Putoamisen pelko

— Mais regardez-vous, Marcus, vous ne savez pas tomber ! Vous avez peur de la chute. Et c'est pour cette raison, si vous n'y changez rien, que vous allez devenir un être vide et inintéressant. comment peut-on vivre si l'on ne sait pas tomber ? Regardez-vous en face, bon sang, et demandez-vous ce que vous foutez à Burrows ! J'ai lu votre dossier ! J'ai parlé à Pergal ! il était à deux doigts de vous foutre à la porte, petit génie ! Vous auriez pu faire Harvard, Yale, toute la Poison Ivy League si vous l'aviez voulu, mais non, il a fallu que vous veniez ici, parce que le Seigneur Jésus vous a doté d'une paire de couilles tellement petites que vous n'avez pas le cran de vous mesurer à de véritables adversaires.

Luin Joël Dickerin tiiliskiven La Vérité sur l’Affaire Harry Quebert. Se koukutti. En paljasta juonesta yhtään mitään, lukekaa itse, mutta en malttanut olla tarttumatta Harryn kommenttiin. Sen voi lukea yltä, siis jos nyt sattuu lukemaan ranskaa, tai sitten voi vain uskoa kun sanon, että Harry moittii siinä Marcusta, joka ei uskalla kaatua.

Olen tarmokkaasti aikonut kirjoittaa tästä jo muutaman kuukauden ajan. Toisaalta, kirjoitusaikeita odottelee lappusilla ja työlistoilla ja muistikirjassani varmasti viime vuodenkin puolelta; joitain irroitin keväällä entisen työkoneen näytönsyrjästä ja pakkasin kirjalaatikoihin, ja post-it -lappujen liimaan kiinnittyi tuntemattomasta alkuperästä sikiäviä pieniä karvoja eivätkä laput enää tartu vaan lepäävät ylimääräistä paperisilppua tursuavan laatikon pohjalla, sen joka pitäisi käydä läpi ennen kuin uskallan heittää pois. Osassa en saa käsialastani selvää. Nyt tulin Amos Andersonin museon kahvilaan kuitenkin kirjoittamaan edes tämän yhden aiheen irti itsestäni, ja sitten, juuri äsken, huomasin, että Tänään vietetään epäonnistumisen päivää, sanoo Hesari.

Juuri äsken kuulin myös erään nuoren ihmisen vaativan, että jo nyt tavoitteeseen päässeet paljastaisivat itsensä, jotta sitä voisi oikein rypeä omassa epäonnistumisessaan ja antautua lamaannuksen auvolle. Kyseessä on ryhmä, jossa kaikki enemmän tai vähemmän avoimesti haluavat yhtä ja samaa asiaa, mutta ovat myös selvillä muutamasta pikkuseikasta: Yksi, ettei jokainen millään tule onnistumaan, pieni osa vain. Kaksi, että se pieni osakin on silti paljon, ryhmä on jo läpäissyt monta seulaa. Kolme, että osa ryhmäläisistä lienee pelottavan lahjakkaita. Ja neljä, että me emme vielä tiedä ketkä.

Kahvilaan tuli lapsiperhe, perkele. Ääääöö, huutaa lapsi. Ääni nousee ja voimistuu pitkän ääään loppuun ja tussahtaa sitten ööhön.

Marcus on hankkiutunut pikkupaikkakunnan kurjaan yliopistoon voidakseen loistaa. Hän olisi päässyt huippukouluihin, mutta pelkäsi vertailua muihin, pelkäsi häviävänsä, kaatuvansa, epäonnistuvansa, putoavansa kuiluun. Hän pelkäsi, että hänen keskinkertaisuutensa paljastuisi ja muutkin näkisivät kuinka hän huijaa. Harry kamppaa hänet.

"Päivää juhlimalla halutaan korostaa, että epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta," sanoo Hesari. Se on banaalia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat hukanneet kymmeniä vuosia, koska he pelkäävät asettua epäonnistumiselle alttiiksi. Pelkuruutensa voi naamioida esimerkiksi neron luomistuskiksi, sairaudeksi, ylpeydeksi, kiireettömäksi perfektionismiksi, muiden syyksi tai kiireeksi. Tällä hetkellä minä suojaudun epäonnistumiselta peittämällä kaiken tuottamani herkillä ja kauniilla metatasoharsoilla (ne ovat niin viehkoja, kuin käsinnyplätystä pitsistä tehtyjä morsiushuntuja, mahdollisimman ohuita, niin että niitä voi kerrostaa toistensa päälle ja läpi silti kuultaa).

