Luovuttaminen

Resignaatio

Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto,
hymy aavain tyynten ja korska myrskysää--
se kaikki on yhtä sulle. Ei määrä loitto
nyt enää mieltäs houkuta vilhtyvää.

Myös yhtä kallis sulle on tappio, voitto.
Mut kallein kaikesta on syvä rauha tää,
joka raskain lainein kuin meren iltasoitto
verenkäyntiis yhtyen nyt sinun sieluus jää.

Kuin vanha aallonkyntäjä kariin juuttuin
joka tuulelta yöksi jo suljet purjeitas.
Muun kaiken kalliin pettäen, kaiken puuttuin
jo tyytymys vartioi sinun porttias.
Muun kaiken murentain sekä itse muuttuin;
niin, aika nöyrtyvä on sinun kohdallas.

Itse asiassa olen lukenut tänään Eric Hobsbawmia (yhtä kirjaa ja muutaman artikkelin), Miroslav Hrochin artikkelin "From National Movement to the Fully-formed Nation: TheNation-building Process in Europe" sekä Anthony D. Smithin artikkelin "The Origins of Nations". Kaikki nuo tekstit käsittelevät nationalismin ja modernin kansallisuuskäsityksen kehittymistä. Kuitenkin siteeraan yllä Uuno Kailasta. Onneksi on Project Gutenberg, ja onneksi yliopiston koneilla on kuulokkeita tähän.

Hermostuin aivan muusta kuin lukemisesta. Menetän harvoin malttini, joten en ole tottunut siihen, ja rauhoittuminen kestää hetken.

Mitkä tilanteet ovat sellaisia, joiden korjaamisyrityksiin ei kannata valuttaa voimiaan? Milloin on joko keksittävä aivan uusi ratkaisu, aloitettava alusta — tai joissain tapauksissa — luovuttava kokonaan? Joskus joudun tuollaisiin tilanteisiin yksinäni, ja siitä osaan selvitä. Hankalampaa on, jos asiaan liittyy muita ihmisiä.

Taito tunnistaaa tuollainen tilanne mahdollisimman aikaisin on arvokas. Ihminen joka tunnistaa nuo tilanteet voi ajoissa ottaa omaan hoitoonsa tehtävän, jonka tekijä ei työhön kykenekään, eikä käytä kaikkien energiaa ja aikaa turhiin opetusyrityksiin. Hän ei joudu huomaamaan, että väitellessään aiheesta ja asiasta, mielenkiinnosta ja oppiakseen, väittelytoveri onkin loukkaantunut siitä, ettei hänen kanssaan olla samaa mieltä. Hän ei koeta selittää, siloitella, tehdä työtä puoliksi toisen puolesta, hän ei patista, hän ei joudu kertomaan, ettei väittely ole sama asia kuin riita - hän välttää nämä tilanteeet, resignoituu ajoissa ja vaikenee.

Minä en tahdo olla tuo ihminen. Uskoni ihmisten kykyyn kehittyä on luja. Kyllä, tiedän etteivät kaikki jaa käsitystäni siitä, mitä "kehittyminen" tällaisissa tapauksissa merkitsisi.

Vaan patistaminen ja ojentaminen eivät useinkaan ole hyviä keinoja auttaa ketään. Mitä jää sille alueelle, joka on vastuun toiselta pois ottamisen ja luovuttamisen välissä? Luottamus elää tuolla seudulla — jos elää.