Kadonnut tenori

In the morning Manfred signed his abdication of the principality, with the approbation of Hippolita, and each took on them the habit of religion in the neighbouring convents. Frederic offered his daughter to the new Prince, which Hippolita’s tenderness for Isabella concurred to promote. But Theodore’s grief was too fresh to admit the thought of another love; and it was not until after frequent discourses with Isabella of his dear Matilda, that he was persuaded he could know no happiness but in the society of one with whom he could for ever indulge the melancholy that had taken possession of his soul.

Horace Walpolen The Castle of Otranto loppuu näin hilpeästi. Sankari, jalosukuiseksi prinssiksi paljastuva köyhä maatyöläinen Theodore, vaipuu murheen alhoon ihanan Matildan kuoltua, mutta menee sitten naimisiin tämän parhaan ystävättären Isabellan kanssa. Sitä ennen Theodore on muun muassa 1) onnistunut pakenemaan jättiläismäisen kypärän alta kellariholviin, mutta jäänyt sinne sitten seisoskelemaan. 2) rähmäkäpälöinyt salakäytävän luukun kanssa ja jäänyt siksi taas kiinni. 3) tutustunut vihdoin kauan kateissa olleeseen hyveelliseen ja jalosukuiseen isäänsä ja osoittanut tätä kohtaan jokseenkin täydellistä välinpitämättömyyttä. 4) onnistunut pakenemaan taas vankeudesta, tällä kertaa Matildan avulla, mutta vain koska Matilda lopetti nuorukaisen kaunopuheet lyhyeen ja käski oikeasti paeta eikä jäädä vaaraan jorisemaan. 5) kaksintaistellut erehdyksessä Isabellan isän kanssa ja liki tappanut tämän. 6) pitänyt lukuisia ylväitä ja tunteen jaloa paloa ilmaisevia monologeja tilanteissa, joissa ei ollenkaan ehtisi pitää monologeja. 7) saanut kaksi prinsessaa rakastumaan itseensä.

Tällaisia sankareita ei enää ole. Romanttisessa kirjallisuudessa ei ole enää aikoihin tavattu vakavia sankaritenoreita, jotka jäisivät vaaran hetkellä laulamaan aariaa ihanalle prinsessalle, tai jotka pitkän puheen pidettyään alistuisivat julmaan kohtaloonsa, jonka välttämiseksi olisi tarvinnut vain tehdä jotain puhumisen sijasta. Nykysankari ei myöskään esimerkiksi säntää puolustamaan prinsessaa erehdyksessä tämän isältä. Vain koomiset hahmot tekevät tällaista. Walpolen kämmäilevä Theodore ei kuitenkaan ole koominen hahmo, vaan ylväs ja jalo.

En muista mistä ensi kertaa luin huomion, että goottilaisen romantiikan konnasta tuli sittemmin sankari. Otrantossakin tapaamme paljon Theodorea sankarimaisemman hahmon, Manfredin, mutta hän ei olekaan sankari vaan konna (vaikka parantaakin lopuksi tapansa ja menee luostariin). Hän vaikuttaa kyllä hetkittäin raivohullulta, ja ilmiselvästi hänellä on jonkinlaisia muistihäiriöitä, mutta on hän sittenkin Theodorea uskottavampi tapaus, sillä hän kykenee sentään tekemään suunnitelmia ja panemaan toimeen. Vielä selvempi tämä epäsuhta on kun verrataan toisiinsa Ann Radcliffen sankareita ja konnia: julma ja määrätietoinen Montoni muistuttaa nykyistä stereotyyppisankaria paljon enemmän kuin haaveksivainen Valancourt. Sekä goottilaisen romantiikan sankareilla että konnilla on nykynäkökulmasta kumman pahoja ja epäsäännöllisesti ilmeneviä ongelmia tunteenpurkaustensa hallinnassa, mutta kun nämä jätetään huomiotta, vaihdos on selvä.

Vaihdos ei jäänyt huomaamatta kirjailijoilta, joiden elinaikana Theodoren kaltainen sankari ei vielä ollut mahdottomuus romanttisessa tarinassa. Jane Austenin ilkikuriset satiirit tunnetaan tietysti hyvin, mutta vielä häntäkin enemmän juuri sankarihahmossa tapahtuneeseen muutokseen kiinnitti huomiota puoli vuosisataa myöhemmin elänyt Louisa May Alcott. Kaikki tyttökirjansa lukeneet muistanevat kuinka Pikku naisten Jo kirjoitti dramaattisia kertomuksiaan ja kummasteli sitten ihmisten makua: kaikki pitivät hänen konnastaan enemmän kuin sankarista!

Veljentyttäreni sai joululahjaksi Stephanie Meyeriä ja ryhtyi heti lukemaan. En ole lukenut näitä juttuja vampyyripojan ja ihmistytön rakkaudesta, sillä en lue kuin vähintään noin sata vuotta vanhaa romanttista kirjallisuutta, mutta kunnon tätinä ryhdyin tietysti keskustelemaan niistä. Olen saanut sen vaikutelman, että nykyiset romanttiset sankarit muistuttavat edelleen melko tavalla sitä sankaria, joka syntyi 1800-luvulla ja lainasi niin ulkoiset kuin henkisetkin piirteensä goottilaisen romantiikan konnilta. Yhden muutoksen olen havaitsevinani: nykyiset sankarit ovat 1800-luvun sankareita nuorempia. Lieneekö animen vaikutusta vaiko vain seurausta lukijakunnan nuorentumisesta? Joka tapauksessa olisi hauska nähdä sankarissa pitkästä aikaa yhtä radikaali muutos kuin silloin kun tenori katosi.

Lopuksi todettakoon, että minun pitäisi selvästikin lukea enemmän Montague Summersia. Ehkä muistan tehdä niin kun kirjoitan sen tähän.