Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Matkakirjoittamisesta

Erityisesti minua tuolloin, noilla vainajien leposijoilla, ihmetytti se seikka, ettei hautakivissä näkynyt ainuttakaan kirjoitusta, joka olisi ollut peräisin aiemmalta ajalta kuin kuusi tai seitsemänkymmenluvulta. Selityksen löysin muutaman kuukauden kuluttua, kun luin tutkimuksen Korsikan omituisista oloista, verikostosta ja rikollisjärjestöistä – englantilaisen kollegani Stephen Wilsonin mielestäni monella tapaa esimerkillisen tutkimuksen, jossa tekijän laaja, monivuotisen tutkimustyön tuloksena kertynyt aineisto esitetään lukijalle erittäin huolellisesti, selkeästi ja liioittelematta. Syynä siihen, ettei hautakivissä näkynyt kuolinpäiviä edes 1900-luvun alusta, ei suinkaan, kuten alkuun kuvittelin, ollut vanhojen hautojen vähittäinen ja yhä yleistynyt hylkääminen sen paremmin kuin sekään että Pianassa oli aiemmin ollut toinenkin hautauspaikka; ei, vaan kaikki johtui siitä, että Korsikassa oli ylipäänsä vasta 1800-luvun puolivälissä alettu viranomaisten määräyksestä perustaa hautausmaita, joita väestö vielä pitkään vierasti ja vastusti.

Sebaldin Merkintöjä Korsikasta täyttää matkakerronnalle idiosynkraattisten mieltymysteni tähden asettamani vaatimukset. Idiosynkrasia, Uuden suomalaisen sivistyssanakirjan mukaan 1. lääk. yliherkkyys tietylle aineelle 2. yksilöllinen käyttäytymispiirre. Kumpikin merkitys kuvaa matkakerrontamakuani osuvasti, joskaan yliherkkyys ei ole lääketieteellistä lajia.

Tyhjä, irrallinen aika on keskeinen osa matkustamista. Ja juuri siitä Sebald aloittaa; hän kävelee ensimmäisen esseen ensimmäisellä sivulla pikkukaupungin kujilla sen kummempaa suunnitelmaa vailla. Pois ei pääse, kaikki tekemistä odottava odottaa jossain muualla. Päämäärättömyys vieraassa ympäristössä saa huomiokyvyn kuin sellaisen seitinohuen humalan valtaan, jonka voi kokea vain kuumana iltapäivänä. Matkaaja on hereillä ja kiireetön, mieli hajaantuu harhailemaan, ja ympäristön yksityiskohdat hehkuvat. Huomio kiinnittyy johonkin. Siitä jostakin lähtee puro, jonka kyytiin kiireetön matkaaja – tai kertoja tai esseen puhuja – laskee ajatuksensa.

Matkaaja on mieluiten yksin; ainakin kertojan tai puhujan on syytä olla matkallansa yksin. En tarkoita, etteikö matkustaminen muiden kanssa olisi miellyttävää. Mutta se, mikä matkustamisessa on niin keskeistä, että siitä kannattaa kirjoitaa, tapahtuu yksilössä. Siksi olen yliherkkä matkakertomusten henkilökavalkadeille. Matkaaja on irrallaan vain ollessaan irrallaan myös muista ihmisistä; ja juuri irrallisuudesta syntyy kirjoittamisen arvoista matkakerrontaa. Eivätkä muut ihmiset ole Sebaldin esseissä läsnä kuin ajatuskulkuja sattumalta sysivinä sivuhenkilöinä tai kaupan kassajonossa kohdattuina enteinä tulevasta pahasta.

Sebaldin tekstit eivät ole valmiita. Hän kuoli, ja tämäkin kokoelma on harsittu kasaan hänen jälkeenjääneistä kirjoituksistaan. Keskeneräisyys saattaa jopa voimistaa kirjan viehättävyyttä; en tiedä, solahtelisiko viimeistelty essee yhtä vaivatta korsikalaiselta hautausmaalta kansatieteellisten huomioiden kautta puhujan omiin kokemuksiin aaveista.

Kuvittelen mielikuvattomuuden

Voimme erottaa kaksi eri mielikuvitusprosessin tyyppiä: toisaalta sanasta lähtevä ja näköaistein havaittavaan kuvaan päätyvä, toisaalta kuvasta lähtevä ja sanalliseen ilmaisuun päätyvä. Ensiksi mainittu etenemistapa toteutuu yleensä luettaessa: kun luemme esimerkiksi kohtauksen romaanista tai sanomalehden selostuksen jostakin tapahtumasta, meillä on taipumus – riippuen tekstin suuremmasta tai pienemmästä tehosta – nähdä tapaukset ikään kuin silmiemme edessä sattuvina, tai ainakin erotamme siitä katkelmia tai yksityiskohtia, jotka kohoavat esiin hahmottomasta kokonaisuudesta.
[...] Tämä "mielen elokuva" toimii koko ajan meissä kaikissa, – ja on aina toiminut, myös ennen kuin elokuva keksittiin – eikä se koskaan lakkaa heijastamasta kuvia sisäisen katsemme nähtäviksi. 

Calvino on väärässä. Luennossaan Näkyvyys hän olettaa ilman muuta, että kaikki ihmiset ovat hänen kaltaisiaan – että kaikilla meistä on ja on aina ollut mielikuvia. Se ei ole totta. Valtaosalla on, minullakin, mutta ei kaikilla, mikä on itse asiassa tiedetty jo pitkään. Ehkä joku teistäkin osui taannoin lukemaan kirjoituksen, jossa aiheeseen havahtunut mielikuvaton ihminen kuvasi ällistystään (kirjoitan tätä lentokoneessa, joten en tiedä löydänkö sen; jos löydän, niin tässä on linkki). Koska sattuma on hassu asia, tutustuin pian tuon kirjoituksen luettuani eräässä konferenssissa henkilöön, jolla ei ole mielikuvia ja joka tekee aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Mielikuvattomuus ei ole ylettömän harvinaista. Se jää kuitenkin helposti huomaamatta: mielikuvia vailla elävä ihminen ei koe tilaansa mitenkään oudoksi – ja me muut taas, me olemme kuin Cavino, jonka mieleen ei juolahda kyseenalaistaa oletustaan mielikuvien yleisinhimillisyydestä. Ja kun kuulemme asiasta ja jokseenkin poikkeuksetta hämmästymme, moni olettaa heti, että kyseessä on toimintakykyä rankasti rajoittava vamma. Mutta ei. Mielikuvien puuttuminen ei näytä vaikeuttavan elämää millään tavoin.

Asiaa on vaikea tajuta. Miten mielikuvia vailla elävä muistaa paikkoja? Entä ihmisiä? Ihmisten tunnistaminen käy kuulemma kyllä, eli mielikuvattomuus ja kasvosokeus ovat erillisiä asioita. Mielikuvattomuus on (tai voi ainakin usein olla) myös mieliäänettömyyttä; mielikuvia vailla eläväkö siis ei kärsi päähän soimaan jäävistä kappaleista? Ja lopulta: miten mielikuvia vailla elävä kokee kirjallisuuden?

Kirjoitin juuri latteasta kielestä. Kielikuvien kivettyminen on tavanomainen kielen latistumisen tapa: ilmaus oli ehkä joskus välitön ja väkevä, mutta toiston myötä välittömyys laimenee ja kuva haaltuu huomaamattomiin. Muistan hyvän esimerkin. Olimme saaneet kirjoittajakoulussa tehtävän; kuljimme Sinebrykoffin puistossa etsimässä kielikuvia. Oli syksy ja katselin kuinka vaahteranlehdet makasivat nurmella ottamassa aurinkoa. Sitten huomasin talojen takaa häämöttävän nosturien parven. Ne näyttivät nyökkivän toisilleen, ja aloin kuvitella kuinka ne siinä suunnittelivat levittävänsä pian siipensä ja suuntaavansa muuttomatkalle kohti etelää. Äkkiä tajusin sanan "nostokurki".

Jos kieli ei tuota mieleen kuvia, voiko mikään kielikuva ikinä olla välitön, väkevä ja täsmällinen?

Laulukaskaan hitaus

Sekä säkein kirjoittavan runoilijan että proosakirjailijan onnistuminen piilee oikean sanallisen ilmaisun löytämisessä, mikä joskus saattaa toteutua yhtäkkisenä välähdyksenä, mutta joka tavallisesti edellyttää kärsivällistä mot justen, lauseen, jossa jokainen sana on korvaamaton, etsintää ja äänteiden ja käsitteiden yhdistämistä tehokkaimmalla ja merkitystäyteisimmällä tavalla. Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikumuistoista ilmaisua.

