Erimielisyydestä

Erimielisyyden tapaukset ovat niitä, joissa kiista siitä, mitä puhe tarkoittaa, muodostaa itse puhetilantee perustan, sen rationaalisuuden. Erimielisyydessä keskustelijat sekä tarkoittavat että eivät tarkoita samaa asiaa samoilla sanoilla. Siihen, että X samalla kertaa sekä ymmärtää että ei ymmärrä Y:tä, on erilaisia syitä. Hän voi kuulla selkeästi sen, mitä toinen hänelle sanoo, mutta ei näe kohdetta, josta toinen hänelle puhuu. Tai hän ymmärtää ja hänen pitää ymmärtää, hän näkee ja haluaa näyttää samojen sanojen viittaavan eri kohteeseen ja näin toisen perusteen samalle argumentille.

Luen Jacques Rancièren vastasuomennettua teosta Erimielisyys. Vaikuttaa inspiroivalta, joten hienoa, että kirja on käännetty. Sitä näemmä käsitellään torstaina Kritiikkikahvilassa (kauheaa muuten, ettei Engeliä enää ole).

Kirja vaikuttaa tosiaan hyvältä, mutta suomennos alkoi jo hetkittäin hihityttää. Suomentaja Heikki Kujansivu toteaa esipuheessaan, että käännöksessä on "haluttu jättää tarkoituksella alkuteksti näkyviin". Arvostan sitä, että tämä periaate tiedostetaan näin selvästi ja kerrotaan lukijalle. Istuin aikanaan pari vuotta Jean-René Ladmiralin kääntämisen filosofian seminaarissa, ja yksi mieleenjääneistä asioista oli hänen huomionsa siitä, kuinka erityyppisiä tekstejä käännetään, ja toisaalta kuinka eri kääntäjät saattavat nähdä saman tekstin eri tavoin käännettävänä. Pyhää tekstiä on tietysti käännettävä hyvin sanatarkasti. On joukko kääntäjiä, jotka suhtautuvat käännettävään filosofiseen tekstiin pyhänä. Siinä vaiheessa kun havaitsin ranskan avoir -verbin kääntyvän Kujansivun suomennoksessa toistuvasti omaamiseksi, päätin lukea hänet näiden kääntäjien joukkoon. Kommentoin asiaa ääneen, ja tuossa vieressä istuva lemmikkini ehdotti, että kirjassa tulisi olla alussa lukuohje: tekstiä on syytä lukea mielessään ääneen ranskalaisella aksentilla. Mais bien sûr, je peux le faire, totesin, ja aloin lukea ääneen – saaden lemmikkinikin kikattamaan.

Tätä ei sitten pidä ottaa jyrkkänä moitteena. Uskonnollinen suhtautuminen alkutekstiin on mielestäni ihan ymmärrettävä seuraus siitä kielen ottamisesta vakavasti, josta puhuin edellisen eufemiatukseni alussa. Hienoa että kirja käännettiin, ja kaunista, että käännösperiaatteet tuodaan niin selvästi julki.

Käännöskommentaarin jälkeen varsinaiseen asiaan. Rancièren tapa erottaa erimielisyys tietämättömyydestä ja väärinymmärryksestä on mielestäni hedelmällinen. Lisäksi se toi välittömästi mieleen Reinhart Koselleckin ajatukset kiistanalaisista käsitteistä: joskus perustava poliittinen kiista saattaa kulminoitua tiettyyn sanaan, jolla on kiistakapulan rooli: sanan merkitys on äärimmäisen epäselvä, koska kiistan osapuolet tahtovat kukin määritellä sen omalla tavallaan, ja samalla kiistan verbalisointi ilman tuota sanaa on jokseenkin mahdotonta. Esimerkiksi "vapaus" saattaa tietyissä poliittisissa keskusteluissa olla tällainen sana. Kiistassa ei ole kyse tietämättömyydestä, sillä tiedon lisääminen ei poista erimielisyyttä, eikä kyse ole väärinymmärryksestä, sillä käsitteenmäärittely ei auta kun kiistan voidaan katsoa kulminoituvan juuri käsitteenmäärittelyyn.

Erityisen tutulta tuntui myös virke "Hän voi kuulla selkeästi sen, mitä toinen hänelle sanoo, mutta ei näe kohdetta, josta toinen hänelle puhuu." Tästähän olen kirjoittanutkin. Olen turhauttavan monta kertaa kuunnellut poliittissävytteistä ja varmasti vilpitöntä puhetta, jonka kohteen olemassaolo on ollut minusta vähintäänkin kyseenalainen juttu. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka usein muilla on sama tunne kun he kuuntelevat minun puhettani.