Vaihteeksi / kaavarike

Piha ei ole pieni, mutta korkeat seinät sen ympärillä tekevät siitä rotkon. Rotkoissa kaikuu. En jaksanut herätä oikeasti, koetin huijata itseni olemaan vielä unessa, vaikka ne ovatkin viime aikoina taas olleet ahdistavia. Eräs oli nänyt unta, jossa hän meni lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle — ja herättyään, ja nukahdettuaan uudestaan, meni taas lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle ja meni lavalle. Minun pahat uneni eivät ole luuppeja, mikä on varmaan hyvä.

Kirkuminen pihalla sai minut nousemaan. Särkyvä kimeä naisen kirunta kaikui rotkon seinistä, maa ja seinät olivat viileät ja kosteat, aurinko ei paistanut. Tähän aikaan se ei ulotu minunkaan ikkunaani, puoli tuntia taitaa valaista ylintä kerrosta milloin ei ole harmaan pilviketon takana. Rotkon pohjalla maassa on sohjoa ja jäätä missä pelkkä sora ei likaa kosteaa asvalttia. Naisen korkeat korot olivat hankalat, nilkat taipuilivat lähelle nyrjähdystä hänen kulkiessaan pihan poikki. Hän ei kulkenut suoraan. Välillä hän pysähtyi ja taivutti päätään taakse kirkuakseen taas. Hetken hän takoi ulko-ovea, luovutti sitten, ja porttiholvi vaimensi kirkaisujen kaiun.

En jaksanut käydä suihkussa, olisi paleltanut liikaa ja hiuksetkin olisi joutunut kuivaamaan. Paahtoleipäpaketissa on aina viimeisenä kaksi kantapalaa. Se on ehkä ainoa pysynyt asia, jonka opin ensimmäiseltä varsinaiselta poikaystävältäni: kantapalojen tarkoitus on suojata muita paloja kuivumiselta, siksi ne syödään viimeisenä. Basilika ikkunalaudalla ei ole vielä aivan kuollut.

Edellinen linja-auto oli juuri mennyt, joten istuin kahvilassa odottelemassa seuraavaa. En jaksanut katsella ihmisiä, sillä tähän aikaan vuodesta he ovat kaikki harmaakasvoisia, tai jos eivät ole, en valottomuudessa huomaa sitä. Linja-autoaseman keskellä on puinen lava, joka on rikki ja laho, mutta jota ei oteta pois. Tänään en huomannut sitäkään, en muistanut katsoa onko se vielä paikallaan. Autossa tulee helposti paha olla, mutta aurinko valaisi tienvarren korsia hetken, ja ne hehkuivat sulan maan harmautta vasten. Korret saisivat olla talventörröttäjiä, saivatkin vielä muutama viikko sitten.

Isoäitini oli kutsunut minut käymään luonaan, hän kutsuu usein ja ilahtuu aina kun tulen, puhelee kanssani, ilahtuu kun väitän vastaan, vaikka väittäisin tiukastikin. Nytkin, pimeässäkin kaikki tuo. Siksi minä rakastan häntä.

Tähän aikaan vuodesta pitäisi pakata oma pimeys jonnekin nurkkaan ja keskittyä tekemään reikää jonkun toisen ihmisen pimeyteen. Koska pimeys on mukava ja lämmin vaate, se on vaikeaa — minäkin kietoudun tähän. Välillä yritän sanoa jotain jollekulle etäämmällä kyhjöttävälle tai rientävälle, mutta kaikukaan ei vastaa, vaate imee äänen. Kiedon kankaan tiukempaan ympärilleni, kehrään lisää aihetta ja ainetta vaatteeseeni, päätän että muut saavat olla missä ovat kun kerran niin tahtovat. Enkä huomaa silloinkaan kun minua kutsutaan.