Elina Suolahdella on ollut vaikeuksia tuon ensimmäisen virkkeen suomentamisessa; siihen on jäänyt keskelle sivulause, jonka loppuminen saa lukijan hetkeksi hämmennyksiin. Ymmärrän ongelman, sillä olen suomentanut parista romaanisesta kielestä ja tiedän, kuinka paljon kevyempiä tuollaiset rakenteet ovat niissä. Eikä Calvinon virkkeitä tee mieli rikkoa. (Jatkan tosiaan rantalukemiseni parissa, sitaatti on luennosta Nopeus.)

Suomensin joskus pari kirjaa, joiden tapahtumat sijoittuivat lomakylään Välimeren rannalle. Rantaa reunustava mäntymetsä on kuvattu niissä tarkasti, mutta ihmeekseni laulukaskaista ei sanota mitään. Outoa, sillä on kuin confettia sataisi, mutta paperisilpun sijalla leijuu siritystä. Ehkä kirjailija on kuuroutunut juuri tuolle äänelle.

Laulukaskaat (Cicadoidea) ovat nivelkärsäisten (Hemiptera) lahkoon kuuluva hyönteisten yläheimo, johon kuuluu vain yksi heimo. Se jakautuu noin 250 sukuun ja noin neljääntuhanteen lajiin. Muiden kaskaiden lailla laulukaskaat käyvät elämänsä aikana läpi useita osittaisia muodonvaihdoksia. Munavaihetta seuraa seitsemän toukkavaihetta, ennen kuin laulukaskas aikuistuu. Tämä kestää yleensä 5–8, mutta enimmillään jopa 17 vuotta. Aikuistuttuaan laulukaskas elää yleensä vain muutaman viikon.

Tietosanakirjatekstin referoiminen (tämän tiivistin Wikipediasta) kiehtoo minua. Asia on yleensä jo valmiiksi kirjoitettu niin säästeliääseen muotoon kuin suinkin, joten lyhyemmäksi kirjoittaja joutuu näkemään vaivaa. En lainkaan ihmettele, että muoto viehättää runoilijoita; itse asiassa olen lueskellut täällä matkallani myös Ensyklopediaa.

Calvino mainitsee luennossaan Borgesin, joka kirjoitti kuvauksia ja arvosteluja olemattomista kirjoista. Borges kirjoitti myös kiinalaisesta sanakirjasta, jonka mukaan "eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi). Teetätin joskus opiskelijoilla tehtävän, jonka tehtävänannossa siteerasin tätä luokittelua. Kävi kuten Borgesin ensimmäisten kuvitteellisten kirja-arvioiden kanssa: jotkut olettivat kiinalaisen sanakirjan aidoksi. Lyhyt, asiansa sanoja säästäen ilmoittava muoto saa näemmä luottamaan.

En kuitenkaan huiputtanut; tietoni laulukaskaista ovat tietääkseni tosia. Ne pysyvät vuosia vaiti ennen kuin täyttävät äänellään hetkeksi ilman.

Yön helle

Useimmat talot näyttivät siltä kuin niissä ei olisi asuttu lainkaan. Keskeneräisissä taloissa oli rosoreunaiset ikkuna-aukot ilman laseja; seiniä peittivät rakennustelineet, ne olivat harmaat tuulen lennättämästä hiekasta ja pihoissa oli betoniröykkiöitä ja kellastuneita rakennusmateriaaleja. Kiinni naulatut ikkunat saivat talot näyttämään sokeilta, kolhiintuneilta ja rosopintaisilta, kuin piestyt ja sidotut kasvot. Piittaamattomuuden ilmapiiri muuttui aina vain hermostuttavammaksi sitä mukaa kuin astelimme eteenpäin, kuin vaeltelisimme säteilyn tai kulkutaudin autioittamalla planeetalla.
"Koko paska on rakennettu liian kauas", Boris sanoi. "Ja nyt autiomaa vaatii omansa takaisin. Ja pankit." Hän nauroi. "Paskat Thoreausta, vai mitä?"

Luen Donna Tarttin Tikliä. Kirja yllätti minut kliseevyörytyksellään, joka käy lukijan yli niin barokkina hyökynä, että se hämmästyttävää kyllä toimii. Karikatyyrimäiset henkilöhahmot vaikuttavat ihmeen eläviltä ja kun kuluneita kielikuvia pinoaa tarpeeksi päällekäin, niistä muodostuu ympäristö, jossa sade todella piiskaa New Yorkin katuja ja Las Vegasin hiekka kuivaa lukijan kurkkua.

Tartt on niitä kirjailijoita, jotka osaavat kuvata ilmastoa. Ympäristön kuvaukset kaunokirjallisuudessa jäävät vahvimmin mieleeni silloin, kun ne onnistuvat välittämään ilman tuoksun ja tunnun. Rannikon puuskiin tottuneena vaikutun erityisesti mannerilmaston kuvauksista, Latinalaisen Amerikan auringosta ja Venäjän yli käyvästä tuulesta. Las Vegasia ympäröivä autiomaakin näemmä kelpaa.

Istun avonaisen ikkunan äärellä Kadiköyssä, Bosporinsalmen itärannalla Istanbulissa. Äsken ukosti, ja keinokuituisin huivein päänsä suojanneet naiset juoksivat katua reunustavien kauppojen katosten suojiin. Kostea kuumuus kihartaa hiukseni ja ikkunasta kantautuu mausteisten leivosten tuoksu. Helle ei irrota otettaan edes öisin.

Hilkka

Lueskelin vastikään kirjottajakoulunaikuisia kokeilujani, ja yksi teksteistä alkoi naurattaa. Lykättäköön siis tänne.

