Velvollisuudesta

Tears again interrupted his voice, and Emily wept with him. 'I will shew myself more worthy of your love', said Valancourt, at lenght; 'I will not prolong these moments. My Emily – my own Emily! never forget me! God knows when we shall meet again! I resign you to his care. – O God! – O God! – protect and bless her!'
He pressed her hand to his heart. Emily sunk almost lifeless on his bosom, and neither wept, nor spoke. Valancourt, now commanding his own distress, tried to comfort and re-assure her, but she appeared totally unaffected by what he said, and a sigh, which she uttered, now and then, was all that proved she had not fainted.
He supported her slowly towards the chateau, weeping and speaking to her; but she answered only in sighs, till having reached the gate, that terminated the avenue, she seemed to have recovered her consciousness, and, looking round, perceived how near they were to the chateau. 'We must part here,' said she, stopping, 'Why prolong these moments? Teach me the fortitude I have forgot.'

Palasin vanhan suosikkini, Ann Radcliffen The Mysteries of Udolphon pariin. Työteksteistäni en voi juuri nyt eufemiattaa, joten täällä on hiljaista – migreenisiä ystäviä voi kuitenkin koettaa piristää puhumalla kunnollisen ihmisen elämää ohjaavista velvollisuuksista.

Goottilaisen romaanin kulmakivi, jonka sankariparin liikuttavia jäähyväisiä yllä siteeraan, on yksi kirjahyllyni välttämättömyyksistä. Miten tulisin toimeen ilman koko nykyisen viihdekerrontamme tapojen kehitykseen suuresti vaikuttanutta bestselleriä 1700-luvulta? Miten tulisin toimeen ilman pyörtyilevää ja velvollisuudentuntoista Emilyä, tai herkkäsieluista ja alati luonnonkauneuden vuolassanaiseen ihailuun valmista Valancourtia?

Emily ja Valancourt ovat kihloissa, mutta Emilyn tädin, joka on myös hänen huoltajansa, kanssa vasta naimisiin mennyt raaka Montoni vaatii kihlauksen purkamista. Emily tullaan seuraavana päivänä viemään kauas Italiaan pois armaan Valancourtin luota, ja viimeisenä iltana rakastavaiset tapaavat toisensa salaa linnan puistossa. Valancourt rohkenee ehdottaa, että Emily karkaisi hänen kanssaan, mutta Emily torjuu ehdotuksen: hänen velvollisuutensa on kärsiä vaiti. Valancourt ymmärtää Emilyn luonteenjalouden, ja monta sivua pitkien itkuisten jäähyväisten jälkeen luku loppuu, ja seuraavana aamuna Emily lähtee matkalle kohti Italiaa.

Seuraa useita satoja sivuja maisemien kuvaamista, ryövärijoukkoja, maisemien kuvaamista, unohtumaton runo nimeltä "The Sea-Nymph", maisemien kuvaamista, taisteluita, aaveita, maisemien kuvaamista, raunioituvia linnoja, synkkää salaisuutta hautovia nunnia, maisemien kuvaamista, salakäytäviä ja muuta vastaavaa. Lopussa Valancourt ja Emily saavat toisensa, kunhan ensin on varmistettu, että pitkän eron aikana Valancourt on ollut Emilylle uskollinen eikä ole hairahtunut paheen polulle.

Lukiessani tänään blogeja törmäsin Tylsyyden multihuipennuksen kommenttiosastolla seuraavaan Joe K:n toteamukseen: "Olet varmaan törmännyt fraasiin 'yhteiskunta vaatii naisia...', jossa jatko on jotain absurdia kuten 'silittämään lakanat tai muuten on huono äiti'." Väistämättä pohdin taas kerran italialaisen vaihto-oppilasperheeni äitiä, joka silitti kolme tuntia päivässä. Hän silitti myös lakanat, mutta ei alusvaatteita eikä sukkia, minkä hän määrätietoisesti ilmoitti. Hän inhosi silittämistä, mutta pahastui suuresti kun kerran otin silittämättömän neuleen pyykkiläjästä lämmikkeekseni tanssiharjoituksiin. Minun olisi kuulunut pyytää häntä silittämään se ensin.

Velvollisuudentunnon voi kokea osaksi omaa olemista. Velvollisuuden voi ymmärtää joksikin, jonka on toisille tai maailmalle yleensä velkaa, ja näin voi ajatella vaikkei arvelisi muiden, tai maailman, tai yhteiskunnan, painostavan tai syyllistävän. Painostuksen voi hoitaa omatoimisesti ilman tarvetta muuttaa asiain tilaa tai vähentää painostusta. Velvollisuudentuntoinen Emily alistuu nöyrästi eroamaan Valancourtista, mutta kieltäytyy pyörtyilevän jyrkästi naimasta erästä rikkaampaa kreiviä: se olisi petos Valancourtia ja velvollisuutta kohtaan. Myös Valancourt on velvollisuudelle uskollinen, vaikka jossain vaiheessa pahat parjaajat koettavatkin väittää muuta.

Velvollisuus liittyy usein tuttuihin tarinoihin ja niiden tuttuihin ideaalihahmoihin, kuten "hyvä äiti", "uljas mies" tai "viehättävä neito". Tästä kirjoitin viime huhtikuussa. Tarinoiden ja hahmojen toteuttaminen on jotain, jonka välttäminen taitaa olla liki mahdotonta.

Velvollisuus on jotain muuttuvaa. Enää ei ranskalaiselle tytölle tulisi mieleen, että hänen täytyisi hyljätä kihlattunsa tätinsä miehen vaatimuksesta. Tyttö tuskin myöskään harmistuisi, jos ei poika seuraisi juonta ja ideaalihahmoa puhkeamalla innoittuneisiin maisemakuvauksiin tai kyyneliin tavan takaa. Minulle tämän ymmärtäminen antaa rohkeutta kehittää omia tarinoitani.