Uni – lapsi – Septimus

So there was no excuse; nothing whatever the matter, except the sin for which human nature had condemned him to death; that he did not feel. He had not cared when Evans was killed; that was worst; but all the other crimes raised their heads and shook their fingers and jeered and sneered over the rail of the bed in the early hours of the morning at the prostrate body which lay realising its degradation; how he had married his wife without loving her; had lied to her; seduced her; outraged Miss Isabel Pole, and was so pocked and marked with vice that women shuddered when they saw him in the street. The verdict of human nature on such a wretch was death.

He started up in terror. What did he see? The plate of bananas on the sideboard. Nobody was there (Rezia had taken the child to its mother. It was bedtime). That was it: to be alone forever. That was the doom pronounced in Milan when he came into the room and saw them cutting out buckram shapes with their scissors; to be alone forever.

He was alone with the sideboard and the bananas. He was alone, exposed on this bleak eminence, stretched out—but not on a hill-top; not on a crag; on Mrs. Filmer’s sitting-room sofa. As for the visions, the faces, the voices of the dead, where were they? There was a screen in front of him, with black bulrushes and blue swallows. Where he had once seen mountains, where he had seen faces, where he had seen beauty, there was a screen.

Eilen illalla leijailin ja uin toissailtana aloittamani Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn loppuun. Herättyäni aamulla ajattelemaan näkemääni unta huomasin sen kertovan Septimuksesta.

Unessa olin synnyttänyt lapsen. Varhaisista teinivuosistani asti olen ajoin nähnyt unia vastasyntynnyttämistäni lapsista, mutta tämä erosi tavallisista äitiysunista, joissa usein unohdan lapsen jonnekin. Tällä kertaa unilapseni oli pahasti vammainen. Lapsen koko ruumis oli jännittynyt, krampissa, joka lihas kireä. Pää taipui jyrkästi taakse, kuin kaulanikamia olisi sijoiltaan. Lapsi ei imenyt rintaani; en tiennyt mitä minun olisi tehtävä sille. Minulle kerrottiin ettei se eläisi kauaa. Se oli kipeä esine, joka kuolisi muutamassa viikossa.

Sitten lapsi oli kuollut enkä tuntenut mitään, en ollut edes helpottunut päästyäni olennosta, jota en kyennyt ymmärtämään enkä auttamaan. Olin tyyni ja elämä jatkui selväpiirteisenä.

Tuska saapui myöhässä. Aloin etsiä lasta viereltäni ja tunsin tyhjän kivun kun sitä ei ollut. Sain toistuvasti muistaa sen kuolleen, ja aina unohdin taas – lapsi oli amputoitu käteni tai erehdyttävän elävä haamu vierelläni.

Herättyäni tunnistin kudontajäljen ja purin harsimuksia omien kokemusteni ja kirjan lähelleni tuoman hahmon väliltä. Septimus on menettänyt ainoan ystävänsä sodan viime metreillä ja jäänyt itse eloon. Hän on tyyni ja järkevä, mutta ei tunne mitään. Hän menee naimisiin vasta tapaamansa tytön kanssa, tuntematta tätäkään kohtaan mitään, ainakin tämä on yksi hänen ajatuksistaan kun kokemus vihdoin vuosia myöhässä tulee läsnäolevaksi ja raunioittaa selväpiirteisyyden. Tuomio tunteettomuudesta on kuolema tai ikuinen yksinolo.

Myöhässä tuleva tieto siitä miten itse reagoi johonkin tapahtumaan tai mitä itse tuntee jonkin asian vuoksi on jotain, jota en ole koskaan onnistunut selittämään kuin niille, joille sitä ei tarvitse selittää, koska se on osa heidänkin kokemusmaailmaansa.