Aina, muistatko sinä Hilkan? Siitä on aikaa, mutta sinä tapasit hänet ainakin kerran. Hahmo saattoi jäädä mieleen; harmaa nainen, luiseva ja hoitamaton, mutta aina sen näköinen kuin olisi valmiina ponnahtamaan kimppuun. Ei hän tietenkään nuorempana ollut sellainen, ja hänen outoudelleen oli syy. Hilkka ei koskaan ehtinyt surra tytärtään, koska hänellä oli liian kiire vihata vävyään.
Me tutustuimme kunnolla silloin kun Hilkka jäi leskeksi. Hän oli viisissäkymmenissä silloin ja yhä viehättävä, tumma ja ryhdikäs nainen, vähän kulmikas kyllä, mutta hänen liikkeensä olivat varmoja ja nopeita. Minä olin paljon vanhempi, mutta järjestin vielä usein juhlia ja otin tavaksi kutsua hänet jokaisiin, hän kun selvästi nautti niistä. Niin me lähennyimme, vaikkei meistä sydänystäviä koskaan tullutkaan.
Hilkalla oli yksi lapsi, Ritva, mutta minä en tavannut häntä koskaan eikä hänestä parannut puhua Hilkalle, sillä he eivät olleet väleissä. Ritva oli isänsä vielä eläessä mennyt naimisiin, ja jostain kaikkien unohtamasta syystä Hilkka ei voinut sietää vävyään silmissään, eikä sitten ollut tyttärensäkään kanssa tekemisissä. Se kävi vallan hyvin vuosikymmenestä toiseen, mutta kun Hilkka oli lopulta vankasti mummoiässä – isoäitiä hänestä ei tosin koskaan tullut, mikä oli hyvä, sillä se ei olisi minusta sopinut hänelle – kun Hilkka siis oli jo yli kahdeksankymmenen, sai Ritva jonkun äkillisen kohtauksen ja kuoli. Kuulin siitä vasta kun Hilkka pian hautajaisten jälkeen soitti minulle. Me olimme nähneet edellisen kerran Taidehallilla ja puhelleet kuten aina, siitä ei ollut kauaakaan, mutta kun me sitten sen puhelun jälkeen tapasimme Ekbergillä, oli Hilkka muuttunut.
Silloin oli kevät. Sellainen huhtikuun päivä kun taivas kohoaa tavallista korkeammalle ja ilma tuoksuu. Muistan että tulin tapaamiseen vähän myöhässä. Hilkka ei kiinnittänyt siihen huomiota, ja se huolestutti minua, sillä yleensä hän oli pikkutarkka.
"Sinä et ollut hautajaisissa", hän aloitti tervehtimättä, ja koetin jo hakea sanoja muistuttaakseni, etten tuntenut vainajaa lainkaan, kun hän jo jatkoi. "Siellä oli vieraita ihmisiä, kaksikymmentäkahdeksan minulle täysin vierasta ihmistä, ja vain muutamat tutut kasvot. Minä epäilen, että se oli järjestetty niin."
Minä ihmettelin, että miten järjestetty, ja Hilkka vastasi sanatulvalla, mutta siinä ei ollut tolkkua.
Hilkka ei surrut vaan hassahti. Silloin kahvilassa minä vielä tuumasin, että se helpottaisi ajan kanssa, mutta se vain paheni. Ennen pitkää se näkyi päällepäin. Hän alkoi pälyillä jatkuvasti ympärilleen, käännellä päätään äkkiä oikealle ja vasemmalle ja katsoa julmasti jos näki sivullaan ketään. Hän ei enää pitänyt itsestään huolta, ja pian minua jo hävetti liikkua hänen kanssaan julkisilla paikoilla. Likaiset hiukset, joka kerta sama muodoton mekko ja tahrainen tikkitakki, joka oli repeytynyt takaa niin että pumpulitäyte roikkui kuin mikäkin häntä. Hän oli aina puhunut paljon, mutta nyt hän ei enää malttanut lainkaan, vaan aloitti heti kun kukaan yhtään kuunteli, ja suusta tulvi juttua vailla mitään muuta johdonmukaisuutta kuin yksi. Hän saattoi kysellä kaikenlaista täysin merkityksetöntä, voipakettien hintoja tai lääkärikäyntejä, ja jatkaa sitten aivan muusta kuuntelematta vastausta, kunnes hän vääjäämättä joka kerta päätyi yhteen ja samaan aiheeseen. Siihen pirulliseen vävyyn. Vävy oli murhannut Ritvan, tai ainakin tehnyt hyvästä tytöstä hirvittävän onnettoman ja pitänyt vankina niin ettei tyttöparka päässyt edes äitiään tapaamaan, eikä se konna hautajaisissakaan tullut pyytämään anteeksi. Sitä jatkui ja jatkui ja villit teoriat vävyn kauheista teoista vaihtuivat lennossa, väliin hän oli neuvostoliittolainen vakoojakin. Ja sitten Hilkka sai joltain sukulaiselta kuulla, että kun Ritva oli kuollut, hänen seurassaan oli ollut joku toinen mies. Se toinen mies oli soittanut ambulanssin.
Hilkka kävi mahdottomaksi. Minä koetin jaksaa häntä silloin tällöin, mutta taisin olla ainoa. Minäkin viitsin yhä harvemmin. Voipaketti- ja lääkärikäyntijutut olivat loppuneet, Hilkan suusta tursusi vain ja ainoastaan yhtä ja samaa jankkausta pahasta, väärästä vävystä – ja siitä oikeasta miehestä, siitä josta olisi pitänyt tulla hänen vävynsä. Hilkan mielestä ambulanssinsoittaja oli se oikea vävy, se joka hänen olisi pitänyt saada. Hän ei enää puhunut niin paljon kuin aikaisemmin, vaan oli välillä pitkiä aikoja vaiti, mutta sitten hän taas aloitti, ja lopputulokseksi tuli aina se, ettei hän tiennyt edes sen hyvän, oikean vävyn nimeä.
Lopulta minä väsyin siihen, ja vaikka minä olin jo yli sadan, niin kuvittele, sitä on ihminen iästä riippumatta niin hassu, että luulee voivansa ratkaista toisten ihmisten ongelmia. Kehitin suunnitelman.
Minä soitin poliisille. Sieltä vastasi onneksi sellainen rauhallinen ja matala miesääni, jolle minun oli helppo selittää asiani. Kerroin, että minulla oli vanha ystävätär, joka ei ollut päässyt yli tyttärensä menetyksestä ja joka haluaisi puhua sen ihmisen kanssa, joka näki kun tytär kuoli. Mutta että hän ei tunne tätä ihmistä, eikä vävyltä voi valitettavasti kysyä. Ja että kun se ihminen oli kerran soittanut ambulanssin, niin hänen nimensähän täytyi olla viranomaisten tiedossa. Lopulta poliisi ymmärsi mitä minä halusin, ja Hilkka kai kuulosti minun kuvaamanani liikuttavalta, sillä hän lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle takaisin. Parin päivän päästä hän soittikin, sama poliisimies. Hän oli selvittänyt ambulanssinkutsujamiehen nimen – se oli Pertti, sukunimeä en enää muista – ja soittanut tälle, ja mies oli sanonut, että totta kai hän mielellään juttelee Ritvan äidin kanssa jos siitä voi olla jotain apua. Minä kiitin poliisia Pertistä ja Pertin puhelinnumerosta ja toivotin hyvät päivänjatkot. Sitten soitin Hilkalle, kerroin tietoni ja jäin odottamaan mitä tuleman piti.
Arvaatko sinä? Hilkka soitti parin päivän päästä ja tuli taas tapaamaan minua Ekbergille. Hän oli aiempaa järkevämmän oloinen, ja kun hän alkoi kertoa, sai kertomuksesta selvää, ja minä olin alkuun oikein tyytyväinen tekosteni seurauksiin. Hän tietysti aloitti heti sanomatta edes päivää, ei hän mitenkään normaalisti käyttäytyväksi sentään ollut ryhtynyt. Se Pertti oli Ritvan työtoveri ja kahtakymmentä vuotta nuorempi, ja vähän aikaa venkoiltuaan Hilkka kuiskasi minulle, että "sitä paitsi se oli miehimys!" Se nauratti minua aika tavalla, mutta Hilkka oli pettynyt. Yhtä kaikki, Pertti oli ollut Ritvan hyvä ystävä ja Hilkka nyt oli saanut kuulla tyttärestään monenlaista. Ritva oli kuulemma aina vaikuttanut onnelliselta miehensä kanssa; ainoa suru oli se, etteivät he saaneet lapsia.
Kuvittelin, että Hilkka antaisi vävynsä lopultakin olla. Typerä minä, ei se tietenkään niin mennyt. Viha oli ainoa asia, joka suojeli Hilkkaa surulta ja häpeältä, joten siitä hän piti kiinni loppuun asti. Hän päätti syyttää vävyään Ritvan lapsettomuudesta ja tyytyi sitten siihen. Tavallaan hän oli silti iloisempi onnistuttuaan vakauttamaan vihansa niin, ettei se poukkoillut mihinkään vakooja- tai murhajuttuihin, joten ehkä poliisille soittamisesta oli lopultakin jotain hyötyä. Hilkka eli vielä joitain vuosia, mutta siitä on jo pitkä aika kun hän kuoli.

Kun toinen ei suojele itseään

Ruokapöydässä Mona kolauttaa hänen lautasensa voimalla pöytään. "Minä suutuin, koska minulla on ollut sinua niin ikävä. Odotin niin kauheasti että tulisit kotiin. Ja sitten onkin tällaista. Ihan kuin et olisi oppinut yhtikäs mitään. Vähemmästäkin voi tulla hulluksi. Eniten minua tietysti suututtaa, koska sinulle itsellesi tuli niin paha olo. Minun olisi pitänyt lähteä mukaan, mutta miltä se olisi näyttänyt, kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa? Silloin olisi ollut minun syyni, jos et olisi saanut nukutuksi! Ja kai sinun tuossa iässä pitäisi jo pystyä pitämään huoli itsestäsi!"
Hän on nyt pääsemässä uudestaan vauhtiin, ja Sanna istuu tuolillaan pelosta kankeana. Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vaikka oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet. 

Luin Ulla-Lena Lundbergin Jään. Sen hahmoista minua kosketti vahvimmin papinrouva Mona, joka muuttaa ulkosaaristoon, kun miehensä saa sieltä seurakunnan kaitseakseen. Mona puolestaan kaitsee miestään. Ja toisaalta ei: kerta toisensa jälkeen hän tukahduttaa halunsa eikä kaitse. Petterin pitäisi pystyä pitämään huoli itsestään, joten Mona koettaa uskoa ja luottaa. Mies on kuitenkin kaikessa hurmaavuudessaan juuri sillä tavalla rajaton, ettei osaa suojella itseään.

Asetelma lienee itse kullekin tuttu. Toisiinsa kiinnittyneistä kahdesta ihmisestä toinen ottaa asiaa ajattelematta, ehkä tajuamattaan, riskejä, jotka toinen ilman muuta välttäisi. Jos kuvio on kovin kärjistynyt, suhde uhkaa muuttua kuin aikuisen ja lapsen väliseksi. Petterin kyvyttömyys onkin samankaltaista kuin lapsella, ajattelematonta ajautumista. Monessa muussa asiassa hän on kuitenkin aikuinen, eikä Mona voi eikä tahdo ryhtyä miehensä huoltajaksi.

Joskus tämän blogini aiempina vuosina olisin yksinkertaisesti todennut Monan tekevän virheen aina kun hän ryhtyy kaitsemaan lapsenkaltaiseksi hairahtuvaa puolisoaan. Mona on kirjallisuudessa harvinainen henkilöhahmo, sillä hän olisi tuomiosta epäilemättä samaa mieltä – hän tahtoo luottaa miehensä kykyyn huolehtia itsestään, koska hän ei tahdo muuttaa heidän suhteensa valtatasapainoa sellaiseksi, jossa kumpikaan on huolehdittavan asemassa.

