Tyttökirjat, sota ja häpeä

When Esme remembered Janet and turned to look for her Janet had gone. Esme never saw her again. She did not greatly care. Francis was so funny and wonderful he was the best of comrades. Then they danced on the open grassy space around the old, dried-up fountain where wild mint grew so thickly. It smelt so beautifully when they trod on it.
And the music to which they danced made Esme tremble with delight…and something that was not quite delight. She could not understand where the music came from and Francis only laughed when she asked him. His laugh was more delightful than any music. Esme had never heard anyone laugh so delightfully.
None of the other people who came and went spoke to them or took any notice of them. Aunt Hester never came near them. She was always with Geoffrey.
Aunt Jane was a little worried about Esme those days. She thought the child was moping. She did not run about or play as usual, but sat, like Hester, on the lawn with a dreamy, waiting face.
“I wish we could go to the garden every night,” she said to Aunt Hester.
“They only come on the nights when the moon is full,” said Aunt Hester. “Watch when the moon comes back. When it is full and casts and shadow on the birch lane we will go again.”

Hämärässä lumihiutaleet vielä näkyivät, mutta nyt on jo pimeä ja ikkunasta erottaa vain valaistun savusaunan. Valo ulottuu järven ohuelle jäälle asti, saunan ovesta humahtelee savua. On tyyntä. Päivällä lumisessa satumaisemassa lenteli hyttysmäisiä hyönteisiä; oudoksuin. Niitä oli monta. Mitkä hyönteiset lentävät marraskuisen hangen yllä?

Sitaatti on L.M. Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta The Blythes Are Quoted; luin sen jo kesällä, mutta eufemiatan siitä vasta nyt kun kirja on lopulta ilmestynyt. Montgomery kokosi sen suurimmalta osalta vanhoista novelleistaan ja runoistaan uudelleenkirjoittaen niitä samalla. Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen kustantajalleen vuonna 1942, päivää ennen kuolemaansa – ja nykytietojen mukaan hän teki itsemurhan. Kustantaja kuitenkin arvatenkin piti kokoelman sodanvastaista henkeä sopimattomana, osa kirjan novelleista ilmestyi siistittyinä versioina 70-luvulla ja koko teos Montgomeryn laatimassa järjestyksessä, runoineen ja välikeskusteluineen, vasta tänä vuonna. Tämä kaikki on tietysti juttu niin minun mieleeni, että jos asiat olisivat menneet hieman toisin, olisin saattanut päätyä suomentamaan kirjan. Niin ei kuitenkaan käynyt, mistä olen hieman helpottunutkin; en juuri nyt yhtään haluaisi keskeyttää väitöskirjantekoa edes muutamaksi kuukaudeksi, mutta tästä käännösprojektista en kerta kaikkiaan olisi kyennyt kieltäytymään.

Mökillä luen tyttökirjoja. Tällä kertaa olen keskittynyt Anni Swanin nuorisoromaaneihin, luin niitä kolme ja illalla saattaa mennä vielä neljäs. Kauhistuin tajutessani, ettei Lemmikkini ollut lukenut ainuttakaan näistä helmistä, ja panin hänet saman tien lukemaan Iris rukan. Luin sen itsekin ja naureskelin Suomalaisen yhteiskoulun reippaille oppilaille Helsingissä, joka Swanin kirjoissa sijaitsee jossain sellaisessa satumaassa, missä mitään poliittisia jännitteitä ei ole olemassakaan. Jopa kielikysymykset on lakaistu tykkänään maton alle, kaikenmoisista sosialismeista puhumattakaan. Kirja on julkaistu 1916.

Lemmikkini sanoi Iris rukasta jotain, jota en ollut koskaan tajunnut: se on kirja ennen kaikkea häpeästä. Varsinkin kirjan alku. Iris tulee kaupunkiin oppiakseen häpeämään ja ennen kaikkea tuottaakseen muille häpeää. Häpeä kypsyy lopulta paitsi huonoiksi, niin myös hyviksi hedelmiksi ja luonnonlapsi Iris saa kunniankin hetkensä, mutta yhtä kaikki, iso osa kirjasta on sitä, että joku häpeää jotain. Huomasin toki heti, että teema luonnollisine vastinpareineen toistuu muissakin Swanin kirjoissa: tosi ylpeys, väärä ylpeys, niin aiheelliset kuin aiheettomatkin syytökset ylpeydestä ja häpeä. (Swanin kieli tuntuu omalta. Pitäisi alkaa käyttää partitiivia säästeliäämmin kuin nykyään on tapana, sanoa kuten Swan sanoo, että minulla oli tänään hauska.)

Anna -kirjojen lähtöasetelmissa on samaa kuin Iris rukassa: vallaton, ajattelematon tyttö tulee uuteen paikkaan ja joutuu sekä häpeämään itse että tuottamaan muille häpeää. Lopulta häntä kuitenkin rakastetaan juuri sen eläväisyyden tähden, joka synnyttää myös häpeän hetket, ja oikeutettu ylpeys (Annan) tai luonnonlapsen viattomuus (Iriksen) voittaa häpeän sanelemat yritykset lannistaa lapsi. Jäin miettimään liittyisikö se, ettei sota sovi vanhoihin tyttökirjoihin, jotenkin tähän häpeän teemaan.

Tyttökirjoissa on selvää, mitä asioita tulee hävetä syystäkin, ja yhtä selvää, minkälaista häpeää vastaan on käytävä. Siinä Anna -sarjan osassa, joka tosiaan kertoo sota-ajasta, Kotikunnaan Rillassa, tämä selvyys vielä säilyy; pojat ovat sodassa tappamassa ja se on kauheaa, mutta sodassa tappaminen ei ole, ei voi olla häpeällistä. The Blythes Are Quoted ei siksi ehkä ole tyttökirja. Toinen maailmansota teki ehkä häpeästä Montgomerylle aiempaa vaikeammin hallittavan asian.