Kieletär

Kielikiistat kertovat aikansa ihmisten ja ihmisryhmien välisistä valtataisteluista, poliittisista ja kielipoliittisista tavoitteista. Toisaalta kyseessä olivat koko ajan myös osallistujien kielelliset ideologiat: erilaiset kielinäkemykset ja erityisesti suomen kieltä koskeneet mielikuvat ja ihanteet. Jokaista kielellistä yksityiskohtaa oli mahdollista pohtia suhteessa suomen kielen todelliseen olemukseen, jota tuohon aikaan yleisesti kutsuttiin kielettäreksi.

Lueskelen Lea Laitisen artikkelia "Kieltosana ja kieletär" SKS:n tänä vuonna julkaisemasta kirjasta Yhteistä kieltä tekemässä, Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla. Lukiessani hahmottelen mielessäni kuvaa utuisen lempeästä hengettärestä, jonka olemuksessa ei-materiaalisesti ruumiillistuu äidinkielemme tosi olemus.

Oli aika jolloin muutokset kielessämme joko saavuttivat kielettären hiljaisen hyväksynnän, ne olivat sellaisia poimuja hänen hameensa laskoksissa, joita vain emme olleet aiemmin huomanneet, ja jotka tulivat näkyviin hänen kulkiessaan eteenpäin. Tai sitten hän kevyesti ravisti päätään kun kieleen koetettiin istuttaa vieraita aineksia, ja muutosyritys painui unohduksiin. Vaan kieletär oli hauras, hän oli sortumassa vieraiden ikeen alle, unohtumassa kyökkipiiaksi. Onneksi tämä tuhkimo huomattiin ajoissa, ja intomielisen työn ansiosta hän nousi taas soreasti ja jatkoi kulkuaan.

Tämän tarinan päähenkilö lienee nykyään jälleen hädässä ja kaivannee suoraryhtisten pelastajien apua: vieraat vaikutteet vääristävät hänen kauniita piirteitään ja ovat peittää hänet kokonaan näkyvistä, eivätkä kielenhuoltajat enää osaa taistella hänen puolestaan, tai ovatpa saattaneet kokonaan hänet hylätäkin.

Kerroin mielikuvatarinan kielettärestä kahdesta syystä: ensinnäkin koska keskustelin eilen luetun tekstin visualisoinnin ja muistiin painamisen tavoista, ja toiseksi koska alkuperäisyyden ja autenttisuuden ajatukset mietityttävät. Sekin mietityttää liittyisivätköhän nuo kaksi asiaa mitenkään toisiinsa.

Kieletär on oivallinen päähenkilö tarinalle ja äidinkieltään lempivä voi kokea kuuluvansa sankaritarta puolustavien urheiden joukkoon. Hyvin monenlaiset näkemykset ja paheksunnat on oikeutettu olettamuksella kielettärestä, jonka aitoa luonnetta seurataan ja tuetaan tai jolle tehdään väkivaltaa. Mielikuvasta ei suinkaan ole nykyäänkään luovuttu, viitteitä siitä on nähtävissä niin monien oikeakielisyysvaatimusten sävyissä kuin vaikkapa Tere Vadénin artikkelissakin, jota keväämmällä täällä siteerasin.

Kielettären utuinen kuva kantaa itsestäänselvyytenä ajatusta autenttisuudesta. Olettamusta että on olemassa aitoa ja alkuperäistä. Lisäksi tämä autenttinen arvottuu muuta paremmaksi. Olettamusta autenttisen olemassaolosta tai sen arvosta ei perustella. Ikäkö jonkin asian tekee toisia aidommaksi? Lisääkö näin syntynyt aitous olemassaoloon sellaista raskautta, joka tekee siitä arvokasta? Taas koetan kuvittaa mielessäni sitä ajatusrakennelmaa, jonka huomaan kielettären kuvassa.

Olisiko tällainen aitouden olettamus, suomen kieltä yhdistävä ja sille oikeellisuuden ja arvon takaava ajatus yhtä vetoava ilman jonkinlaista visualisointia? Ilman kielettären hahmoa? Olisiko tämä hahmo yhtä vetoava ja intuitiivisesti vakuuttava jos se ei olisi yksilö, subjekti joka voi kieltää tai myöntää, joka leijuu hyvän enkelin lailla yllämme?