En kuitenkaan ole enää entisen itseni kanssa kaikin puolin samaa mieltä. Ottaessaan ajattelemattomia riskejä Petter riskeeraa paitsi itsensä myös kaiken sen, mitä heillä on Monan kanssa. Mona tietää tämän. Antamalla miehen ajautua vaaroihin hän hyväksyy tietoisesti ne riskit, jotka Petter ottaa harkitsematta asiaa. Hänen on siis punnittava kumman kurjuuden hän on valmis valitsemaan: ryhtyäkö pirttihirmuksi ja siten latistaa heidän suhteensa – vai hyväksyäkö ne vaarat, jotka Petterin ajattelemattomuuden tähden uhkaavat heitä alati. Voin kuvitella tilanteen, jossa ensimmäinen vaihtoehto on pienempi paha.

Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.

Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:

From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.

Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.

Salaliittoteoreetikon tarina

En koskaan enää nähnyt tuota tuntematonta, mutta hänen sanansa jäivät itämään. Aloin luonnollisten pilvien ja taivaankäärmeiden ohella tarkkailla myös koneiden jättämiä merkkejä, turbomoottireiden vanavesiä ja vaahtoraitoja, jotka aikaisemmin olin jättänyt huomiotta. Eräät niistä saattoivat kestää tuntikausia ennen hidasta hälvenemistään. Niistä tuli minulle suoranainen pakkomielle, niin että yhä useammin suuntasin kiikarini kohti sellaisia epäilyttäviä jätteitä ja unohdin luonnollisten pilvien puhtaammat maisemat. Aloin etsiä aiheesta tietoa ja löysinkin kokonaisia arkistoja, keskustelupalstoja ja kuvapankkeja kemikaalivanoista.

Luen Leena Krohnin Hotel Sapiensia. Sen toinen luku on lyhyt kertomus, jossa pilvien ja lätäköiden kuvioita tulkitsemaan jäävästä nuorukaisesta sukeutuu salaliittoteoreetikko. Lukijaa ei yllätetä, minäkertojan merkilliset teoriat esitellään jo ensimmäisellä sivulla.

Salaliittoteoreetikosta on vaikea kirjoittaa tarinan päähenkilö. Kirjoitin joitain vuosia sitten kirjoittajakoulussa novellia, jonka päähenkilö sekosi salaliittoteorioihin, mutta totesin tehtävän turhauttavaksi, sillä en osannut kirjoittaa salaliittoteoreetikkoni tarinaan sen käännekohdan jälkeen jatkoa. Lopulta vaihdoin novellin päähenkilöä. Krohninkaan kertomuksessa salaliittoteoreetikko ei lopulta ole päähenkilö. Jos oletetaan, että päähenkilö on se, jossa tapahtuu tarinan aikana selvimmin muutos, niin Krohnin salaliittoteoreetikko-minäkertoja kertoo huomaamattaan, sivulauseissa, päähenkilöstä, joka on maailma.

Salaliittoteoreetikko on hankala päähenkilö, koska on vaikea kuvitella käännettä, joka kuljettaisi tämän pois salaliittoteorioiden maailmasta. Kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot tuntuvat psykologisesti epäuskottavilta. Siksi salaliittoteoreetikon tarinan on oltava tarina siitä, kuinka ihmisestä tulee salaliittoteoreetikko, eikä se yleensä ole kovinkaan kiinnostavaa. Krohninkin kertomuksessa väheksytty ja vetäytyvä nuori mies kaipaa tunnustusta. Kun sitä ei kuulu, hän alkaa uskoa kummallisia selittääkseen masentavan tilanteensa ja purkaakseen katkeruuttaan. Oman salaliittoteoreetikkoni tarina oli hyvin samankaltainen. Siitä on vaikea keksiä omintakeista sanottavaa.

Krohn tietysti osaa käyttää salaliittoteoreetikon tarinan banaaliuden hyödykseen. Edes kertomuksen salaliitossa ei ole mitään tutusta poikkeavaa, mutta minäkertoja tulee sivumennen paljastaneeksi, että tarinan edetessä maailma hänen ympärillään on peruuttamattomasti muuttunut.

Koulutehtävä: muotokuva

Minä näen faaraoiden päässä lehmänmahan
Minä tiedän kulttuurin kulta-auraksi
Minä huomaan Okeanoksen Avaruuden aukeamaksi, ja
minä painotan, että tämä tulkinta on ainoa oikea, se seikka ilmenee muutoin siitä, että
en huomaa muuta, mikä saattaisi selittää

Minä ajattelen, että kun isäni on kerta ollut kokonaisen ihmisiän anatomian professorina tässä samaisessa korkeakoulussa, on minulla siveellinen oikeus saada kerran tai pari käytettäväkseni luentosali, sillä
minä olen varma Libyasta lipeänä, Kairosta kairana, Sudanista sydänmaana, ja lopulta
minä pohdin Tunisia, tuonen sijaa
Minä lyön vetoa historian tuomiosta
Minä näen hyökyntäkukkien kukoistuksen Niilin rantamudassa

Koulussa piti tänään kirjoittaa jostain tunnetusta henkilöstä runomuotokuva. Säkeiden alut määrättiin: minä näen, minä tiedän, minä huomaan – ja niin edelleen, kuten yllä näkyy. Tuollainen siitä tuli. Muutamaan kohtaan haluaisin sisennyksiä, säkeet kun venyvät useamman rivin mittaisiksi. Vaan Blogger ei sellaisia suo.

Koulu on mainio. Kaksi vuotta kuluu vikkelään. Ei minusta runoilijaa ole tullut, mutta nykyään luen runoja jo ihan sujuvasti, toisin kuin toissasyksynä koulun aloittaessani. Suosittelen, hakekaahan.

Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Luoteis-Lontoon rouva Bovary

Edith Thompson ja Frederick Bywaters teloitettiin päivälleen 90 vuotta sitten. Nuori Bywaters oli kymmenisen vuotta häntä vanhemman Thompsonin rakastaja, ja kaksikko tuomittiin Thompsonin miehen Percy Thompsonin murhasta. Bywatersin syyllisyys olikin kiistatonta, Edith Thompsonin tuomio sen sijaan vaikutti jo monien aikalaistenkin mielestä hyvin kyseenalaiselta. Hänet tuomittiin murhan suunnittelusta yhdessä Bywatersin kanssa, vaikka mitään kunnollisia todisteita moisesta ei ollut. Monen myöhemmän kriitikon mielestä hänet hirtettiin lähinnä siksi, että häntä pidettiin niin säädyttömänä. (Kuvassa vasemmalta oikealle Bywaters, Edith Thompson ja Percy Thompson.)

Aikalaiset ja ajan lehdistö keksivät Edith Thompsonille lukuisia dramaattisia lempinimiä, joista yhden valitsin tämä kirjoituksen otsikoksi. Pidän sitä erityisen sopivana, sillä Thompson oli romanttisen kirjallisuuden suurkuluttaja, ja kaikesta päätellen hänen kirjallinen makunsa näkyi hänen Bywatersille kirjoittamissaan kirjeissä – joista tuli syyttäjän käsissä raskauttavia todisteita. Thompson esimerkiksi väitti kirjeissä yrittäneensä myrkyttää miehensä. Patologit eivät kuitenkaan löytäneet tästä mitään merkkejä, ja jo tapahtuma-aikaan esitettiin epäilyksiä, että myrkytysjuttu oli silkkaa romanttista fantasiaa. Viehtymys draamaan kostautui dramaattisesti.

Romanttiseen viihdekirjallisuuteen eläytymisen vaarat ovat kiehtoneet muitakin kirjailijoita kuin Flaubertia, mutta Rouva Bovary lienee ylittämätön banaalin tragedian kuvauksessaan. Vaikka esimerkiksi Jane Austen käsittelee höperöön kirjallisuuteen hurahtamisen epäilyttäviä seurauksia useammassa kuin yhdessä teoksistaan, niin hänen äänensävynsä on kuitenkin lähinnä ilkikurinen. Emma Bovarylle sen sijaan ei voi vain naureskella, sillä hänen tragediaansa tulee myös samastuttua. Viime aikoina suomentamani hömppä sai minut miettimään miten tätä aihetta on käsitelty nykykirjallisuudessa. Minulle ei tule mieleen muuta kuin verkkopakinoita Cosmopolitanin lukemisen ja Sinkkuelämää -sarjan katsomisen turmiollisuudesta, mutta luultavasti en vain tiedä riittävästi. Onko jossain jo tarina, jonka päähenkilö ajautuu tuhoon tai edes kiusallisiin ongelmiin otettuaan E. L. Jamesin kirjat todesta?

Edith Thompsonin kohtalon jakanee tietysti tänäkin vuonna jokunen säädytön nainen, joskin heidät todennäköisesti tuomitaan suoraan ja avoimesti säädyttömyydestä, ilman että ketään olisi murhattu.

