Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit
Kuvassa oleva kukkula ei ole luonnonmuodostelma vaan ihmisten tekemä. Se on suurin UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvan Cahokian kummuista. Tätä vanhaa kaupunkia käsittelevä suomenkielinen Wikipedia-artikkeli on jännittävä, sillä sen kirjoittaja on selvästi kokenut tarvetta kuvata paikka jotenkin selittämättömäksi. Kontrasti englanninkieliseen artikkeliin on hupaisa, koska siinä vain kerrotaan lyhyesti mitä tutkijat ovat saaneet selville. Suomenkielisen artikkelin kirjoittaja sentään tyytyy mystifioimaan pelkästään sitä, ettei tarkkaan tiedetä miksi kaupunki aikanaan autioitui (kirjoittaja liioittelee autioitumisvauhtia niin paljon, että se lähenee jo vääristelyä) ja minne sitä asuttaneet ihmiset häipyivät. Cahokian rakentajista on esitetty kaikenlaista paljon villimpääkin.
Palaan kohta villeihin teorioihin, mutta sanottakoon tähän väliin, että minun on vaikea ihmetellä autioituvia kaupunkeja. Itse asiassa tuntuu tavattoman sopivalta, että aivan St. Louisin vieressä on ennen eurooppalaisten tuloa autioitunut kaupunki. Huckleberry Finnin aikojen jälkeen St. Louis on näet muuttunut aika synkäksi paikaksi. Missisippin ja Missourin yhtymäkohdassa sijaitseva kaupunki kasvoi 50-luvulle saakka, mutta sen jälkeen väkiluku on pudonnut alle puoleen, yli kahdeksastasadastatuhannesta alle neljäänsataantuhanteen.
Kaupunki koostuu nykyään siellä täällä sijaitsevista asuttavista ja jopa melko viehättävistä kortteliryppäistä sekä niitä ympäröivistä autiotaloalueista. Yliopiston (SLU) lähellä erään valtavan, palatsimaisen rakennuksen, ehkä entisen pankin tai kirjaston, seinällä oli mittakaavaan hyvin sopiva myynti-ilmoitus. Lähistöllä entinen kirkko oli muutettu keilaradaksi. Keskusta on autioitunut aavemaiseksi, kuvassa näkyvän kaltaisia taloja näkyi paljon. Ilman autoa liikkuminen oli tietysti vähintäänkin vaikeaa, vaikka yksi metrolinja löytyikin. Kävin uteliaisuuttani keskustan ainoassa tavaratalossa ja olin ainoa asiakas; myyjien väsyneentoiveikkaat tervehdykset karmivat.
Aiemmin olin käynyt Yhdysvalloissa vain New Yorkissa. En luullut olevani vaikutelmille kovin altis, mutta täytyy myöntää, että tämä ensikosketukseni Yhdysvaltain Keskilänteen sai minut lievästi pois tolaltani. Ennen kaikkea kaikkialla syntyvä tolkuton roskan määrä ja autotta elämisen sula mahdottomuus tuntuivat käsittämättömiltä. Cahokia esimerkiksi oli 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta ja pääsin kuin pääsinkin julkisilla kulkuvälineillä melko lähelle sitä, mutta maantienlaitaa tarpoessani tajusin olevani seinähullu eurooppalainen.
No, palataan villeihin teorioihin aikaa sitten autioituneista kaupungeista, ne ovat hauskempia kuin nykyisen autioitumisen ajatteleminen. Olen viime aikoina lueskellut huvikseni kirjoja ns. fantastisesta arkeologisesta, eli arkelologiaa liippaavasta pseudotieteestä ja uskonnollisluonteisista uskomuksista. Kirjat ovat nyt työhuoneella ja minä olen flunssaisena kotona, joten en voi siteerata enkä edes verestää muistiani, mutta onneksi on internet.
