Kuka ajattelee?

Käsitteellinen henkilö ei ole filosofin edustaja, pikemminkin päinvastoin: filosofi on vain käsitteellisten pää- ja sivuhenkilöidensä vaippa; henkilöt ovat hänen filosofiansa puhemiehiä, sen todellisia subjekteja. Käsitteelliset henkilöt ovat filosofin "heteronyymejä", ja filosofin nimi on vain hänen henkilöidensä salanimi. Minä en ole enää minä, vaan ajattelun taipumus nähdä itsensäja kehittyä tasolla,joka leikkaa minua useassakin kohtaa. Käsitteellisellä henkilöllä ei ole mitään tekemistä abstraktin personifikaation, symbolin tai allegorian kanssa, sillä hän elää ja vaatii. Filosofi on käsitteellisten henkilöidensä idiosynkrasia. Filosofin kohtalona on tulla omaksi käsitteelliseksi henkilökseen tai henkilöikseen, samalla kun nämä itse tulevat muuksi kuin historiallisesti, mytologisesti tai vallitsevan käsityksen mukaan ovat (Platonin Sokrateeksi, Nietzschen Dionysokseksi, Cusanuksen Idiootiksi). Käsitteellinen henkilö on filosofian tulemista, sen subjekti joka esiintyy filosofin sijasta, niin että Cusanus tai Descarteskin joutuvat kirjoittautumaan "Idiooteiksi" ja Nietzsche yhtä lailla "Antikristukseksi" tai "ristiinnaulituksi Dionysokseksi". Jokapäiväisetkin puheaktit perustuvat sosiaalipsykologisiin tyyppeihin, jotka itse asiassa viittaavat piiloiseen kolmannen persoonan henkilöön: määrään liikkeellekannallepanon Tasavallan Presidenttinä, puhun sinulle isänäsi... Samalla tavoin filosofinen lausuma on kolmannessa persoonassa esitetty puheakti, jossa juuri käsitteellinen henkilö aina sanoo Minä: ajattelen Idioottina, tahdon Zarathustrana, tanssin Dionysoksena, viettelen Rakastajana. Bergsonin kestokin tarvitsee kuriirinsa. Filosofinen lausuma ei ole performatiivi, jonkin tekemistä sanomalla se; se on liikkumista ajattelemalla liikettä käsitteellisen henkilön kautta. Käsitteelliset henkilöt ovat filosofisen lausuman todellisia agentteja. Kuka minä olen? Aina joku kolmas.

Olen viime aikoina taas viritellyt keskustelua (erinäisten käsitteellisten henkilöiden kanssa; lienee samantekevää mihin verenkiertojärjestelmiin henkilöt liittyvät) siitä, miksi tekstiä lukiessani koen kirjoittajan hahmon ajattelemisen tärkeäksi. Kyse ei ole aatehistoriallisesta tai epätavallisen yksilön henkilötarinaan liittyvästä uteliaisuudesta. Eihän minulla lukiessani ole pääsyä vaikkapa Deleuzen ja Guattarin luo. Lukiessani yllä olevaa sitaattia heidän teoksestaan Mitä filosofia on?, tapaan henkilöt, jotka sanovat filosofisen lausuman olevan "liikkumista ajattelemalla liikettä käsitteellisen henkilön kautta".

Tämä Deleuzen ja Guattarin kirja teki minuun kerran suuren vaikutuksen. Tuosta on kuitenkin näemmä kulunut seitsemän vuotta, enkä muistanut enää kuin vaikuttuneisuuden tunteen, ajatuksen käsitteellisistä henkilöistä, sekä ennen kaikkea ne henkilöt, joiden olin kokenut puhuvan, joiden seurassa, tai joiden kautta olin koettanut liikkua lukiessani kirjaa. Tätä muistellessani aloin haluta takaisin tuohon seuraan, joten kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Jotain olen tainnut oppia, tai ainakin sanavarastoni on karttunut vuosien saatossa, sllä enää en tarvitse sivistyssanakirjaa lukiessani suomennosta.

Olen useasti palannut kysymykseen, kuinka ajattelijan hahmo, tai käsitteellinen henkilö, liityy filosofisen tekstin (tai oikeastaan minkä hyvänsä tekstin) lukemiseen ja yritykseen ymmärtää. Aina tulen oman kokemukseni kautta siihen tulokseen, etten voi erottaa tekstiä tai ajatuksia hahmosta tai henkilöstä. Minun on ainakin tähän mennessä ollut, ja on nytkin, mahdotonta ymmärtää ajattelua joksikin, joka voisi olla muuten kuin jonkun ajattelemana. Tämä joku voi olla hyvinkin mielikuvituksellinen olento, tai miksei oliojoukko, lauma, enkeliparvi, maailmanhenki tai kivi. Kuitenkin joku, joka suhteessa ajatukseen on subjekti, sekä aivan ehdottomasti joku tietty henkilö. Ei mikään "abstrakti personifikaatio", sillä tämän kalvakankuivan hahmonkin, jonka erilaisia versioita monien filosofisten tekstien nurkkien takana lymyilee, koen henkilöksi. (Kotiläksy: piirrä muotokuva abstraktista personifikaatiosta.)

Ajatusten omaksuminen niin, että häivyttää ajattelun väistämättömältä tuntuvan suhteen ajattelijan hahmoon, tai käsitteelliseen henkilöön, tuntuu epärehelliseltä. Painotan vielä kerran, että tällainen hahmo tai henkilö voi olla ja väistämättä lieneekin jotain aivan muuta kuin historiallinen henkilö. Jos ajatus ymmärretään tyystin ajattelijasta erilliseksi asiaksi, lykätään helposti syrjään ajatuksen riippuvaisuus ajattelusta. Jos myönnetään, että ajatuksia on vain jos on ajattelua, herää heti otsikkoni kysymys: kuka ajattelee?

Siitä kuka ajattelee, tai onko mielekästä käyttää sanaa "kuka", voidaan kiistellä; kiistelläänkin. En missään tapauksessa tahdo väittää, että olisi mahdotonta ymmärtää ajattelun liikettä ilman minkäänlaista kokemusta ajattelijan hahmosta. Väitän vain, etten ole itse ainakaan vielä onnistunut tavoittamaan kokemusta ajattelusta vailla ajattelijaa. Olen kyllä luultavasti keskimääräistä tarmokkaammin koettanut, enkä aio luopua yrityksistä.

Edelleen luen tätä Deleuzen ja Guattarin kirjaa kokien filosofisen lausuman olevan "liikkumista ajattelemalla liikettä käsitteellisen henkilön kautta". Ymmärrettävyys, ajattelun kokemus, liike, uuden tilan aukeaminen, sumun hälveneminen eri paikoissa olevien rakennelmien väliltä: tämä tapahtuu seurassa, useiden hahmojen kautta. Suhteet verenkiertojärjestelmiin ovat tässä melko merkityksettömiä.