Virkkaan

Silvia, rimembri ancora
Quel tempo della tua vita mortale,
Quando beltà splendea
Negli occhi tuoi ridenti e fuggitivi,
E tu, lieta e pensosa, il limitare
Di gioventù salivi?

Sonavan le quiete
Stanze, e le vie dintorno,
Al tuo perpetuo canto,
Allor che all'opere femminili intenta
Sedevi, assai contenta
Di quel vago avvenir che in mente avevi.
Era il maggio odoroso: e tu solevi
Così menare il giorno.

Ostin vasta Ervastilta Leopardia, huolekkaasti kommentein varustetun kokoelman Canti. Tähän valitsemani katkelma on runosta 'A Silvia'. Silvia istuu toukokuisen tuoksuvassa ilmassa, syventyneenä käsityöhönsä. Tyynen tyytyväisenä hän odottaa mitä tulevaisuus on hänelle tuodakseen. Runoilija katsoo häntä tulevasta ajasta, jolloin Silvian lyhyt elämä on jo loppunut, muistelee tuota toukokuista päivää ja sitä, kuinka Silvian nuoret nauravat ja kuitenkin karttelevat silmät ihastuttivat häntä.

Käsityöhön syventyminen on mukaansatempaavaa. Virkkaaminen on addiktoivaa, sitä ei pidä aloittaa, sillä siihen jää koukkuun, kuten eräs Suomen parhaista taiteilijoista, Anu Tuominen, on sanonut. Nyt tuli mieleen myös Laterna Magicassa syksyllä näkemäni Virpi Vesanen-Laukkasen näyttely Leikin varjolla. Hän oli liimannut ja ommellut karkkipapereista häikäisevän, kimmeltävän prinsessamekon. Se olisi ollut hieman liian suuri minulle, ja helman laskokset peittivät muutaman neliömetrin lattiaa.

Taide joka käsittelee ja muistelee sitä, mistä Leopardi käyttää sanoja "opere femminili". Silmukka silmukalta, pisto pistolta ihmeellisellä intensiteetillä etenevä, mateleva työ. Taidonnäyte, ajan syöjä, ajatuksen nielevä, toistava, kaunis mutta vain salaa ehkä luova, jossain kuvion yksityiskohdassa. Ja Silvia istuu syventyneenä naisellisen siveään intohimoon, jossa ajan kuluminen näkyy vain pienten silmukoiden jonon kasvuna. Taide, joka puhuu tästä, muistelee jotain joka ei ole enää ulottuvilla.

Kun käsityöstä poistetaan sen oikeuttava käytännöllisyys, astutaan pois alueelta, jossa intohimo voi olla vain mieto ja oleminen on tyyntä odottelua. Runoilijan hurmaava lasta tai eläintä tyynessä miettimättömyydessään ja ajattelun yksinkertaisuudessaan muistuttava neito ei voi tietoisesti muuttaa arkeaan taiteeksi. Runoilija näkee kauneuden ja kirjoittaa runon Silviasta, joku myöhempi taiteilija näkee kauneuden ja virkkaa runoja käsitöiden ikuisesta toistosta. Silvian viehättävyys ja kauneus on itsetiedottomuudessa. Hän istuu melko tyytyväisenä siihen epämääräiseen tulevaisuuteen, joka hänen mielessään väikkyy. Odotusaika täyttyy pienistä silmukoista. Hän on kaunis.

Metsänvihreä villalanka solmiutuu sormissani silmukoiksi; silti en ole Silvia. En voi olla, objektin viaton ja amoraalinen kauneus on väistämättä poissa. Eräs ystäväni ihmetteli vuosia sitten miksi naiset tahtovat tulla subjekteiksi, kun mahdollisuus objektinaoloon on olemassa. Arvelen hänen nykyään ymmärtävän miksi — toisaalta minä ymmärrän hänen ihmetyksensä nykyään paremmin kuin tuolloin. Ehkä olen emansipoitunut siihen pisteeseen saakka, jossa voin kaiholla ajatella menetettyä mahdollisuutta: minä en koskaan voi olla tuolla tavalla kaunis.