Huonoista romaaneista

Jatketaanpas kääntämisestä. Sain eilen valmiiksi puolikkaan viihderomaanin suomennoksen. (Työ jaettiin kiireen vuoksi kahdelle kääntäjälle, siksi puolikkaan.) Teksti oli kevyintä, mitä olen koskaan kääntänyt, ja sen myötä tuntipalkkani nousi sellaiselle tasolle, ettei tule paha mieli vaikka sen laskisikin. Samalla työkokemus oli kuitenkin minulle aivan uudella tavalla epämiellyttävä.

Tähän asti olen kääntänyt vain sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joista olen itse pitänyt. Nyt käänsin romaania, jota pidin alun alkaenkin tolkuttomana, ja jota opin työn edetessä inhoamaan. Inho ei ole mitenkään ylitsevuotavaista ja käännän mielihyvin lisää samankaltaista höttöä, sillä järkevä tuntipalkka merkitsee, että ehdin tehdä muutakin kuin palkkatyötä. Itse asiassa pidän inhontunteitani kiinnostavina ja olen viime päivinä koettanut eritellä mistä ne johtuvat.

Kääntämäni viihderomaaninpuolikas on osa kirjasarjaa, jonka tietysti lukaisin ennen kuin kävin työhön käsiksi. Aivan kuten osasin odottaakin, sarja oli pölvästimäinen. Se oli kuitenkin myös omassa lajissaan melko tehokas, ja tajuan miksi alkuteos on myynyt erinomaisesti. Kirjailija osaa luoda nopeatempoisia, limittyviä juonikaaria, jotka saavat lukijan jatkamaan aina muutaman sivun lisää, ja sitten taas muutaman. Hän osaa myös kirjoittaa tolkuttoman pitkiä seksikohtauksia – se ei suinkaan ole helppoa. Koko sarjaa kantaa pari pidempää, toisiinsa liittyvää juonikuviota, jotka ratkeavat kirja kerrallaan. Ennen viimeistä osaa lukija saa jokaisen kirjan lopuksi muutamia tyydyttäviä ratkaisuja, mutta kysymyksiä jää samalla ilmaan sen verran, että seuraavakin osa tulee ilmestyttyään napattua pokkarihyllystä mukaan. Juonikuviot ovat äärimmäisen typeriä ja päähenkilöpari kliseisyydessään puistattava, mutta samalla sekä juoni että päähenkilöt ovat erittäin onnistunut näyte siitä, kuinka pikkutyttöjen fantasioiden perusaineksista kootaan eroottinen, ajankohtaisella kyökkipsykologisella paraphernalialla kuorrutettu romaanisarja.

Kuten kirjoitin, kääntäjän kokemus kaunokirjallisesta teoksesta on erilainen kuin lukijan. Tekstin lähelle meneminen paljastaa kirjoista paljon sellaista, jota ei voi lukaisemalla huomata, ja samalla yksittäisten virkkeiden tasolla paarustaminen peittää kokonaisuuden näkyvistä. Kun suomennan kirjan ehkä yhdeksättä, tai kenties kolmattatoista, tällä kertaa kolmen liuskan mittaiseksi venytettyä seksikohtausta, huomioni kiinnittyy etupäässä kirjailijan maneereihin. Ne ovat niin perinpohjaisen epäeroottisia, että puistelen päätäni kohtauksen absurdeille yksityiskohdille, joita en lukiessani ollut pannut lainkaan merkille. Tajuan myös miten seksikohtaukset rakentuvat. Ne ovat kaikki pohjimmiltaan aivan samanlaisia, saman fantasian variaatioita. Kohtaukset ovat epäilemättä (myyntiluvuista päätellen todellakin epäilemättä) tehokkaita, mutta lähiluku ei paljasta niistä mitään kiinnostavaa.

Sama pätee päähenkilöihin. Käännöstyö sai minut inhoamaan heitä. Kumpikin on koukku, johon on ripustettu hyvä joukko ulkoisia ja sisäisiä fantasiapiirteitä. He eivät todellakaan ole täydellisiä tai ongelmattomia, päin vastoin: heidän ongelmansa kantavat kirjan juonta, ja niihin samastuminen on tyydyttävää: erityisesti sankarittaren epävarmuudet ja turvattomuudentunteet ratkaistaan tavalla, joka on lainattu suoraan satukirjoista. Prinsessa saa kiukutella kuinka järjettömästi tahansa, ja sitten prinssi tappaa lohikäärmeen ja sitten kaikki on hyvin.

Nopeasti lukiessaan tällaisen kirjan tai kirjasarjan absurdit piirteet hyväksyy samalla tavalla kuin satukirjaa lukiessaan hyväksyy haltiakummit ja sammakoiksi loihditut prinssit. (Jos ei hyväksy, jos ei esimerkiksi kerta kaikkiaan enää osaa tätä lapsuudesta tuttua lukutapaa, niin muuttuu hyvin todennäköisesti kykenemättömäksi lukemaan viihderomaaneja. Olen monta kertaa miettinyt miten kustannustoimittajat ratkaisevat tämän ongelman: he ovat erittäin kouliintuneita lukijoita, joten monien heistä luulisi olevan äärimmäisen vaikea lukea viihderomaaneja sillä mitäänkyselemättömyydellä, jota niiden lukeminen minusta vaatii. Yhtä kaikki, he joutuvat lukemaan hirveän määrän kamalaa höttöä, sillä se myy. Minä osaan vielä tarpeen tullen vääntää metodisen sinisilmäisyyden päälle ja vaimentaa vähemmän lapsekkaan lukijan valitukset, mutta se alkaa olla minullekin jo hieman hankalaa. Miten kustannustoimittajat siis jaksavat lukea tällaista höttöä, ja tehdä vielä kustannuspäätöksiäkin?) Kääntäjä ei voi mitenkään jäädä tälle kyselemättömän hyväksynnän tasolle, vaan liukastuu vääjäämättä siltä pois heti aloittaessaan työnsä. Hyvää kirjaa kääntäessään hukkaa toki romaanin ahmaisijan näkökulman, mutta tilalle saa jotain muuta, ja se muu on kiinnostavaa. Huonoa kirjaa kääntäessään ei näemmä saa, ja se on epämiellyttävää.

Kuka kääntää?

Suomennan paraikaa italialaista dekkaria. Se tulee olemaan yhdeksäs kokonaan suomentamani teos, enkä tässä laske ohuita keittokirjoja, pieniä lastenkirjoja sun muita prujuja, joita olen kääntänyt epälukuisen joukon. Lisäksi olen suomentanut merkittäviä osia kahdesta isosta kirjasta, jotka oli kiireen vuoksi jaettu useammalle kääntäjälle. Suomennan kauno- ja tietokirjallisuutta. Työskentelen siis kustantamoille, en käännöstoimistoille.

En pidä itseäni varsinaisena ammattikääntäjänä, sillä minulle tämä työ on suojaverkko: kun akateemisen työni rahoitus katkeaa, kuten se tässä taannoin monen vuoden mukavan pätkän jälkeen teki, voin turvautua ammattitaitooni suomentajana. Palkkaus on huono, tällä elää vain juuri ja juuri, ja koska kirjallisuuden kääntäjät ovat freelancereita, minulla ei ole sitäkään vähää työttömyysturvaa mikä tutkijoille nykyään suodaan. Työn positiivisia puolia ovat aikataulujen vapaus sekä se, ettei työvoimatoimisto voi painostaa minua keskeyttämään väitöskirjani tekoa sen ollessa viime metreillään, kuten se tekisi jos olisin tippunut viimeiseltä rahoituspätkältäni työttömäksi enkä lainsuojattomaksi. Voin suositella vain kaikkein hulluimmille.

Yhtä kaikki, minusta on hauskaa, että minulla on tällainen ammattitaito. Se on myös arvoituksellista. Kääntäjän työhän on kirjoittamista, eli sitä samaa, mitä minä muutenkin teen koko ajan. Se on kuitenkin aivan erilaista kirjoittamista kuin mikään muu minulle tuttu kirjoittamisen laji. Koskaan muulloin en kirjoittaessani ole yhtä lähellä tekstiä kuin kääntäessäni. Fokuksessa on koko ajan yksi virke, tai enintään yksi kappale. Toki minun on muistettava ja mietittävä aiemmin tekstissä tekemiäni ratkaisuja, mutta keskiössä ovat kuitenkin jatkuvasti hyvin pienet tekstinosat. Kääntäjä ei mieti kääntämänsä kokonaisuuden rakennetta tai järjestä ja jäsennä ajatusta, sillä kirjoittaja on tehnyt sen työn jo. Sen sijaan kääntäjä paarustaa loputtoman aavikon halki järjestäen hiekanjyväsiä uuteen asentoon.

