Laskevan ajattelun puolustaja

Kun fysiikka muotoutuu nimenomaan matemaattiseksi, se tarkoittaa, että fysiikka päättää itse ja itseään varten, painokkaasti, jotain jo-tunnetuksi. Tämä päätös koskee itse projektiota siitä, mitä luonto on, kun siitä tavoitellaan tietoa: avaruudellis-ajallisesti määrittyvien massapisteiden liikkeiden itseensä sulkeutuva kokonaisuus. Tähän luonnon määrättyyn ja asetettuun pohjapiirustukseen on sitten lisätty muun muassa seuraavat määritykset. Liike on paikanmuutosta. Mikään liike tai liikesuunta ei ole toista tärkempi. Kaikki paikat ovat samanlaisia. Mikään ajanhetki ei ole ensisijainen. Jokainen voima määrittyy vain sen seurauksena olevan liikkeen mukaisesti, joka puolestaan on paikanmuutoksen suuruutta ajallisessa jatkumossa; toisin sanoen voima on vain sitä, mitä siitä seuraa. Jokainen tapahtuma täytyy tulkita kuuluvaksi tähän luonnon pohjapiirustukseen. Luonnontapahtuma voidaan havaita luonnontapahtumana vain tämän pohjapiirustuksen näköpiirissä. Luonnosta laadittu projektio saa varmistuksensa siitä, että fysiikan tutkimus sitoutuu kysymyksenasettelun jokaisella askeleella noudattamaan projektiota. Projektio antaa tälle sitoutumiselle, tutkimuksen kuinalaisuudelle, sen kulloisenkin luonteen. Matemaattisen luonnontieteen kurinalaisuus on eksaktiutta. Jotta tapahtumat voitaisiin esittää luonnontapahtumina, ne täytyy jo edeltä määrittää avaruudellis-ajallisen liikkeen määräksi. Tällainen määritys toteutetaan mittaamisessa, jossa käytetään lukuja ja laskemista. Matemaattinen luonnontutkimus ei kuitenkaan ole eksaktia siksi, että se laskee tarkasti, vaan sen täytyy laskea tarkasti, koska sen sitoutuminen kohdealueeseen on luonteeltaan eksaktia.

Päädyin eilen eräässä keskustelussa tilanteeseen, jossa minun tulkittiin pitävän muun muassa älykkyysosamäärän mittaamista mielekkäänä. Itse asiassa luulin puhuvani siitä, ettei jonkin asian inhottavakaan käyttö tee tuosta asiasta hyvää tai pahaa.

Sitaatti on Martin Heideggerin esseestä "Maailmankuvan aika", jonka Markku Lehtinen on mielestäni suomentanut oivallisesti. Ajatus tuntuu karkeistetussa muodossaan olevan monille tuttu: Aikaamme ja kulttuuriimme kuuluu erottamattomasti ajatus luonnosta jonain sellaisena, joka on mitattavissa ja laskettavissa. Projektio josta tekstissä puhutaan on muokannut meille maailmankuvan, maailman kuvana, jota voimme mitata monin eri tavoin. Kulttuurimme mielikuvituksessa on jo täysin ymmärretty ja hyväksyttävä ajatus pitää kulttuuriamme epätavallisessa määrin mittaamiseen ja laskemiseen keskittyvänä. Eilisessä keskustelussa esimerkiksi tästä otettiin pikajuoksijoiden tietyn matkan kiitämiseen käyttämän ajan mittaaminen tarkkuudella, joka ylitää havaintokykymme.

Pikajuoksijoihin päästiin älykkyysosamääristä. Sitä ennen tietysti puhuttiin Tatu Vanhasesta ja sitä ennen lehdistön etiikasta (joskus pitäisi kirjoittaa pelkästään tavoista, joilla keskustelu siirtyy aiheesta toiseen), mikä ehkä osaltaan vaikutti älykkyysosamääräkeskustelun sävyyn.

Esitettiin älykkyysosamäärän testausmenetelmien kritiikkiä ja puhuttiin erilaisista älykkyyden lajeista sekä muista lahjoista, etenkin sellaisista, joista toisenlaisissa ympäristöissä elävät hyötyvät omastamme eroavassa arjessaan. Esimerkiksi piraha-heimon jäsenet eivät, mikäli tuoreehko tutkimus pitää paikkansa, oletettavasti helposti ymmärtäisi mitä teemme mitatessamme sadasosasekunteja tai määrittäessämme ihmisten älykkyysosamääriä.

