Nostalgiatuokio

Kun joskus aikuisena muistelemme lapsuuttamme; ehkä vain yhtä sen iltapäivää, meistä voi silloin tuntua, että tuo hetki oli kultamaa, johon olisi hyvä päästä takaisin. Varhaislapsuuden mielikuvitustako silloin kaipaamme? En luule niin.

Aikuisen maailmankuvamme on rakentunut monimutkaisista havainto- ja käsite-erotteluista: lähellä-kaukana, vasen-oikea, mennyt-nykyhetki-tuleva, valve-uni, tosi-leikki, järki-tunne, oma-toisen, omistaa-vuokrata, esine-esineen nimi, kuva- kuvan esine: aivan loputtomiin erotteluita, joiden avulla yritämme jäsentää jokahetkistä havaitsemisen virtaa. Tässä suhteessa aikuinen, olipa hän mitä rutikuivin salkunkantaja tai mitä pedanttisin kepinheiluttaja, elää paljon enemmän mielikuviensa ja käsitteidensä ohjaamana kuin leikki-ikäinen lapsi.

Aikuiseen verrattuna varhaislapsuuden maailmankuva on eriytymättömämpi ja harvakuteisempi: sen havainto- ja käsite-erottelut ovat määrältään niukempia, rakenteeltaan yksiuloitteisempia ja kestoltaan häilyvämpiä. Lapsella ei ole samaa sisäistä kokemuksen karttaa, johon aikuinen kunkinhetkiset havaintonsa automaattisesti suhdittaa. Siksi lapsen kokemuksissa unen ja valveen, toden ja leikin, kuvan ja sen kohteen, minän ja maailman välinen raja on liukuva.

Lapsella ei vielä ole sosiaalisia tabuja, jotka estävät aikuista julkisesti ilmaisemasta havaintojaan. Lapsi tavoittelee kädellään seinällä vipajavaa valoläikkää, sormella osoitellen hämmästelee vastaantulevan sedän pituutta tai ilahtuen kuuntelee pöytäliinan mukana putoavien lasiesineiden helinää.

Se mitä lapsuuden muistoissa kaipaamme, kadehdimme, turhaan tavoittelemme ja joskus jopa pelolla muistamme, on lapsuuden kokemusmaailman keskittyneisyys: vain yksi asia kerrallaan, sellaisenaan, eriytymättömänä ja koko tarkkaavaisuuden vangitsevana.

Miksi sinulla on noin valtavat korvat? Miten tähdet syntyvät? Miksi joki virtaa?Miksi koivunlehti putoaa syksyllä? Miksi Penttinen ei käy työssä? Vain todellinen realisti jaksaa herkeämättä kysellä tällaisia itsestään selvyyksiä. Havainto- ja käsite-erotteluidensa avulla ympäristöään jäsentävä aikuinen ei juuri kysele tämmöisiä, ellei hän sitten satu olemaan suurikorvainen tai Penttinen.

Luin juuri Antero Salmisen artikkelin "Erään piirroksen anatomia".

Hain Oxford English Dictionarysta sanan "nostalgia":

1. Acute longing for familiar surroundings, esp. regarded as a medical condition; homesickness. Also in extended use.

2. a. Sentimental longing for or regretful memory of a period of the past, esp. one in an individual's own lifetime; (also) sentimental imagining or evocation of a period of the past.

b. Something which causes nostalgia
for the past; freq. as a collective term for things which evoke a former
(remembered) era.

Pidän haikeudesta ja kaihosta. En toki liiallisissa määrin, mutta sopivasti annosteltuina. Yksinäisen rauhallinen haikeus luo ympärille tilaa, ja muut siirtyvät etäämmäs, niin ihmiset kuin asiatkin. Olen hetken vaiti itsekseni, sitten valitsen mihin tahdon keskittyä, ja keskittyminen tulee aikaansaavana kiireettömyytenä. Surumielisyys on tuottava mieliala, työ etenee kun olen irrallani muusta.

Olen tavannut ihmisiä, joille haikeus on murentavaa ja heikentävää. He pitävät soittamiani lauluja surumielisinä.

Minä tulen toimintakyvyttömäksi ja ahdistuneeksi rutiininluomisvaatimusten edessä. Jokainen rutiini, jota en koe täysin välttämättömäksi, ja joka onnistuu livahtamaan elämääni, vähentää kykyäni työskennellä, sillä rutiinit vievät tilaa ja tukkivat sen avaruuden, jonka keskellä työni etenee.