön voi käydä perehtymässä esimerkiksi tällä sivustolla, jolla todistellaan suomalaisten polveutuvan noista heimoista.

Myös hyperdiffusionistiset teoriat ovat kiehtoneet aikanaan varsin selväpäistäkin väkeä. Esimerkiksi arvossa pidetty anatomisti ja evoluutioteoreetikko Grafton Elliot Smith oli vankasti sitä mieltä, että kaikki suuret sivilisaatiot olivat egyptiläistä alkuperää, sillä tämä käsitys sopi yhteen hänen ihmisaivojen evoluutiosta kehittämänsä tarinan kanssa. Koska teorian vaatimat valtamerten ylitykset olivat tietysti melkoinen haaste, onkin luonnollista, että vaikka Elliot Smith pärjäsi olemassaolevilla mantereilla, erinäiset myöhemmät diffusionistit mieltyivät ajatukseen, että aiemmin valtamerten ylittäminen oli helpompaa koska mantereita oli yksi tai kaksi nykyistä enemmän. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajat olivat osa sitä suurta sivilisaatiota, joka ulottui Egyptistä Mu-mantereelle Atlantiksen ja Amerikan kautta. (Nimen Mu muuten keksi Augustus Le Plongeon, josta olen kirjoittanut ennenkin, mutta hänen mukaansa Mu sijaitsi keskellä Atlanttia, ei Tyyntämerta.)

Vietin pääsiäisen maalla, ja koska majoituin isoisäni aikanaan kallion laelle rakennuttamaan kirjailijanmökkiin, luin hänen sieltä löytyviä kirjojaan. Joissain niistä seurataan tarkasti Israelin tapahtumia ja odotetaan maailmanloppua. Mökin rappusilta avautui näkymä alas järven jäälle, sumunriekaleet kiertelivät kalliota.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.

Mökillä III: Kummituksista

Spirits and ghosts are also the objects of paranormal investigation and a topic of thrilling memoirs (see Taylor 2001, Ramsland 2002). Authors of such esoteric literature tend to ignore the generic context of spirits in folklore and instead locate them in a specific textual space, somewhat analogous to scientific discourse that tries to verify their existence. References to reliable witnesses and other verifiable specifics of the stories are added to convince skeptical readers that spirits are real. Experiments, photography, and other tools of scientific data-collecting are combined with the numbers and other fact-producing devices of positivistic methodology in order to convince those who still doubt and to provide a forum of belief and disbelief about the supernatural. Esoteric literature engages in a discussion of the pros and cons of the reality of the supernatural world, similar to the discussion Linda Dégh has noted in oral legends (1996). Esoteric literature is thus a blend of folkloric and scholarly genres created to please readers eager to believe in the supernatural in a rational and scientifically dominated world.

Kirjoitin vastikään eräästä genrestä, johon suhtaudun kai turhanpäiväisen vaikeasti. (Tätä kirjoitusta on vaikea ymmärtää jos ei lue ensin tuota aikaisempaani.) Sitten luin Virossa pidettyä seminaaria varten Ülo Valkin artikkelin "Ghostly Possession and Real Estate: The Dead in Contemporary Estonian Folklore" ja tajusin, että folkloristeilla on tietysti mitä mainioimpia työkaluja tuon genren tutkailuun. Valkin ote tarjoaa minulle melko oikean annoksen etäisyyttä, sellaisen, jonka avulla voin tarkastella sekä genren ominaispiirteitä ja funktioita että yksittäistapausten ansioita. Ainakin nyt tuota genreä tuntuu olevan helpompi lähestyä folkloristin näkökulmasta kuin kirjallisuustieteilijän, saatika sitten vain tavallisen lukijan.

Kuten Valk sanoo, esoteerinen kirjallisuus sekoittaa hyvin usein (vaikkakaan ei aina) yhteen kahta genreä: perinteistä uskomuskerrontaa ja oppinutta kerrontaa. Kummitusten olemassaoloa (tai salaliittoteoriaa tms.) todistellaan tieteellisiltä tai ainakin oppineilta vaikuttavilla selonteoilla, joissa on kuitenkin yllättäviä, kansanuskomusten selitystarinoista lainattuja piirteitä. Toisin sanoen genre yhdistää kahta keskenään yhteensopimatonta argumentaation tapaa. Yhteensopimatonta, koska monet kansanomaisessa kerronnassa hyväksytyt päättelyketjut on suljettu oppineesta kerronnasta pois pätemättöminä. Esoteerisessa kirjallisuudessa tämä huolellinen lajittelu hävitetään, kahteen erilaiseen episteemiseen käytäntöön kuuluvat argumentaation tavat sulautetaan yhteen ja lopputulosta väitetään uskomisen väärtiksi, mikä ainakin minusta tuntuu spontaanisti karmivalta.