Olen lueskellut suomennoksiani joskus jälkikäteen, enkä voi väittää tietäväni kuka ne oikeastaan on kääntänyt. Käännöksen edetessä alkutekstin kieli tulee tutuksi ja minulle alkaa syntyä näkemys siitä, miten kirjailijan tyyli ja maneerit monen monissa erilaisissa yksittäistapauksissa parhaiten suomentuvat. Kun tämä dekkarikirjailija tunkee virkkeen alkuun korostesanan, allora, eppure, anzi, tai muuta sellaista, on syytä harkita joko sanan siirtämistä keskemmäs virkettä tai sen korvaamista liitepartikkelilla. Minulla ei kuitenkaan kääntäessäni ole käsitystä siitä, miltä kokonaisuus näyttää etäämpää luettuna. Miten tämä humoristinen teksti soljuu suomeksi jos dekkarin ahmaisee yhden kesäisen iltapäivän aikana? Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Olen katsonut tekstiä vain suurennuslasilla ja tullut niin likinäköiseksi, etten saa tekstistä kauempaa mitään selvää (onneksi kustannustoimittajat ovat olemassa). Kun sitten otan suomentamani kirjan käteeni joskus muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin olen jo aikaa sitten erkaantunut kirjailijan kielestä ja ehtinyt ehkä jo sukeltaa muutamaan muuhunkin kieleen sen jälkeen, katson käännöstä oudoksuen. Näen kokonaisuuden ja se on minulle uusi. Minä olen kirjoittanut kirjan sanoista joka ikisen, mutta en tunne sitä minää, joka niin teki.

Ripustus

Sali oli jaettu kahtia. Näyttely alkoi oikealta, kiersi koko Ateneumin toisen kerroksen ja päättyi salin vasemmalle puolelle. Ulottui se muuallekin, mutta näyttelyn pääosan loppuun koottiin yhtä kaikki muutama vaikuttava työ. Jakomuuriksi pystytettyyn pahviseinään päätettiin ripustaa punatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä, varhaisimmat 1900-luvun alusta, myöhäisin vuodelta 1942.

Näyttelyn ripustaja oli fiksoitunut punatukkaisiin tyttöihin. Hän asetti heidän kaiken keskelle, niin monta vierekkäin kuin suinkin, mutta vaikka tyttöjä oli paljon, todellisuudessa enemmän kuin seinälle edes mahtui, niin vääjäämättä he loppuivat. Nuorin oli 40-luvulta, eli aika vanha. Punatukkaisten, mustamekkoisten tyttöjen käsitteeseen sisältyy  nuoruus ja hento luiskaharteisuus, eikä vanhuus sovi heille. Ripustus jäisi sellaisenaan epätyydyttäväksi.

Hyvä ripustus vaatii joskus ylimääräisiä, teoksiin sinänsä kuulumattomia elementtejä korostamaan niiden olennaisia piirteitä. Jos ripustajalla on onni työskennellä hyvinvarustetussa ja aikaansa seuraavassa taidemuseossa, on hänellä käytössään tarpeisto. Museoiden tarpeistot muistuttavat teatterien tarpeistoja, mutatis mutandis: tarpeiston ensimmäiset auki veivattavat hyllyköt (tiedättehän, samankaltaiset kuin mitä kirjastojen varastoissa käytetään tilan säästämiseksi, joskin tarpeistojen hyllyt ovat leveämpiä) täyttyvät yleensä eri vuosikymmenten tyylien mukaisista, monenkokoisista maalaustelineistä. Niitä käytetään lähes joka ripustuksessa. Sitten tulevat palettien ja sivellinten, kokoontaitettavien retkituolien, vanhojen kameroiden, viini-, viina- ja olutpullojen, hedelmäasetelmakulhojen ja kukkamaljakoiden osastot, muutama raskas hyllyllinen itämaisia mattoja, sekalaista kangastavaraa ja eri aikakausien vaatteita, ja lopuksi huonekaluja, enimmäkseen maalin tahrimia pöytiä ja puutuoleja. Sen jälkeen alkaa se osa tarpeistoa, jonne harvoin tulee menneeksi.

Ripustajamme käveli tarpeiston käytävää eteenpäin. Hän oli kunnianhimoinen, ja vaikka ei olisi ollutkaan, olivat hänen ajatuksensa joka tapauksessa auttamattomasti kiinnittyneet punatukkaisiin, mustamekkoisiin tyttöihin, joilla oli nuoret kasvot ja luiskat hartiat. Häntä riivasi muistikuva. Se oli luultavasti peruja harjoitteluajoilta, jolloin hän haaveili hurjista, kokeellisista ripustuksista ja onnistui nipistämään aikaa tarpeistossa samoiluun. Osaa hyllyistä ei varmaan ollut aukaistu vuosiin, ja vaikka aukioloaika oli jo ohi ja talo hiljennyt, ripustaja napitti työtakkinsa suojautuakseen pölyltä ja alkoi pyörittää raskaita veivejä yksi toisensa jälkeen.

Kello kävi yhtä kun hän lopulta löysi sen. Hyllyllä istui hento, luiskaharteinen, punatukkainen tyttö. Tyttö oli kiertänyt käsivartensa säärtensä ympäri, hänen päänsä lepäsi polvien varassa ja kasvoilla paistoi lapsenomainen hymy. Hän räpytteli silmiään loisteputkien valossa. Hän oli nuori, ei 40-luvulta. Ripustuksesta tulisi täydellinen.

Ripustaja haki tytölle tarpeiston alkupäästä mustan mekon, mustan villatakin, mustat sukkahousut ja mustat kengät. Tyttö puki ne ylleen kerkeästi. Ripustaja mietti pitäisikö tytön punaiset hiukset letittää niskaan roikkumaan, mutta päätti sitten, että ei, ne saisivat jäädä auki. Mustista mekoistakin hän oli valinnut kaikkein lyhimmän, sillä tyttö ei ollut seitsemänkymmentä tai sata vuotta vanha, vaan nuori, juuri kuten pitikin. Sitten hän otti tyttöä kädestä, käveli ulos tarpeistosta, sammutti valot heidän perässään ja suuntasi kohti oppaiden taukohuonetta. Tyttö seurasi, ja sivusilmällä ripustaja huomasi, että pitkä varastointi oli tehnyt hänen ryhdistään täydellisen. Se oli samanlainen kuin kirjastonhoitajilla kun he kohottavat katseensa tietokoneen näytöstä kohti asiakasta. Hartiat jäävät kumaraan, mutta niska taittuu ja kasvot kääntyvät yläviistoon, kohti kirjaston tiskin edessä seisovaa ihmistä.

Taukohuoneen kaapissa oli tyhjiä nimikylttejä. Ripustaja katseli tyttöä hetken. Kynä roikkui ilmassa hänen harkitessaan tytön habitukseen sopivaa käsialaa, sitten hän kirjoitti sopivan nimen suurin ja selkein kaunokirjaimin, sujautti lapun muovikoteloon ja ripusti tytön kaulaan. Oppaiden nimikylttien ripustusnauha oli sinistä, ei mustaa, mutta siihen oli nyt tyytyminen.

Ripustaja sijoitti tytön suuren salin ovensuuhun. Niin että kun näyttelyn kiertäneen vieraan katse lipuisi raukean tyydytettynä viimeisen seinän punatukkaisista tytöistä kohti ovea, seuraisikin hätkäyttävä herätys. Ovella, näyttelyn väentungoksen keskellä, häntä katsoisi hymyillen suoraan silmiin punatukkainen, mustamekkoinen tyttö, luiskaharteinen ja nuori.

Putoamisen pelko

— Mais regardez-vous, Marcus, vous ne savez pas tomber ! Vous avez peur de la chute. Et c'est pour cette raison, si vous n'y changez rien, que vous allez devenir un être vide et inintéressant. comment peut-on vivre si l'on ne sait pas tomber ? Regardez-vous en face, bon sang, et demandez-vous ce que vous foutez à Burrows ! J'ai lu votre dossier ! J'ai parlé à Pergal ! il était à deux doigts de vous foutre à la porte, petit génie ! Vous auriez pu faire Harvard, Yale, toute la Poison Ivy League si vous l'aviez voulu, mais non, il a fallu que vous veniez ici, parce que le Seigneur Jésus vous a doté d'une paire de couilles tellement petites que vous n'avez pas le cran de vous mesurer à de véritables adversaires.

Luin Joël Dickerin tiiliskiven La Vérité sur l’Affaire Harry Quebert. Se koukutti. En paljasta juonesta yhtään mitään, lukekaa itse, mutta en malttanut olla tarttumatta Harryn kommenttiin. Sen voi lukea yltä, siis jos nyt sattuu lukemaan ranskaa, tai sitten voi vain uskoa kun sanon, että Harry moittii siinä Marcusta, joka ei uskalla kaatua.

