Tämä on kirjoitus kansanrunouden nationalistisesta käytöstä, kansallisrunoilijan ideasta sekä siitä, miten runoilija saatetaan panna tai olla panematta sanoistaan poliittiseen vastuuseen.
Kansanrunouden nationalistisesta käytöstäTiesittekö, että folkloristiikka on Suomessa selvästi isompi tutkimusala kuin juuri missään muualla? Ja että suomalaisten folkloristien yhä tänäänkin epätavallisen suuri määrä johtuu paljolti siitä, miten kansallisuusaatetta ajettiin Suomessa 1800-luvulla?
Suomellahan ei 1800-luvulla ollut historiaa itsenäisenä valtiona, autonomiakin oli tuore asia. Ei ollut koko kansan jakamia historiallisia muistoja, jotka olisivat erottaneet suomalaiset juuri suomalaisina muista. Maa-alue oli, ja sillä eli etnisesti kohtalaisen yhtenäinen väestö, mutta maa ei ollut itsenäinen. Oli yhteinen kieli, mutta ei vielä kovin kummoista kirjakieltä, saatika kansallista kirjallisuutta. Tällaisia asioita pidettiin kansakunnalle välttämättöminä. Kansakunnan olisi tullut olla suvereeni ja riippumaton kokonaisuus, ja tämän suvereeniuden olennainen osa oli kansan jäsenten tietoisuus yhteenkuuluvuudesta ja riippumattomuudesta sekä halu päättää yhdessä omista asioistaan. Suomen kansa ei siis vielä tyydyttänyt 1800-luvun kansakunnanrakentajien toiveita. Kansaa piti valistaa. Siteeraan Wolmar Schildtiä eli Wolmari Kilpistä:
Suomen lapsuus on jo ohitse. Valveella Suomalainen katselee kotimaataan, kieltään, jopa muutai kansallisuuttaan, ja lemmellä niitä se katselee. Se jo alkaa henkisesti itsenäistyä. Mut tämä henkinen itsenäisyys elää vapaimmasti Tiedetten nojassa, joidenka ehtona, jos seuruunakin, on rikastunut ja ylentynyt kieli. Siis joka sivistyneen Suomalaisen pyhä velvollisuus on, pienenkin saattonsa mukaan, ylennellä armasta äidinkieltä korkiammille aineille, tieteillenkin. Niin hän taitaisi vaikuttaa jotakin valistusta ja sivistystä tietämättömämmille maanmiehillensä.
Suomi piti nostaa itsetiedottomuuden ja sivistymättömyyden tilasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Kansalle piti opettaa, että se oli kansa, ja se piti opettaa tunnistamaan ominaisluontonsa. Vasta sitten se kykenisi antamaan täyden panoksensa ihmiskunnan yhteiseen kehitykseen. Ajatus on hyvin samanlainen kuin se, että ihmisyksilö kykenee antamaan parhaansa vasta tajutessaan ja tuntiessaan itsensä, oman ominaislaatunsa, heikkoutensa ja vahvuutensa.
Jotta kansalle voi opettaa, että se on kansa, opettajien täytyi tietysti ensin itse tietää millaisesta kansasta oli kyse. Ei kansanluonteen piirteitä tai kansallishengen eetosta, kaikkea sitä minkä katsottiin sitovan samaan kansaan kuuluvat yhteen ‒ ei sitä voinut keksiä. Se täytyi selvittää. Kansojen luonteita kuvattiin tuohon aikaan Euroopassa monin paikoin, ja monaalla kuvailuissa nojauduttiin esimerkiksi historiallisiin muistoihin tai kansan kielellä kirjoitettuun, arvostettuun kirjallisuuteen. Suomessa tämä ei käynyt päinsä, koska historiaa kansakuntana tai merkittävää kirjallisuutta ei ollut. Sen sijaan kansanrunoja oli. Niinpä niistä tehtiin tärkeä rakennuspalikka suomalaiseen kansakunnanrakennustyöhön. Ja sen seurauksena folkloristiikka on edelleen Suomessa yllättävän iso tieteenala.
Luin vähän aikaa sitten Anna-Leena Siikalan kuvauksia hänen kenttätyömatkoiltaan Siperian suomensukuisten kansojen parissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet näistä pienistä kansoista ovat ryhtyneet elvyttämään kulttuurista identiteettiään varsin aktiivisesti. Se tapahtuu melko samaan tapaan kuin Suomessa yli sata vuotta aiemmin: sivistyneistö innostuu kansallisesta kulttuurista ja ryhtyy ottamaan siitä selvää, järjestää kansanperinnefestivaaleja, innostaa pienten kylien mummoja opettamaan nuoremmille kansallispukujen valmistusta, rituaalien yksityiskohtia, vanhoja runoja ja muuta sellaista. Myös kansan opettaminen kuuluu asiaan: esimerkiksi koulutetut marit ovat ryhtyneet kouluttamaan kaupungeissa uhripappeja vahvistaakseen paikallista luonnonuskontoa.