Uudisasukkaat löysivät Pohjois-Amerikkaa kansoittaessaan mantereen itäosien jokilaaksoista ilmiselvästi ihmisten rakentamia suuria kumpuja. Niitä kaivettaessa löytyi hautoja ja paljon esineitä. Varhaiset tutkimusmatkailijat 1500-1700-luvuilla olivat kyllä nähneet vielä käytössä olleita kumpukaupunkeja ja uusien kumpujen rakennustöitä, mutta heidän tietonsa joko eivät kantautuneet 1800-luvun teorioitsijoiden korviin tai sitten niistä ei yksinkertaisesti piitattu. Kumpuihin liittyviä villejä teorioita näet yhdistää näkemys, etteivät niin massiiviset maatyöt voineet olla intiaanien aikaansaannoksia. Kuten äskeisen linkin takaa voi lukea, kummunrakentajiksi onkin veikkailtu muun muassa viikinkejä, kreikkalaisia, afrikkalaisia, kiinalaisia, Israelin kymmentä kadonnutta heimoa (jotkut mormonit taitavat edelleen uskoa tähän lujasti), Atlantiksen ja Mun asukkaita tai Jumalaa.
Israelin kadonneiden heimojen kohtalo on askarruttanut kristittyjä iät ajat. Nykyään niihin liittyvät teoriat ovat lähinnä kummalliseen taipuvaisten harrastuksia, mutta tämäntyyppisellä historiantutkimuksella on varsin kunniakas historia. Goottilainen historiankirjoitus rakentui sen varaan, että pyrittiin osoittamaan oman kansan polveutuvan Raamatun kantaisistä. Erityisen hienoa oli polveutua Israelin heimoista, sillä silloinhan oli valittua kansaa, joten Raamatussa mainitut kymmenen kadonnutta heimoa olivat otollisia tarjokkaita esi-isiksi. Goottilaisen historiankirjoituksen henkiseen perintöön voi käydä perehtymässä esimerkiksi tällä sivustolla, jolla todistellaan suomalaisten polveutuvan noista heimoista.
Myös hyperdiffusionistiset teoriat ovat kiehtoneet aikanaan varsin selväpäistäkin väkeä. Esimerkiksi arvossa pidetty anatomisti ja evoluutioteoreetikko Grafton Elliot Smith oli vankasti sitä mieltä, että kaikki suuret sivilisaatiot olivat egyptiläistä alkuperää, sillä tämä käsitys sopi yhteen hänen ihmisaivojen evoluutiosta kehittämänsä tarinan kanssa. Koska teorian vaatimat valtamerten ylitykset olivat tietysti melkoinen haaste, onkin luonnollista, että vaikka Elliot Smith pärjäsi olemassaolevilla mantereilla, erinäiset myöhemmät diffusionistit mieltyivät ajatukseen, että aiemmin valtamerten ylittäminen oli helpompaa koska mantereita oli yksi tai kaksi nykyistä enemmän. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajat olivat osa sitä suurta sivilisaatiota, joka ulottui Egyptistä Mu-mantereelle Atlantiksen ja Amerikan kautta. (Nimen Mu muuten keksi Augustus Le Plongeon, josta olen kirjoittanut ennenkin, mutta hänen mukaansa Mu sijaitsi keskellä Atlanttia, ei Tyyntämerta.)
Vietin pääsiäisen maalla, ja koska majoituin isoisäni aikanaan kallion laelle rakennuttamaan kirjailijanmökkiin, luin hänen sieltä löytyviä kirjojaan. Joissain niistä seurataan tarkasti Israelin tapahtumia ja odotetaan maailmanloppua. Mökin rappusilta avautui näkymä alas järven jäälle, sumunriekaleet kiertelivät kalliota.
Tunnisteet: kummalliset uskomukset, maalla, matkalla, tieto
7 Comments:
Tälle kirjoitukselle klikkaisin ylöspäin olevan peukalon jos sellainen olisi tarjolla.
Kaupunkien autioituminen tapahtuu vaihtelevalla nopeudella. Jos väkikato tapahtuu kyllin hitaasti, kaupunki ehtii reagoida ja hallita rakennemuutosta. Tyypillisesti kyse on hitaasti pahenevista taloudellisista ongelmista jotka aiheuttavat muuttotappiota.
Katastrofitilanteessa kaupunki voi tyhjetä hyvinkin nopeasti. Luonnonmullistus voi tuhota koko kaupungin, jolloin se hylätään tai joudutaan rakentamaan uudelleen. Sen sijaan ihmisiin kohdistuva paikallinen katastrofi (esim. äkillinen täystyöttömyys, epidemiat, saastuminen) vievät pois asukkaat jättäen jäljelle vain kaupungin kuolleen kuoren ajan hampaan syötäväksi.
http://www.4life.fi/pripyat/
Hauska kuulla, että kirjoitus miellytti!