Olen tarmokkaasti aikonut kirjoittaa tästä jo muutaman kuukauden ajan. Toisaalta, kirjoitusaikeita odottelee lappusilla ja työlistoilla ja muistikirjassani varmasti viime vuodenkin puolelta; joitain irroitin keväällä entisen työkoneen näytönsyrjästä ja pakkasin kirjalaatikoihin, ja post-it -lappujen liimaan kiinnittyi tuntemattomasta alkuperästä sikiäviä pieniä karvoja eivätkä laput enää tartu vaan lepäävät ylimääräistä paperisilppua tursuavan laatikon pohjalla, sen joka pitäisi käydä läpi ennen kuin uskallan heittää pois. Osassa en saa käsialastani selvää. Nyt tulin Amos Andersonin museon kahvilaan kuitenkin kirjoittamaan edes tämän yhden aiheen irti itsestäni, ja sitten, juuri äsken, huomasin, että Tänään vietetään epäonnistumisen päivää, sanoo Hesari.

Juuri äsken kuulin myös erään nuoren ihmisen vaativan, että jo nyt tavoitteeseen päässeet paljastaisivat itsensä, jotta sitä voisi oikein rypeä omassa epäonnistumisessaan ja antautua lamaannuksen auvolle. Kyseessä on ryhmä, jossa kaikki enemmän tai vähemmän avoimesti haluavat yhtä ja samaa asiaa, mutta ovat myös selvillä muutamasta pikkuseikasta: Yksi, ettei jokainen millään tule onnistumaan, pieni osa vain. Kaksi, että se pieni osakin on silti paljon, ryhmä on jo läpäissyt monta seulaa. Kolme, että osa ryhmäläisistä lienee pelottavan lahjakkaita. Ja neljä, että me emme vielä tiedä ketkä.

Kahvilaan tuli lapsiperhe, perkele. Ääääöö, huutaa lapsi. Ääni nousee ja voimistuu pitkän ääään loppuun ja tussahtaa sitten ööhön.

Marcus on hankkiutunut pikkupaikkakunnan kurjaan yliopistoon voidakseen loistaa. Hän olisi päässyt huippukouluihin, mutta pelkäsi vertailua muihin, pelkäsi häviävänsä, kaatuvansa, epäonnistuvansa, putoavansa kuiluun. Hän pelkäsi, että hänen keskinkertaisuutensa paljastuisi ja muutkin näkisivät kuinka hän huijaa. Harry kamppaa hänet.

"Päivää juhlimalla halutaan korostaa, että epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta," sanoo Hesari. Se on banaalia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat hukanneet kymmeniä vuosia, koska he pelkäävät asettua epäonnistumiselle alttiiksi. Pelkuruutensa voi naamioida esimerkiksi neron luomistuskiksi, sairaudeksi, ylpeydeksi, kiireettömäksi perfektionismiksi, muiden syyksi tai kiireeksi. Tällä hetkellä minä suojaudun epäonnistumiselta peittämällä kaiken tuottamani herkillä ja kauniilla metatasoharsoilla (ne ovat niin viehkoja, kuin käsinnyplätystä pitsistä tehtyjä morsiushuntuja, mahdollisimman ohuita, niin että niitä voi kerrostaa toistensa päälle ja läpi silti kuultaa).

Se on banaalia mutta totta. Epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta. Lisäksi, mikä on banaalin lisäksi karmivaa, kaatumiselta suojautuminen estää onnistumasta koskaan.

Onko siitä niin kauan?

Olin maanantai-illan lemmikkini kanssa mökillämme, jonka ikkunasta näkee talvisin Kulosaaren sillan valot. Nyt on siihen liian lehtevää. Saunan jälkeen luin loppuun Leena Krohnin Tainaronin, jota en nyt siteeraa koska kirja on mökillä ja minä olen kotonani. (Olen muuten mökin- sekä asunnonomistajaksi ryhtyessäni erikoistunut viiteentoista neliömetriin; sekä mökkimme että kotini ovat sen kokoisia. Jossain vaiheessa kirjoittanen viidentoista neliömetrin sisustamisesta ja siitä, kuinka vuoteen alle saa näppärästi vaikkapa vaatehuoneen.) No, Tainaronin päähenkilöhän kirjoittaa kirjeitä taakse jääneelle menneisyyteensä läheiselle, joka ei vastaa, ja se sai minut muistelemaan menneitä. Ja äsken tajusin, että ensimmäisestä säteilevästä kesästäni on yhdeksän vuotta. Toisestakin on jo kolme, kummallista.

Tarkoitan säteilevillä kesillä sellaisia kesiä, joina minä taisin säteillä onnellisuutta ja energiaa, ja jolloin juuri siksi minulle tapahtui valtavasti asioita ja tutustuin moniin ihmisiin. Kolme vuotta sitten tutustuin lemmikkiini, mikä on hyvä. Yhdeksän vuoden takaisistakin ihmisistä on joitain jäljellä – kaikkia tietenkään ei. Kieltämättä havaitsen, että yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silloinen minä oli erilainen kuin nykyään olen, mutta silti äsken ällistyin kun kuuntelin ikkunasta kosteutta ja puiden liikkumattomia lehtiä ja tajusin, että siitä on niin kauan.

Yhdeksän vuotta sitten olin päättänyt, etten koko kesänä vastaisi kieltävästi yhteenkään ehdotukseen ilman, että minulla olisi kieltäytymiseen painava syy. Niinpä se saattoi hyvinkin olla heinäkuu, kun löysin itseni – silloinkin flunssasta toipuvana – Liken toimistolta, jossa järjestettiin erään salanimellä kirjoitetun kirjan (jota en koskaan lukenut enkä kirjoittajaakaan enää muista, vaikka tiesinkin silloin – kyllä siitä tosiaan on aikaa) nudistijulkaisubileet, joissa alastomalla kansalla oli juotavana sata litraa kiljua. Eräs hupaisa menninkäinen oli pyytänyt minut mukaansa koska hän halusi retostella tuomalla bileisiin avecinaan ei vain yhtä, vaan kaksi nuorta naista. Narikka oli hauska: jokaiselle jaettiin musta muovipussi, johon riisuttiin vaatteet ja teipattiin nimi päälle. Ikimuistoiseksi ilta muuttui kuitenkin vasta kun menninkäinen liukastui kiljulammikkoon, särki peilin kaatumalla sitä vasten ja nousi lattialta vuotaen vuolaasti verta kahdesta syvästä haavasta. Toisesta paistoi kyynärluu. En ollut juonut enkä pelkää verta, joten tehtäväkseni lankesi toimittaa menninkäinen ensiapuun. Sitten hän halusi takaisin bileisiin, mutta kun palasimme, menninkäinen tikkejä haavoissansa, oli juhlakansa jo poistunut ja paikalla harhaili enää yksi vaisu huumeidenetsijä. Alkoi niiden laskuhumala, jotka olivat juoneet, ja ilta päättyi siihen, että päätin olla huolehtimatta muista ihmisistä enää yhtään enempää ja juoksin kesken virkkeen kovaa kyytiä pois Sörnäisten rantatien varrella olevalta huoltoasemalta. Muistan edelleen elävästi kuinka olin päässyt kotiin ja tunsin syvää, aivan uutta ja riemastuttavaa tyytyväisyyttä siitä, että olin tarpeeksi saatuani vain lähtenyt pois. Siitä tosiaan on yhdeksän vuotta ja olin silloin paljon nuorempi kuin nyt.

Kerrottu minä

Also, I am aware that the discursive constructions I examine are in no way beneath me; on the contrary, I am as enmeshed in them as anyone else. The reason for beginning this research was exactly my intuitive recognition of the pervasiveness of the processes of self-promotion in my own life, and I wanted to examine this phenomenon precisely because it seemed to be something that affected everyone and offered very few possibilities for critical resistance.

Luen Katariina Mäkisen väitöskirjaa Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism. Mäkinen selvittää sitä, millaista minuutta työelämävalmennuksessa nykyään rakennetaan, ja millaisten prosessien myötä minuuden markkinointi ja mahdollisivan myyvän minän idea on saavuttanut merkittävän aseman; miten me nykyään pidämme mielekkäänä rakentaa sellaista minuutta, joka myy. Aihe on kiinnostava, mutta kirja on minulla vielä kesken enkä siis tiedä kuinka hyvin Mäkinen on työssään onnistunut. Joka tapauksessa sitaatti yllä yhdessä viime aikoina kirjoittelemieni tekstien kanssa sai minut miettimään erilaisia tarinatyyppejä, joita käytämme kertoessamme itseämme.

Olen kertonut itseni itselleni tähän mennessä monta kertaa. Uusia kertomuksia lienee tulossa jatkossakin, aina sitä mukaa kun tajuan itsestäni jotain uutta. Merkittävät uudet havainnot tai näkökulmat toimivat kiintopisteinä, joiden varaan rakentuu tarinoita: kuinka minusta tuli tällainen, mistä tämä luonteenpiirre johtuu, kuinka rakensin tuon tavan ja opin siitä sitten eroon.