Se on banaalia mutta totta. Epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta. Lisäksi, mikä on banaalin lisäksi karmivaa, kaatumiselta suojautuminen estää onnistumasta koskaan.

Epäonnistumisesta

Ihmisellä on elämässään kuitenkin monia asioita, jotka hän elää tarkentamatta niiden merkitystä määritetyin käsittein. Hän seuraa tällöin ainoastaan tottumusta. Kyse on kuitenkin siitä, onko tämä tottumus hyvä vai huono tapa. Epävarmuus tästä jokaisessa erityistapauksessa pakottaa ihmisen ennakkoluulottomasti tutkimaan elämän jokaisen tilanteen tarkasti - musertakoon tutkinnan tulos hänen itserakkautensa ja kuvitellun viisautensa tai todistakoon tavan mukaista vastaan niin kuin huonoa tapaa vastaan.

Luen Snellmanin kirjoitusta "Akateemisesta opiskelusta". Teksti vaikuttaa mainiolta, mutta sen ensimmäinen kappale sai minut mietteliääksi, sillä minusta siinä jää vähän liikaa olennaista sanomatta. Siteeraan siitä yllä suurimman osan. Tekstissä puhutaan vain sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, jossa ihminen itse havaitsee jonkin tapansa epätyydyttäväksi, nöyrtyy ja ryhtyy toivon mukaan korjaamaan sitä. Kyllähän niinkin joskus käy, mutta uumoilen, että paljon useammin itserakkautta murjoo ulkoapäin tuleva paine. Se on huomattavasti epämiellyttävämpää kuin omaehtoinen kehityskohteen havaitseminen.

Torjuva palaute on usein epäsuoraa; torjuttu ei tule valituksi, hän jää syrjään. Monissa tilanteissa, etenkin töihin liittyvissä, pidän selväsanaisesta puutteiden osoittamisesta ja jopa suorasta teilauksesta enemmän kuin epäsuorasta sivuuttamisesta. Sääntö ei tietenkään päde aina: saattaa esimerkiksi olla mukavampaa jos joku etäisempi tuttu vain ottaa etäisyyttä, mikäli käytökseni jotenkin häiritsee häntä, eikä tilitä ärtymystään minulle. Toisaalta ystävien toivoisin kertovan mikäli joku luontumukseni vaikuttaa heistä epäviisaalta tai käytökseni rasittaa toistuvasti. Olen kipeästi oppinut, etten välttämättä havaitse sitä itse. Ajoissa ja avoimesti puhuminen on luottamuksenosoitus. Se voi pelastaa ystävyyden, vaikeneminen taas johtaa kovin todennäköisesti ystävyyden loppumiseen.

Työskentelen yliopiston laitoksella, jonka väen keskustelukulttuuri on työasioiden osalta harvinaisen tyly, ja pidän siitä kovasti. Monet tärkeimmistä oivalluksista työssäni ovat seurausta jostain todella ärhäkästä ja pikkuseikkoihin puuttuvasta ja samalla erittäin asiantuntevasta kritiikistä. Toisten huomautusten avulla olen kyennyt korjaamaan tekemiäni virheitä, joita en olisi välttämättä yksin koskaan havainnut, ja kehittämään taitoja, joiden tarpeellisuutta tuskin olisin itse älynnyt.

Kriittisen ryöpytyksen hyödyllisyys vaatii kuitenkin kriitikolta asiantuntemusta (aiheesta ohi ampuva kritiikki tapaa olla kovin hyödytöntä) ja kritisoitavalta puolestaan sekä kykyä suhtautua kritiikkiin kehitysmahdollisuutena että tarkkaa seulaa: ryöpytyskritiikissä saattaa hyvin olla yksi olennainen asia ja monta sinne tänne poukkoilevaa, lopultakin melko merkityksetöntä tai harhautunutta ajatuksentynkää. Lisäksi arvelen nykyään, että ryöpytyskritiikki toimii sitä huonommin mitä selvempiä henkilökohtaisia jännitteitä tai valta-asetelmakiistoja kriitikon ja kritisoitavan välillä on. Olen aikanaan tehnyt tässä virheitä; olettanut, että asiakritiikin voi esittää ikään kuin neutraalista positiosta, riippumatta kaikista kahdenkeskisistä kahnauksista. Näyttää kuitenkin siltä, että se harvoin onnistuu.