Käsittääkseni väkimäärän täytyy vähetä todella hitaasti, jottei muutos aiheuttaisi kaupungille merkittäviä ongelmia ja ruokkisi itseään. Ison kaupungin infran ylläpito maksaa, ja jos ylläpidon taso heikkenee verotulojen vähetessä, käy helposti niin, että lisää väkeä lähtee. Kävisihän se päinsä jos lähtijät lähtisivät esimerkiksi kaikki samasta kaupunginosasta, mutta kuten St. Louisin asuttavat saarekkeet osoittavat, niin ei käy. Niinkin rajun muutoksen jälkeen tiet on pidettävä kunnossa asumattomillakin alueilla, koska niiden läpi ajetaan asuttaville. Lisäksi slummiutuminen tietysti uhkaa. Detroitissa kaupunki koettaa tätä nykyä pelastautua jyräämällä neljänneksen rakennuskannastaan maan tasalle.
Jotenkin sopii kuvaan, että Pruitt-Igoe oli St. Louisissa.
Hurjia kuvia.
Tajusin juuri, että arkkitehti Minoru Yamasaki on suunnitellut taloja, joiden romauttaminen on ollut iso juttu. Kiinnostavaa vahingossaerikoistumista.
St. Louisin kantakaupunkia vaivaa valkoinen pako. Kaupungin 2,8 miljoonan asukkaan metropolialueen käytännössä kaikki muut kunnat kasvavat. St. Louisin asukkaista yli 50 % on mustia. Amerikassa on myös yleistä vastustaa julkista liikennettä siksi, ettei gettoväki pääse liian helposti matkustamaan lähistölle.
Nykyään kehitys on kääntymässä. Suuret ikäluokat haluavat palata palveluiden lähelle kun lapset ovat tiessään. Tiedän itsekin erään pariskunnan, joka on muuttamassa Milwaukeen keskustaan paikalle, jolla ei olisi muutama vuosi sitten edes uskaltanut käydä. Tätä varten melkein jokaisessa amerikkalaisessa suurkaupungissa rakennetaan meikäläisten vihreiden haaveilemia vehreän tiheitä asuntoalueita keskustojen tuntumaan. Asuntojen nopea hinnannousu aiheuttaa tietenkin ongelmia vastakkaiseen suuntaan.
Kantakaupungissa tosiaan näkyi asunnoiksi remontoituja entisiä liikerakennuksia. Ne kuitenkin vaikuttivat varsin tyhjiltä. Minulle kerrottiin, että St. Louisissa tehtiin joskus kaupungin kukoistusaikoina se erhe, että kaupunki irtautui hallinnollisesti ympäröivistä alueista jotteivat sen verotulot uppoaisi niiden hyväksi. Nyt kun tilanne on kääntynyt toisin päin, kaupungin on hyvin vaikea houkutella väkeä takaisin suburbiasta, koska sen verotulot eivät ole millään riittääkseen kasvojenkohotukseen.
On tosiaan aika kiinnostavaa, että vaikka Yleisradion mukaan kaikki amerikkalaiset ovat maasturilla hurjastelevia asehulluja, siellä on jo vuosia sitten toteutettu tarkalleen visiota, mitä meillä cityvihreät haaveilevat. Rakennettu julkista liikennettä ja tiheää laatuasumista palveluiden lähelle.
Asuntokuplan puhjettua nähtiin, että tässäkin riehaannuttiin ehkä liikaa.
Hmm. Alueelliset erot ovat tietysti suuria, mutta matkallani huomio kyllä kiinnittyi täysin yksityisautoilijoiden ehdoilla rakennettuun ympäristöön. Jotenkin kuvittelin, että stereotypia citymaasturikansasta olisi harhainen, mutta odotellessani aina iäisyyksiä sitä pientä hetkeä, jolloin jalankulkijat päästettiin tien yli, tuo stereotypia kieltämättä vahvistui. Kaupungin suurin puistokin oli rakennettu niin, että siellä saattoi liikkua autolla. Keskusta-asunnot ja yksi metrolinja eivät paljon lohduta kun valtaosa kaupungistakin on loputonta suburbiaa.
Lähetä kommentti
<< Home