Lojaalisuudesta

Writing about moral philosophy should be a hazardous business, not just for the reasons attendant on writing about any difficult subject, or writing about anything, but for two special reasons. The first is that one is likely to reveal the limitations and inadequacies of one’s own perceptions more directly than in, at least, other parts of philosophy. The second is that one could run the risk, if one were taken seriously, of misleading people about matters of importance. While few writers on the subject have avoided the first hazard, very many have avoided the second, either by making it impossible to take them seriously, or by refusing to write about anything of importance, or both.

Minun on jo parin viikon ajan pitänyt kirjoittaa kunniasta, mutta kirjoitankin nyt lojaalisuudesta, aihe kun on askarruttanut jo hyvän aikaa. Alkuun sopii Bernard Williamsin teoksen Morality, An Introduction to Ethics avaus. Williamsin tyyli on malliesimerkki siitä, mistä minä pidän analyyttisessä filosofiassa: kun kieleen ei käytännössä suhtauduta ajattelua ohjaavana tai rajoittavana tekijänä, vaan sitä vain käytetään ajatusten ilmaisuun, tulokset ovat parhaimmillaan nautinnollisen selkeää luettavaa. Monissa parhaista mannermaisista filosofeista pidänkin tietysti juuri siitä, että he ottavat vakavasti kielen ja ajattelun kytkökset ja koettavat vääntää kieltä ilmaisemaan uudenlaisilla tavoilla. Japanilaisten zen-munkkien tussimaalaus versus kubismi? Williamsin huomautus sopii aloitukseksi siksikin, että ajatukseni lojaalisuudesta ovat henkilökohtaisesti värittyneitä ja rajoittuneita enkä liene vaarassa harhauttaa niillä ketään.

Lojaalisuus on uskollisuuden lähikäsitteitä. Kuitenkin siinä missä uskollisuudesta puhutaan nykyään lähinnä parisuhdekeskusteluissa, lojaalisuus kohdistuu enimmäkseen ystäviin; harvemmin kuulen puhuttavan lojaalisuudesta esimerkiksi työnantajaa, puoluetta tai järjestöä kohtaan. Kuten uskollisuuteenkin, myös lojaalisuuteen liittyy tehdyistä sitoumuksista kiinni pitäminen, kyse on vain erityyppisistä sitoumuksista. Sitoumukset ovat usein sanattomia, ja erityisesti lojaalisuuden kohdalla sitoumuksen olemassaolon saattaa hyvinkin havaita vasta kun se joutuu koeteltavaksi ja henkilö käyttäytyy lojaalisti.

Lojaalisuutta koetellaan kun joutuu päättämään luottaako ystävän tulkintaan, näkökulmaan tai väitteeseen. Jos minun esimerkiksi on ollut kerta toisensa jälkeen vaikea saada ystävääni kiinni, tai jos luvattu vastaus kirjeeseen viipyy viipymistään, ja ystäväni sitten selittää olleensa vain kiireinen, lojaalisuuteni mitataan siinä, uskonko hänen puhuvan totta. Lojaali siis hyväksyy ystävänsä perustelut varsin pitkälle kyseenalaistamatta niitä. Vastaavasti jos ystäväni on riidoissa toisen ystävänsä kanssa, olen lojaali mikäli luotan hänen kuvaukseensä siitä, mistä riidassa on kyse.

Lojaalisuus on eettisesti pulmallista. En pidä sitä yksiselitteisen epäilyttävänä, mutta tarkkuutta vaativana asiana kuitenkin. Minun on vaikea kuvitella ihmistä, joka ei kaipaisi ystäviltään ainakin jonkin verran lojaalisuutta: mikä ystävä se on, joka ei luota sanaani? Toisaalta lojaalisuus voi johtaa harhaan ja olla itsenäisen ajattelun este.

Olen miettinyt tätä silloin tällöin aina siitä pitäen, kun törmäsin jossain harmittomassa verkkokyselyssä kysymykseen olenko lojaali. Tuumasin, että asiaa on tarkasteltava empiirisesti. Mietin siis omaa historiaani ja totesin, että ainakin tähän mennessä olen ollut joitain harvoja ja valittuja ihmisiä kohtaan erittäin lojaali, mutta että lojaalisuuteeni ei kannata luottaa: se saattaa lopulta lakata kertaheitolla. Havainto jäi mietityttämään.