No, hairahduin kirjoittamaan pitkään siitä, miten suora kritiikki saattaa olla hyvästä. Aina se nimittäin ei lainkaan ole, ainakaan seurauksista päätellen. Se voi nimittään olla myös hyödyttömän murskaavaa, kuten voi myös epäsuora torjunta. "Itserakkauden musertuminen" on Snellmanilta kovin värittynyt tapa puhua monenlaisista tunteista, joita epäonnistumisen kokemukseen liittyy. Ja kuten sanottua, on vielä suhteellisen kivutonta todeta itsekseen kuinka sitä on tullut toimittua typerästi; toisten edessä häpeään joutuminen voi olla paljon kamalampaa, etenkin omasta asemastaan jollain tapaa epävarmalle ihmiselle. Ihmiset kehittävät mitä monimutkaisimpia strategioita välttääkseen pahoja epäonnistumisen kokemuksia tai tehdäkseen niiden murskaavan voiman ennalta tyhjäksi. Muistanpa muutaman tapauksen, jossa ärhäkkä kritiikki on saanut valmistautumattoman kritisoidun häpeänsekaisen kiukun valtaan – ja seuraukset ovat olleet surullisia. He luopuivat hankkeistaan, hylkäsivät aloittamansa harrastuksen, jättivät tekemättä, ja seuraavaan hankkeeseen ryhtyminen saattoi käydä hitaasti.

Epäonnistumisen kokemuksen pelkääminen voikin olla lamauttavaa, mikä on harmi. Maailmassahan kiinnostavia asioita tekevät ne ihmiset, jotka ryhtyvät tekemään ja tekevät iloisesti (tai hampaita kiristellen, miten kukakin) valmiiksi asti. Siis ne, jotka epäonnistuessaan eivät lamaannu ainakaan kovin pitkäksi aikaa ja jotka eivät edellytä itseltään välittömästi – tai koskaan – virheetöntä suoritusta. Sitaatissa yllä Snellman epäsuorasti vaatii kaikilta kykyä vähän väliä romahdella jopa lamaannukseen saakka ja silti nousta ja jatkaa. Minusta hän liioittelee, mutta ajatuksessa on yhtä kaikki myös järkeä. Epäonnistumiseen juuttuminen tai epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä jättäminen on synkeää.

Kunniasta, osa 3

Nevertheless we can see, in this example, that the dispute between the two "estates", noble and religious, was not simply a question of the interests of either, but derived from a difference of moral conscience and of values in their approach to the dual nature of the notion of honor: the Church related the sentiment of honor to a conscience free from guilt; true honor was only in the eyes of God; the subjective aspect was the essential, for this lay within the judisprudence of the Church which controlled only the sanctions deriving from religion. But the nobility, the wielders of military power in origin and subsequently the class entitled by their rank and material possessions to exercise sanctions, had a more wordly concept of honor, for they were concerned to maintain the pecking order (Pitt-Rivers 1977: 3) and defend themselves from humiliation, to avoid shame.

Sitaatti on samasta J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta kirjaan Honor and Grace in Anthropology kuin edellisenkin kunniakirjoitukseni aloittanut sitaatti. Koen tekstin hyödylliseksi koettaessani hahmottaa sanan "kunnia" nykyistä käyttöä. Koetan näet ymmärtää miksi niin monet haluavat pitää kiinni sanasta "kunnia" ja miksi kunnia koetaan melko yleisesti positiiviseksi asiaksi. Ymmärrän näet erinomaisesti Tommin edellisen kunniakirjoitukseni kommenteissakin toistaman kannan, että kunnian käsite on torjuttava. Kuten sanottu, minun on vaikea löytää itseltäni sellaista kunniaa, jota voisi loukata.

Ylläolevasta sitaatista kuitenkin selviää ero, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Berger (jonka artikkelista tämä keskustelu lähti liikkeelle) puhuu kunnian käsitteen vanhentuneisuudesta, hän toteaa ykskantaan, että "Honor is commonly understood as an aristocratic concept". Ja juuri tämä aristokraattinen kunnian käsite on se, joka minustakin tuntuu sekä vanhentuneelta (vaikka siihenkin kyllä silti törmää) että vastenmieliseltä. Siinä on kyse kasvojen säilyttämisestä ja instituutioihin identifioitumisesta. Aateliston maallisen vallan vastapainona on kuitenkin Euroopassa jo pitkään ollut Kirkon hengellinen valta. Peristiany ja Pitt-Rivers kertovatkin, että katolinen kirkko ymmärsi kunniankin toisin kuin aateliset. Kunnia liittyikin puhtaaseen omaantuntoon Jumalan silmissä, ei maallisiin instituutioihin.