Kuvittelin, että pitkään jatkunut kammonsekainen kiinnostukseni tätä genreä kohtaan ‒ nimetään se nyt sitten Valkia seuraten vaikka esoteeriseksi kirjallisuudeksi ‒ olisi samantyyppinen oikku kuin kiinnostukseni goottilaiseen romantiikkaan. Sitä se ei kuitenkaan tunnukaan olevan. Täältähän minä löydän runsain mitoin jotain jossain määrin sen esimerkin kaltaista, mitä aiemmin turhaan hain: tutkimusta, jossa yhdistetään yhteensopimattomia episteemisiä käytäntöjä. Pohdittavaksi jää se, ettei yhdistelyssä useinkaan käytetä ihmistieteissä yleisiä selittämisen ja kertomisen tapoja, vaan kummitusjuttuihin ympätään nimen omaan luonnontieteistä lainattua.

Eräästä genrestä

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:

Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.

Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.

Uskomatonta

"Tarkoitan väitöstä, että D. D. Home - joka sivumennen sanoen ei ollut palkattu seikkailija, kuten tavallisesti otaksutaan, vaan kotoisin arvokkaasta perheestä - leijaili yhdestä ikkunasta ulos ja toisesta sisälle seitsemänkymmenen jalan korkeudella maasta.
Minä en voinut sitä uskoa. Mutta tietäessäni, että tuon tapauksen silminnäkijöinä oli kolme henkilöä ja että nuo kolme olivat loordi Dunraven, loordi Lindsay ja kapteeni Wynne, kaikki perin kunnioitettavia ja tunnettuja miehiä, jotka jälkeenpäin olivat valmiit näkemänsä valalla vahvistamaan - niin, tietäessäni tuon en kuitenkaan voinut olla myöntämättä, että todistus tässä oli välittömämpi kuin missään niistä etäisistä tapahtumista, jotka koko maailma on suostunut todeksi uskomaan."

Luin Sir Arthur Conan Doylen vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluvan pamfletin Haudantakainen elämä. Siinä Conan Doyle kertoo spiritistisistä yhteydenotoistaan kuolleiden henkiin ja siitä, kuinka hän lopulta on vakuuttunut näiden henkien tuonpuoleista koskevien kertomusten oikeellisuudesta. Mieleeni muistui kevyesti kammonsekainen riemastus, joka valtasi minut lukiessani C Berlitzin teosta Bermudan kolmio. (Olen pohtinut kuinka tämänkaltaiset kirjat kuuluisi luokitella: jos toimin kirjoittajan itseymmärryksen perusteella, ne lienevät luonnontiedettä. Jos omien kokemusteni, sijoittaisin ne huumorihyllyyn. Toisaalta kirjoittajien itseymmärryksen perusteella tapahtuva luokittelu vetoaisi huumorintajuuni.) Esimerkiksi Berlizin teoksen tyylistä sopinee mainiosti seuraava näyte:

"Ufojen merenalaisista liikkeistä on useita hätkähdyttäviä vahvistuksia (VI luvussa lueteltujen lisäksi). Ufoja ovat havainneet ja seuranneet myös Yhdysvaltojen laivastoyksiköt. Näistä tapahtumista on, kuten tavallista, alkuperäistä ilmoistusta lukuun ottamatta vaiettu mahdollisimman tarkoin."

Uskomattomat väitteet, jotka esitetään todistettuina mutta vaiettuina, herättävät hilpeyttä. Toisaalta ne aikaansaavat myös pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Spiritismi- sun muu samanoloinen jollain tapaa epäilyttävä kirjallisuus sopii siis myös kauhuviihteeksi. Jäin miettimään miksi näin on, ja muistin vasta lukemani Freudin artikkelin "Kammottava":

"Oikeampaa on ottaa huomioon tässä havaittava psykologinen eroavaisuus ja sanoa, että kulttuuri-ihminen on nykyisessä ajattelussaan enemmän tai vähemmän täydellisesti päässyt animististen uskomusten yli, voittanut ne. Näin ollen voimme todeta, että kammottavuuden kokemus syntyy joko silloin kun jokin vaikutelma herättää torjutut varhaislapsuuden kokemukset jälleen eloon tai kun jo voitetut alkukantaiset uskomukset näyttävät jälleen saavan vahvistuksen."

Mainitsemani kaksi kaikessa hauskuudessaan hieman kammottavaa kirjaa eivät ole fiktiota. Ne pyrkivät esittämään jotain fiktioksi yleisesti katottua totena, ja ne perustelevat ja puolustavat totuuttaan tavoilla, jotka ainakin näyttävät sellaiselta, mikä tavataan kulttuurissamme hyväksyä perusteluksi. Lukijan mielessä käy epäilys, että entä jos väitetty onkin totta. Väitetty on kuitenkin jotain yleisesti mielettömäksi katsottua. Voi olla pelottavaa horjuttaa maailmaansa kysymällä onko jokin mieletön totta. Toisaalta kysymättäjättämisessä tuntuu hieman ikävä auktoriteettiuskon maku. Ajan käyttäminen kaikkien annettujen perustelujen tarkistamiseen ei kuitenkaan innosta monia, joten vaihtoehdoiksi jää kieltäminen tai kysymyksen auki jättäminen. Niinpä tolkuttomaksi huurupäistelyksi käsitetyt väitteet saattavat herättää jopa suuttumusta ristiriidatonta maailmaansa tiukasti puolustavissa ihmisissä. Tai ainakin ne voivat aiheuttaa pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Mikä voi olla hauskaakin.