Uudet tarinat ovat tervetulleita, sillä jos niitä ei avautuisi, epäilisin juuttuneeni toistamaan jotain vanhaa ja turvallista ja torjuvani uusia havaintoja itsestäni. En tyhjene mihinkään yhteen tarinaan, ja pidän myös selvänä, että eri tarinoiden luomat kuvat minusta eivät sovi välttämättä saumattomasti yhteen. Olkoon niin; sitä on kiinnostavaa tarkkailla. On kiinnostavaa esimerkiksi vertailla toisiinsa sellaisia tarinoita, jotka kertovat ihanneminästäni, ja tarinoita, joita kerron haitalliseksi katsomieni luontumusteni synnystä. Vielä kiinnostavampaa on vertailla eri aikojen ihanneministäni kertovia tarinoita toisiinsa. Se auttaa hahmottamaan minkä verran tavoittelemani luonteenpiirteet ja käytösmallit ovat ajan saatossa vaihdelleet.

Kirjoitin vastikään lausunnon eräästä romaanista, jossa antiikin aikaan elävän minäkertojan suuhun oli soviteltu tämän päivän kasvutarina. Kirja oli hieno ja eläydyin, mutta luultavasti juuri siksi, että olen näitä taas viime aikoina miettinyt, tiedostin samalla kerronnan anakronistisuuden. Antiikin Kreikassa elänyt henkilö ei olisi voinut kertoa sellaista kasvutarinaa, koska kasvu aikuiseksi miellettiin toisin kuin nykyään ja ennen kaikkea itsestä kerrottiin aivan toisin kuin nykyään. Tällä ei tietenkään ole romaanissa mitään väliä, mutta yhdessä Mäkisen väitöskirjan lukemisen kanssa se sai minut tuumimaan olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti käyttämään toisistaan poikkeavia tarinatyyppiejä itsestään kertoessaan.

Koetan selittää: minä esimerkiksi olen vahvasti kiinni sellaisissa tarinamalleissa, joissa jonkin ikävän luontumuksen taustalta löytyy vahva lapsuudenkokemus. Toinen paljon käyttämäni tapa kertoa on sellainen, jossa henkilöhahmojen väliset suhteet jäsentyvät dynaamisina valta-asetelmina, ja asetelmien epätasapaino johtaa muutoksiin. Ja tosiaan, kerron itseäni – etenkin työssä – myös Mäkisen luonnehtimilla tavoilla; rakennan kertomusta myyvästä kyky- ja piirrepaketista. Nämä ovat kaikki vahvasti tähän päivään sidoksissa olevia kertomisen tapoja.

Mitä tapahtuisi jos koettaisin, kokeen vuoksi, omaksua käyttööni myös jonkin tälle ajalle ja paikalle vieraan itseni kertomisen tavan? Sellaisen voisi epäilemättä opetella kohtuullisen käyttökelpoiselle tasolle jostain keskiaikaisesta luostariohjesäännöstä, epikurolaisista kirjoituksista tai muusta vastaavasta. Onnistuessaan kokeilu olisi varmasti rikastuttava, mutta voisi käydä niinkin, että se saisi minut kokemaan oloni elinympäristössäni vieraammaksi kuin nyt koen.

Vanhentunut teos

Most of the Balinese who were directly involved in the work of the port were women. Not only did they count and string the kepengs; they also were entrusted ("of course, under careful supervision") with measuring and paying for the produce brought into the port by local traders. And those traders who were not Chinese - as were the most considerable ones, whose traffic Helms handled himseld - were also women, a matter on which he is even more eloquent than usual.

Luin Clifford Geertzin Negaran ja hämmennyin. Kirjassa kerrotaan 1800-luvun Balista, sen poliittisesta, uskonnollisesta ja taloudellisesta järjestelmästä. Teos on siis historiankirjoitusta, mutta metodit ovat vahvasti antropologisia. Se on julkaistu vuonna 1980, jolloin minäkin jo osasin puhua, eli ei niin kovin kauan sitten sentään, ja silti se tuntui edustavan jotain ammoista mennyttä aikaa. Kirja on siis vanhentunut.

En tarkoita etteikö Negara olisi hieno teos tai etteikö se olisi tiedonlähteenäkin mahdollisesti vallan pätevä. Sen sijaan tarkoitan, että ne teoreettiset keskustelut, joihin Geertz teoksellaan osallistui, tuntuvat painuneen jossain määrin unohduksiin – jotkut kysymykset ovat ehkä jopa ratkenneet, tai ainakin useimmat ovat nykyään vastauksesta suunnilleen samaa mieltä – ja niiden tilalle on noussut uusia keskusteluja. Ja koska Geertz ei ota näihin uusiin keskusteluihin mitään kantaa, ja ennen kaikkea koska ne eivät näy hänen tutkimus- ja kirjoituskäytännöissään, kirja tuntuu häkellyttävän vanhalta.

Bali koki tarkasteltavan vuosisadan aikana hitaan mutta vääjäämättömän muutoksen päätyessään selvästi aiempaa vahvemmin osaksi kansainvälisen kaupan verkostoa. Geertz puhuu kaupankäyntimentaliteetin yleistymisestä useaankin otteeseen. Yllä oleva sitaatti on sivulta 94; sitä edeltää luku, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti balilaisten kylien poliittis-taloudellis-uskonnollisia järjestelmiä. Luulisi siis, ettei lukijalle tule tässä vaiheessa teosta yllätyksenä, että hollantilaisten kauppiaiden kanssa asioivat nimen omaan kylien naiset. No, se nyt kuitenkin tulee yllätyksenä. Kyliä käsittelevässä luvussa ei puhuttu naisista tai heidän käymästään kaupasta mitään, ainoastaan miesten hallitsemasta riisinviljelystä. Geertz tuntuu mainitsevan kauppaa käyvät naiset vain siksi, että heistä kerrotaan erään hollantilaisen kauppiaan päiväkirjassa. Aiheeseen ei palata eikä sitä millään tavalla sidota osaksi saaren talousjärjestelmien käsittelyä.

Kirjassa puhutaan kyllä Balin aatelisnaisista. Geertz kertoo, että he olivat vaihdon välineitä ja pelinappuloita aatelissukujen välisissä hapsburgilaistyylisissä prestiisikamppailuissa, ja lisäksi jotkut heistä tappoivat itsensä hyppäämällä miehensä hautajaisrovioon. Minulle jäi tunne, että enemmänkin olisi ehkä voinut sanoa.

Geertzin informantit olivat tietysti kaikki miehiä. Heitä ei mainita leipätekstissä lainkaan, ainoastaan lyhyesti loppuviitteissä, eikä Geertz kerro mitkä hänen tiedoistaan ovat mistäkin peräisin. Viitteissä mainitaan sekin, että merkittävän osan kirjan materiaalista oli kerännyt Geertzin vaimo Hildred Geertz, antropologi hänkin.

Kirja on mukaansatempaava ja erinomaista kieltä, mutta se muistuttaa kerronnaltaan vanhoja, yleistajuisia historiateoksia tai jopa kaunokirjallisuutta. Geertz kertoo jännittävän tarinan. Hän puhuu selvästi minä-muodossa ainoastaan kommentoidessaan muiden tutkijoiden näkemyksiä; sen sijaan hän ei lainkaan pohdi omaa asemaansa tutkimuskentällään ja ulkopuolisen tutkijan rooliaan, eikä kerro kenttätyöstään mitään.

Loppuun päästyäni en voinut kuin todeta, että olipa hieno teos, mutta hassua, se oli satukijamainen narratiivi, jossa merkittävät toimijat olivat kaikki miehiä vaikka aineisto antaisi ymmärtää muuta, jossa informanttien äänestä ei kuultu pihaustakaan eikä tutkimusmetodeja avattu lukijalle lainkaan. Suosittelen lämpimästi: fantastinen kirja, jonka kaltaista ei kukaan vakavastiotettava tutkija nykyään voisi kirjoittaa.

Punainen morsian

Anonyymi said...
Tuota kirjaa ei varmaan ole suomeksi.. :(

Kirjoitan silloin tällöin kustantamoille lausuntoja italian- ja ranskankielisistä romaaneista. (Kustannustoimittajat eivät osaa kaikkia kieliä, joten heidän täytyy välillä luettaa kirjoja muilla.) Eufemiatan lausunnoitavista kirjoista vain harvoin, sillä niistä ei ole suotavaa blogata ennen kuin lausunnon kirjoittamisesta on jonkin aikaa. Joskus kirjat ovat kuitenkin niin hyviä, että muistan kirjoittaa niistä blogiinikin sitten kun se käy päinsä. Anilda Ibrahimin Rosso come una sposa oli tällainen tapaus. Tänään kolahti postiluukusta Tammen katalogi, ja ajattelin nyt mainita anonyymille, että suomennos Punainen morsian julkaistaan syyskuussa.