Ruunulinnan Macbeth

Yhtä ääripäätä edustaa Ruunulinna, jonka tapahtumat sijoitettiin Karjalaan. Se, että kirjan esikuvana oli Shakespearen Macbeth, ilmenee teoksen jälkisanoista ja juonirakenteesta, ja siihen viitataan myös kirja-arvioissa. Ruunulinna edusti ehkä puhtaimmin pyrkimystä luoda suomalaista kirjallisuutta ja samalla kirjoittaa Suomelle historiaa. Kirjoittaja Jacob Fredrik Lagervall kertoi lukijoille, että Macbethin tapahtumat oikeasti tapahtuivat Suomessa. Hän vetosi jälkipuheessa siihen aikaan hyvin suosittuun kirjailijaan Walter Scottiin:

"Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Valter Scott, tarussaan (History of Scotland), kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? Kotimaassamme. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Valter Scott voisi siinä mitään kiistää."

Niinpä Ruunulinnan henkilöluettelosta löytyvät pikkuvihan aikaiset sotapäälliköt Sallinen ja Haapalainen, ja suomalaisen mytologian hahmot Syöjätär, Vaiviatar ja Mammotar. Kirjan murhamiehet puhuvat outoa itäistä murretta. Runomitassa, joka seurailee vanhan suomalaisen kansanrunon mittaa, näkyy pyrkimys tuottaa suomalaista kirjallisuutta.

Luen SKS:n tänä vuonna julkaisemaa artikkelikokoelmaa Yhteistä kieltä tekemässä, Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla, josta olen täällä puhunut aiemminkin, ja joka on harvinaisen mainio. Sitaatti on Outi Paloposken artikkelista "Suomennoskirjallisuus 1800-luvun alkupuolella".

Kääntämistä ei ole aina ymmärretty samalla tavalla. Käännöksen ja mukaelman välinen ero ei ole itsestäänselvä. Miksi pitäisi muuttaa kieli ymmärrettäväksi tietylle lukiajoukolle, mutta jättää tapahtumaympäristö vieraaksi? Tai miten pitäisi valita se piste, jossa kielestä toiseen mukauttaminen saa riittää? Sirkka Paikkala kertoo artikkelissaan "Kotoista vai kansainvälistä?" 1800-luvulla käydyistä kiistoista paikannimien kirjoitusasuista. Voisimmehan me kirjoittaa Portoo sen sijaan että kirjoitamme Bordeaux.

Tai miksi pitäisi tyytyä kirjailijan tekemiin huonoihin ratkaisuihin, kun niitä voi uudelleenkerrottaessa muuttaa? Tähän tapaan ajatteli vielä 1900-luvun puolella Siviä Heinämaa, joka mukaili Robinson Crusoen Suomen lapsille sopivammaksi. Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä kertoo vanhempiaan vastaan kapinoivasta ja merille karkaavasta Ristosta, joka haaksirikkouduttuaan autiolle saarelle oppii katumaan uppiniskaisuuttaan. Perjantai on kai jäänyt jollekin naapurisaarelle.

Tällaisissa teoksissa kirjoittajasuomentajat saattoivat alku- tai jälkisanoissaan huolellisesti perustella ratkaisunsa, mutta saattoivat myös kokonaan jättää mainitsematta, että kyseessä on käännös. Alkuperäisen kirjoittajan tekijänoikeuksien ei ole aina ajateltu ulottuvan käännöksiin asti. Käännös saatettiin katsoa osaksi sen maan kirjallisuutta, jonka kielelle käännös on tehty. Suomennos omistettiin, siitä tuli meidän kirjallisuuttamme, sitä kulttuurista pääomaa, jonka varassa suomalaisuus kehittyi ja muotoutui. Ruunulinnan käännöstrategia sekä ilmentää tätä käsitystä että kertoo Lagervallin toiveista sen suhteen, millaiseksi muotoutuva "suomalaisuus" tulisi ymmärtää. "Siinä istuu Karjalainen kiwellä järwen rannalla jännittäin kantelettaan", kerrottiin kirjan kansikuvasta eräässä arvostelussa . Ylvästä.