Tästä pääsemmekin viime kunniakirjoituksessa hahmoteltuihin "kevytkunnian" lajeihin. Ne voisi ymmärtää myös maallistuneiksi versioiksi kristillisestä kunniakäsityksestä. Tarkkailevat silmät ovat vaihtuneet, eli kunnian säilymistä valvoo Jumalan sijasta kunniastaan tarkka itse. Joka tapauksessa kristillinen kunniakäsitys voi olla osasyy siihen, että vaikka aristokraattinen kunnia on menettänyt merkitystään, "kunnia" on silti pysynyt pitkälti positiivissävytteisenä sanana.

On myös syytä kiinnittää huomiota kielten välisiin eroihin. Peristianyn ja Pitt-Riversin käsittelemä honorin lähikäsite grace suomentuu vaikeasti; joissain tilanteissa se voidaan kääntää jopa kunnioitukseksi. Lisäksi vaikka sana kunniallinen huokuukin jokseenkin samoja sävyjä kuin latinalaispohjainen honor, kommenteissa mainittua verbiä kunnioittaa vastannee yleensä pikemminkin englannin respect tai esteem kuin honor. Tämä ero ehkä auttaa ymmärtämään joidenkin ihmisten sitkeää haluttomuutta puhua kunniamurhista: murhaaminen ei ole kunnioitettavaa.

Verbissä kunnioittaa kuuluu ehkä kristillinen kunniakäsitys pikemminkin kuin aristokraattinen? Ja toisaalta voi ajatella niinkin, että kristillinen kunniakäsitys on selvästi lähempänä modernia arvokkuusajattelua kuin aristokraattinen kunniakäsitys. Ero Bergerin kuvaaman arvokkuuskäsityksen ja kristillisen kunniakäsityksen välillä linee etupäässä siinä, että kunniansa voi menettää (joko Jumalan silmissä tai omissa silmissään), kun arvokkuus taas on luovuttamaton.

Luin E. G. Lindnerin artikkelin "In Times of Globalization and Human Rights: Does Humiliation Become the Most Disruptive Force?", johon Tommi linkitti. Siinä esitetyistä ajatuksista mielestäni kiinnostavin oli väite eräästä käsitteellisten yhteyksien muutoksesta: "I see the currently living generations in a crucial historical transition shifting from an older world grounded in ranked honor – an honor world (with the experience of honor-humiliation) – to a potential vision of a future world of equal dignity (and a quite distinct experience of dignity-humiliation)." Toisin sanoen nöyryytys ei enää olisikaan aristokraattiseen kunniakäsitykseen liittyvä tunne (siis Mateo Falconen tunne kun hän tajuaa poikansa tahranneen perheen kunnian), vaan ymmärrettävä kokemus tilanteessa, jossa kaikilla tulisi olla yhtäläinen ihmisarvo, mutta jotkut ihmiset kuitenkin sivuutetaan – kuinka hupaisaa, että juuri tämä suomen sana on osuva – epäkunnioittavasti.

Yhdessä blogikirjoituksessa saisi olla vain yksi asia ja tässä on tullut jo monta, mutta lisään vielä yhden: Onko häirintäsyytteissä joissain tapauksissa kyse jostain hyvin samantapaisesta kuin kunnianloukkaussyytteissä? Ja jos on, niin millaisesta kunniakäsityksestä niissä on kyse?

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Tyttökirjat, sota ja häpeä

When Esme remembered Janet and turned to look for her Janet had gone. Esme never saw her again. She did not greatly care. Francis was so funny and wonderful he was the best of comrades. Then they danced on the open grassy space around the old, dried-up fountain where wild mint grew so thickly. It smelt so beautifully when they trod on it.
And the music to which they danced made Esme tremble with delight…and something that was not quite delight. She could not understand where the music came from and Francis only laughed when she asked him. His laugh was more delightful than any music. Esme had never heard anyone laugh so delightfully.
None of the other people who came and went spoke to them or took any notice of them. Aunt Hester never came near them. She was always with Geoffrey.
Aunt Jane was a little worried about Esme those days. She thought the child was moping. She did not run about or play as usual, but sat, like Hester, on the lawn with a dreamy, waiting face.
“I wish we could go to the garden every night,” she said to Aunt Hester.
“They only come on the nights when the moon is full,” said Aunt Hester. “Watch when the moon comes back. When it is full and casts and shadow on the birch lane we will go again.”

Hämärässä lumihiutaleet vielä näkyivät, mutta nyt on jo pimeä ja ikkunasta erottaa vain valaistun savusaunan. Valo ulottuu järven ohuelle jäälle asti, saunan ovesta humahtelee savua. On tyyntä. Päivällä lumisessa satumaisemassa lenteli hyttysmäisiä hyönteisiä; oudoksuin. Niitä oli monta. Mitkä hyönteiset lentävät marraskuisen hangen yllä?