Keskustelu kääntyi sen ihmettelyksi, miksi ihmisten älykkyyttä pitäisi tai edes voisi mitata tällä tavoin, ja jotenkin tähän liitetttiin (arvatenkin Tatu Vanhasta muistaen) sekin, kuinka natsit saattoivat hollantilaisten oivallisista reikäkorttiväestörekistereistä nostaa puikolla juutalaisten kortit. Uskontoa kun oli väestölaskennassa kysytty. Huomautin, että älykkyysosamäärän mittauttaminen ei liene missään pakollista. Huomautukseni ei vaikuttanut siihen, että konsensuksenkaltainen vaikutti vallitsevan siitä, että älykkyysosamäärän mittaaminen on paha asia. Ymmärtääkseni ajatus kulki seuraavalla tavalla: Älykkyysosamäärän mittaaminen on malliesimerkki siitä, kuinka kulttuurissamme suhtaudutaan pakkomielteisesti mittaamiseen ja laskemiseen. Oletamme älykkyyden joksikin mitattavissa olevaksi, ja koska tiettyä älykkyyden muotoa voidaan jotenkin mitata, tuo mitattava älykkyys arvostetaaan muita, vaikeammin mitattavia, lahjoja korkeammalle. Näin arvottamalla ja ajattelemalla tuotamme ja uusinnamme jatkuvasti länsimaisen kulttuurin imperialistista toiselaisten maailman kokemisen tapojen mitätöintiä. Siis älykkyysosamäärän mittaaminen, joka ei koskaan ole irrallaan tavoista joilla sitä käytetään, on paha asia.

Minusta tuli tuossa keskustelussa laskevan ajattelun puolustaja. En tahdo ajatella, että laskeminen ja mittaaminen johtaisivat väistämättä sellaisten ajattelutapojen ohittamiseen, joissa ei lasketa. Ohittaminen ei ole minustakaan hyvä asia, mutta ei laskeminen ja mittaaminen ohita, vaan laskeva ja mittaava ihminen. Esimerkiksi älykkyysosamääränsä mittauttava ihminen ei mitenkään välttämättä ajattele mittauksen tuloksen kertovan muita arvokkaammasta lahjakkuuden lajista. Jos ajattelee, olen kiinnostunut kuulemaan miten hän perustelee arvotuksensa ja saatan olla eri mieltä hänen kanssaan. Arvottaminen on kuitenkin eri asia kuin mittaaminen. Tällainen arvottaminen saattaa johtaa lopulta tekoihin, joita pitäisin täysin puolustamattomissa olevina. Nuo teot eivät kuitenkaan johdu mittaamisesta.

Ikäviltä tuntuvat asenteet ja teot toisia ihmisiä kohtaan tuskin myöskään lakkaisivat tai edes vähenisivät jos päättäisimme luopua vaikkapa älykkyysosamäärien mittaamisesta. Tai mittaamisesta ja laskemisesta ylipäätään. Tai vaikkapa sellaisista teksteistä, joissa kerrotaaan kuinka mitataan ja lasketaan, joissa tuomitsematta kerrotaan ajattelutavasta, joka suhtautuu pakkomielteenomaisesti mittaamiseen ja laskemiseen. En usko että hyötyisimme siitä, että lailla kieltäisimme älykkyysosamäärän mittaamisen ja varmuuden vuoksi polttaisimme kaikki kirjat ja tuhoaisimme kaikki tiedostot, joissa puhutaan älykkyysosamäärän mittaamisesta, ettei kukaan voisi rikkoa säädöstämme.

Jos tuomitaan asia, ajatus tai ajattelutapa, joka on johtanut pahoiksi katsottuihin tekoihin, ei vain noita tekoja, päädytään helposti kirjarovioihin.

(Eksynköhän nyt sen ajattelutavan seitteihin, jota kritisoin? Liitän älykkyysosamäärän mittaamisen tuomitsemisen tuon tuomitsemisen toimeenpanemiseen kielloin, rajoituksin ja tuhoten. Onko tämä perustellumpaa kuin se ajattelu, jota kritisoin? Tai ehkä käytän vastaväitettä, joka samanmuotoisena kuin se ajattelu, jota vastaan väitän, osoittaa tuon muodon ongelmat?)