Seurata aikaansa

– Nyt ymmärrän, miksi suhtaudut niin kyynisesti kaikkeen, Teppo sanoi hitaasti.
– Mihin kaikkeen?
– Itseesi ennen muuta. Ja seksiin ja rakkauteen.
– Ellei ole mielenkiintoa, Irmeli sanoi olkapäitään kohauttaen. – Tympäisee.
– Sitä se kasvatus teettää! Ovat iskeneet sinuun ikävän turhauman, tyttö-rukka.
Irmeli heitti hiuksiaan taakse. Hänen silmissään välähti. – En siedä, että minua pahoitellaan. Uskotko, että joskus iskee mieleeni sellainen vimma, jotta haluaisin olla oikein paha, tarkoitan kova ja laskelmoiva ... mitenkä sanoisin, juuri sellainen syntisäkki, jona minua pitävät.
– Ei sinua kukaan pidä syntisäkkinä. Ei voi. Olet saanut sellaisen päähänpinttymän. Tepon ääni oli rauhallisen vakava, hyvin vähän teppomainen. – Ja kuule, sanonko vielä, toivon ettet vimmastu.
– En vimmastu.
– Sitä minä vain, että jos jatkat tuota kyynisyyttäsi ja tapo tahallasi heittäydyt kylmemmäksi kuin oikea luontosi onkaan, teet itsestäsi vielä frigidin. Ei sinunlaisesi tyttö ole luotu sellaiseen. Tekisipä mieleni olla oikein vihainen ja vähän ravistella sinua hereille.

Ostin eilen kirpputorilta kymmenellä sentillä Aino Räsäsen Helena-sarjan kahdennekymmenennen osan, Helenan terveiset. Luin sen tietysti heti. Olen joskus lukenut sarjan ensimmäisen osan, ja nyt oli vallan riemastuttavaa saada kuulla viehkon Helenan tyttärentyttären Irmelin eroottisista pulmista.

Helena on ollut merkittävä hahmo kulttuurimme mielikuvituksessa, etenkin 40-luvun loppupuolella. Sarjan ensimmäiset osat olivat niin pidetttyjä, että joka seitsemännestä syntyneestä poikalapsesta tuli tuolloin sankari Jari Junkkerin kaima. Kirja kirjalta siirryttiin 1910-luvulta 70-luvulle, Aino Räsänen seurasi aikaansa ja sankarittaret emansipoituivat. Räsänen ihmettelikin myöhemmin mikä Helenassa niin viehätti: "Mitähän varten koko Suomen kansa on ihastunut Helenaan, joka on niin poroporvarillinen. Se on niin kapeaa se Helenan elämäntapa, kun sitä nyt katselee."

Niinpä Irmeli taistelee tarmokkaammin ennalta määrättyjä naisenraameja vastaan. Kirja toki päättyy Irmelin ihanaan lemmenkohtukseen Pärre-nimisen yrmeänerakkomaisen biologin ja luonnonsuojelijan kanssa.

Tietysti Irmeli on kaavan mukainen kapinoiva tyttölapsi, joka tahtoo todistaa osaavansa ja pystyvänsä itse. Tietysti tällainen kirjallisuus toisintaa ja tuottaa sellaistaa naiskuvaa, jonka kanssa moni (muiden muassa minä) on joutunut ja joutuu vääntämään kättä. Tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan niin kiinnostavaa kuin se, että kirjoissa käsitellään tätä kädenvääntöä. Käsittely ei ole erityisen syvälle luotaavaa, arvelen sen pikemminkin olevan tyypillistä tai aikaa kuvaavaa. Irmelin tytär epäilemättä bloggaisi parisuhdekriiseistään ja keskustelisi pettämisen määritelmästä Suomi24 -palstalla. Oletan että se olisi yllättävyydessään ja rohkeudessaan verrattavissa Irmelin suoriin puheisiin seksistä, turhaumista ja frigidiydestä.

Jos ilmaus "seurata aikaansa" otetaan vakavasti ja kirjaimellisesti, Räsänen taisi todella uskollisesti seurata aikaansa. Hän selvästikin osui siihen keskusteluun ja niihin ajattelutapoihin, jotka hyvin suuri osa kulloisenkin kirjan aikalaisista tunsi. Minua kiinnostaa tapa, jolla vuolas itsereflektio ja roolimallien luomien odotusten kritiikki kulloinkin yhtyvät jaetuksi kuvaksi nykyaikaisesta naiseudesta. Joskus harmittaa ettei kuvaa mieheydestä tuoteta yhtä vahvasti itseään ruotivalla puhetulvalla, tuota tuottamista kun on siksi hankalampi seurata. Vai johtuukohan kokemani suhteellinen hankaluus jostain muusta?