Sitaatti on L.M. Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta The Blythes Are Quoted; luin sen jo kesällä, mutta eufemiatan siitä vasta nyt kun kirja on lopulta ilmestynyt. Montgomery kokosi sen suurimmalta osalta vanhoista novelleistaan ja runoistaan uudelleenkirjoittaen niitä samalla. Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen kustantajalleen vuonna 1942, päivää ennen kuolemaansa – ja nykytietojen mukaan hän teki itsemurhan. Kustantaja kuitenkin arvatenkin piti kokoelman sodanvastaista henkeä sopimattomana, osa kirjan novelleista ilmestyi siistittyinä versioina 70-luvulla ja koko teos Montgomeryn laatimassa järjestyksessä, runoineen ja välikeskusteluineen, vasta tänä vuonna. Tämä kaikki on tietysti juttu niin minun mieleeni, että jos asiat olisivat menneet hieman toisin, olisin saattanut päätyä suomentamaan kirjan. Niin ei kuitenkaan käynyt, mistä olen hieman helpottunutkin; en juuri nyt yhtään haluaisi keskeyttää väitöskirjantekoa edes muutamaksi kuukaudeksi, mutta tästä käännösprojektista en kerta kaikkiaan olisi kyennyt kieltäytymään.

Mökillä luen tyttökirjoja. Tällä kertaa olen keskittynyt Anni Swanin nuorisoromaaneihin, luin niitä kolme ja illalla saattaa mennä vielä neljäs. Kauhistuin tajutessani, ettei Lemmikkini ollut lukenut ainuttakaan näistä helmistä, ja panin hänet saman tien lukemaan Iris rukan. Luin sen itsekin ja naureskelin Suomalaisen yhteiskoulun reippaille oppilaille Helsingissä, joka Swanin kirjoissa sijaitsee jossain sellaisessa satumaassa, missä mitään poliittisia jännitteitä ei ole olemassakaan. Jopa kielikysymykset on lakaistu tykkänään maton alle, kaikenmoisista sosialismeista puhumattakaan. Kirja on julkaistu 1916.

Lemmikkini sanoi Iris rukasta jotain, jota en ollut koskaan tajunnut: se on kirja ennen kaikkea häpeästä. Varsinkin kirjan alku. Iris tulee kaupunkiin oppiakseen häpeämään ja ennen kaikkea tuottaakseen muille häpeää. Häpeä kypsyy lopulta paitsi huonoiksi, niin myös hyviksi hedelmiksi ja luonnonlapsi Iris saa kunniankin hetkensä, mutta yhtä kaikki, iso osa kirjasta on sitä, että joku häpeää jotain. Huomasin toki heti, että teema luonnollisine vastinpareineen toistuu muissakin Swanin kirjoissa: tosi ylpeys, väärä ylpeys, niin aiheelliset kuin aiheettomatkin syytökset ylpeydestä ja häpeä. (Swanin kieli tuntuu omalta. Pitäisi alkaa käyttää partitiivia säästeliäämmin kuin nykyään on tapana, sanoa kuten Swan sanoo, että minulla oli tänään hauska.)

Anna -kirjojen lähtöasetelmissa on samaa kuin Iris rukassa: vallaton, ajattelematon tyttö tulee uuteen paikkaan ja joutuu sekä häpeämään itse että tuottamaan muille häpeää. Lopulta häntä kuitenkin rakastetaan juuri sen eläväisyyden tähden, joka synnyttää myös häpeän hetket, ja oikeutettu ylpeys (Annan) tai luonnonlapsen viattomuus (Iriksen) voittaa häpeän sanelemat yritykset lannistaa lapsi. Jäin miettimään liittyisikö se, ettei sota sovi vanhoihin tyttökirjoihin, jotenkin tähän häpeän teemaan.

Tyttökirjoissa on selvää, mitä asioita tulee hävetä syystäkin, ja yhtä selvää, minkälaista häpeää vastaan on käytävä. Siinä Anna -sarjan osassa, joka tosiaan kertoo sota-ajasta, Kotikunnaan Rillassa, tämä selvyys vielä säilyy; pojat ovat sodassa tappamassa ja se on kauheaa, mutta sodassa tappaminen ei ole, ei voi olla häpeällistä. The Blythes Are Quoted ei siksi ehkä ole tyttökirja. Toinen maailmansota teki ehkä häpeästä Montgomerylle aiempaa vaikeammin hallittavan asian.