Putoamisen pelko

— Mais regardez-vous, Marcus, vous ne savez pas tomber ! Vous avez peur de la chute. Et c'est pour cette raison, si vous n'y changez rien, que vous allez devenir un être vide et inintéressant. comment peut-on vivre si l'on ne sait pas tomber ? Regardez-vous en face, bon sang, et demandez-vous ce que vous foutez à Burrows ! J'ai lu votre dossier ! J'ai parlé à Pergal ! il était à deux doigts de vous foutre à la porte, petit génie ! Vous auriez pu faire Harvard, Yale, toute la Poison Ivy League si vous l'aviez voulu, mais non, il a fallu que vous veniez ici, parce que le Seigneur Jésus vous a doté d'une paire de couilles tellement petites que vous n'avez pas le cran de vous mesurer à de véritables adversaires.

Luin Joël Dickerin tiiliskiven La Vérité sur l’Affaire Harry Quebert. Se koukutti. En paljasta juonesta yhtään mitään, lukekaa itse, mutta en malttanut olla tarttumatta Harryn kommenttiin. Sen voi lukea yltä, siis jos nyt sattuu lukemaan ranskaa, tai sitten voi vain uskoa kun sanon, että Harry moittii siinä Marcusta, joka ei uskalla kaatua.

Olen tarmokkaasti aikonut kirjoittaa tästä jo muutaman kuukauden ajan. Toisaalta, kirjoitusaikeita odottelee lappusilla ja työlistoilla ja muistikirjassani varmasti viime vuodenkin puolelta; joitain irroitin keväällä entisen työkoneen näytönsyrjästä ja pakkasin kirjalaatikoihin, ja post-it -lappujen liimaan kiinnittyi tuntemattomasta alkuperästä sikiäviä pieniä karvoja eivätkä laput enää tartu vaan lepäävät ylimääräistä paperisilppua tursuavan laatikon pohjalla, sen joka pitäisi käydä läpi ennen kuin uskallan heittää pois. Osassa en saa käsialastani selvää. Nyt tulin Amos Andersonin museon kahvilaan kuitenkin kirjoittamaan edes tämän yhden aiheen irti itsestäni, ja sitten, juuri äsken, huomasin, että Tänään vietetään epäonnistumisen päivää, sanoo Hesari.

Juuri äsken kuulin myös erään nuoren ihmisen vaativan, että jo nyt tavoitteeseen päässeet paljastaisivat itsensä, jotta sitä voisi oikein rypeä omassa epäonnistumisessaan ja antautua lamaannuksen auvolle. Kyseessä on ryhmä, jossa kaikki enemmän tai vähemmän avoimesti haluavat yhtä ja samaa asiaa, mutta ovat myös selvillä muutamasta pikkuseikasta: Yksi, ettei jokainen millään tule onnistumaan, pieni osa vain. Kaksi, että se pieni osakin on silti paljon, ryhmä on jo läpäissyt monta seulaa. Kolme, että osa ryhmäläisistä lienee pelottavan lahjakkaita. Ja neljä, että me emme vielä tiedä ketkä.

Kahvilaan tuli lapsiperhe, perkele. Ääääöö, huutaa lapsi. Ääni nousee ja voimistuu pitkän ääään loppuun ja tussahtaa sitten ööhön.

Marcus on hankkiutunut pikkupaikkakunnan kurjaan yliopistoon voidakseen loistaa. Hän olisi päässyt huippukouluihin, mutta pelkäsi vertailua muihin, pelkäsi häviävänsä, kaatuvansa, epäonnistuvansa, putoavansa kuiluun. Hän pelkäsi, että hänen keskinkertaisuutensa paljastuisi ja muutkin näkisivät kuinka hän huijaa. Harry kamppaa hänet.

"Päivää juhlimalla halutaan korostaa, että epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta," sanoo Hesari. Se on banaalia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat hukanneet kymmeniä vuosia, koska he pelkäävät asettua epäonnistumiselle alttiiksi. Pelkuruutensa voi naamioida esimerkiksi neron luomistuskiksi, sairaudeksi, ylpeydeksi, kiireettömäksi perfektionismiksi, muiden syyksi tai kiireeksi. Tällä hetkellä minä suojaudun epäonnistumiselta peittämällä kaiken tuottamani herkillä ja kauniilla metatasoharsoilla (ne ovat niin viehkoja, kuin käsinnyplätystä pitsistä tehtyjä morsiushuntuja, mahdollisimman ohuita, niin että niitä voi kerrostaa toistensa päälle ja läpi silti kuultaa).

Se on banaalia mutta totta. Epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta. Lisäksi, mikä on banaalin lisäksi karmivaa, kaatumiselta suojautuminen estää onnistumasta koskaan.

Kuuma juoma

Tapansa mukaan hän alkoi tulla huonovointiseksi.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä tutkimasta maaseutua, jonka läpi he ajoivat. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt maan tässä osassa ja tiesi tästä tuskin muuta kuin mitä muisti Edvard Persson -filmeistä. Söderslättissä oli pehmeätä, aaltoilevaa kauneutta, se oli aivan toista kuin tiheästi asuttu maaseudun idylli. Täällä aisti viljavan maaseudun todellisen rauhan.

Teepalloon pannaan kuivattua hibiskusta, pala vaniljatankoa ja pala kanelitankoa, ja sekaan vuollaan hieman lakritsijuurta. Annetaan hautua kuumassa vedessä kauniissa kupissa. Leikataan mandariiniviipale pinnalle koristeeksi, loppu mandariini puristetaan juomaan. Lisätään hunajaa ja loraus mustaviinimarjalikööriä. Nautitaan dekkarin seurana (yllä katkelma Sjöwallia & Wahlööta). Jos ei paranna flunssaa, niin ainakin mielialaa.

Muutoksia ja muuttumattomuutta

Hän selaili lehteä syödessään.
Ruotsi oli hoidellut huonosti mahdollisuutensa jääkiekon maailmanmestaruuteen, ja joukkueen johto, valmentaja ja pelaajat ilmensivät urheiluhengen puutetta syyttelemällä julkisesti toisiaan puheissaan. Kähinää näytti olevan televisiossakin, jossa monopolijohtoinen yritys selvästi teki kaikkensa pitääkseen eri kanavien uutisaineiston tiukassa kontrollissa.
Sensuuria, ajatteli Gunvald Larsson. Silkkihansikkain. Tyypillistä kapitalistiselle holhousmentaliteetille.

Lepäilen vilustuneena kotonani ja luen Maj Sjöwallin & Per Wahlöön dekkareita. Yllä oleva tekstinpätkä on romaanista Komisario Beck tähtäimessä, joka julkaistiin vuonna 1971. Liki neljäkymmentä vuotta ei ole muutanut Larssonin moitetta miksikään, syypäiksi vain nimetään nykyään eri tyypit kuin tuolloin.

Kirjan loppupuolelta vielä toinen sitaatti:

Erikoismiehet, joiden piti lopettaa terrori – sama vanha nimitys, joka kerta toisensa jälkeen ilmestyi käyttöön kun ei tuntunut löytyvän uudempiakaan – olivat kaksi nuorta poliisia, joilla oli laaja kokemus lähitaistelussa ja nopeissa hyökkäyksissä.