Kuten Siikala huomauttaa, tällaista tapahtuu nykyään paljon ja joka puolella maailmaa. Monet pienet kansat, sellaiset jotka ovat usein vähemmistöjä omilla vanhoilla asuinalueillaankin, pyrkivät nykyään vahvistamaan kulttuurista identiteettiään, ja tämä tehdään joka puolella maailmaa melko lailla saman mallin mukaan. Pyritään elvyttämään riittejä, myyttejä ja suullista runoutta, ja uutta taidetta luodaan tuomalla niiden myyttistä kuvastoa nykypäivään. Kansallismusiikki, kansallisasut ja paikalliset ruokalajit symboloivat paikallista, etnistä identiteettiä ja yhteensitovaa historiaa.
Toisin sanoen omaa kulttuurista identiteettiä, siis sitä minkä katsotaan erottavan yhden ryhmän toisesta, vahvistetaan kaikkialla maailmassa melko samanlaisin tavoin. Adam Kuper kertoo tähän liittyen hauskan tarinan: hän mainitsee siirtotyöläisen, joka palasi kotikyläänsä Uudessa-Guineassa ja ilmoitti heimolaisilleen, että "meidän täytyy löytää voimaa tavoistamme; meidän täytyy perustaa itsemme sille, mitä valkoiset kutsuvat kulttuuriksi". Nimen omaan pienillä kansoilla, joilla ei ole eikä välttämättä voikaan olla poliittista itsenäisyyttä, koska ne eivät millään alueella ole enemmistönä, kansallismielinen liikehdintä päätyy usein korostamaan "sitä, mitä valkoiset kutsuvat kulttuuriksi": tapoja, perinteitä, riittejä ja runoutta.
1700- ja 1800-luvun kansallisuusajattelijat pitivät kansanrunoutta suuressa arvossa. Eräs tähän erityisen paljon vaikuttaneista ajattelijoista oli Johan Gottfried von Herder. Hänen mukaansa ihmiskunta ei kehity yksilöiden vaan joukkojen kautta: yksilö ei irrallaan muista ihmisistä voi kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla. Todellinen edistys on mahdollista vain kansakunnan osana. Kukin kansa kehittää omanlaisensa elämänmuodon, pyrkii sopeutumaan mahdollisimman hyvin niihin ympäristöoloihin, joissa se elää. Samalla kansa kehittää omanlaisensa tavan ajatella; kansalla on luonne ja henki, kansat eroavat toisistaan samalla tavalla kuin yksilöt eroavat toisistaan. Todella kukoistamaan puhkeavia kansoja ei voi Herderin mukaan mielekkäästi vertailla toisiinsa: "Niin kansakunta muovautuu paikassa, ajassa ja oman sisäisen luonteensa mukaisesti; jokainen kantaa itsessään täydellisyytensä mittaa, jota ei voi verrata toisiin."
Kukoistavan ja oman luontonsa mukaisesti edistyvän kansan ominaisluonto näkyy ja kuuluu kaikessa, mitä se tekee, mutta erityisesti se kuuluu kansan kielessä ja runoudessa. Kunkin kansan oma ajattelu on erottamattomasti kytköksissä kieleen, kieli kantaa mukanaan puhujiensa historiaa. Erityisen vahvasti esi-isiltä periytyvä ominaisluonto ja ajattelu kuului kansanrunoudessa: suullinen runous oli kansakunnan muisti, kansanhengen elävä, korruptoitumaton ääni, ihmiskunnan alkuperäisin kieli ja kaiken myöhemmän kirjallisuuden lähtökohta. Kansanrunouden ominaislaatu myös ratkaisi sen, millaista kansakunnan myöhemmin tuottama kirjallisuus tulisi olemaan.
Kansanrunouden katsottiin olevan synnyltään kollektiivista. Oikeastaan runoilija oli koko kansa. Runojen eläessä ja muuttuessa ihmisyksilöt olivat sivuroolissa, sillä kansanhenkihän se siinä vain tarkensi sanottavaansa. (Joskus tapahtui tietysti korruptoitumistakin, mutta hyvä tutkija osasi erottaa autenttisen vääristyneestä.) Niinpä kun esimerkiksi Lönnrot muokkasi ja paikkaili kansanrunoja Kalevalaa kootessaan, hän perusteli toimiaan sillä, että hän oli työnsä myötä oppinut runonlaulajaksi itsekin; hän oli osa sitä kollektiivia, jonka kautta kansanhengen ääni pääsi kuuluville.
Kansallisrunoilijan ideaKansanrunoudella ei ollut yhtä ihmistä runoilijanaan. Kansallisrunoilija taas on mitä suurimmassa määrin yksilö; yksilö jolla on harvinaislaatuinen kyky. Kansallisrunoilijan on näet oltava nero. Sana "genius", nero, on alkujaan tarkoittanut roomalaisen mytologian suojelushenkiä (
genius, mon.
genii), mutta Kantin
Arvostelukyvyn kritiikissä esittämät ajatukset ovat vaikuttaneet nerokäsitykseen niin ratkaisevasti, että ne on esiteltävä jotta kansallisrunoilijan idean voisi ymmärtää.
Nero on Kantin mukaan se, joka kykenee luomaan jotain aidosti uutta. Aidosti uutta ei voi tuottaa jäljittelemällä eli seuraamalla sääntöä. Toisaalta taideteos on Kantin mukaan väistämättä tuotettu seuraamalla jotain sääntöä: se ei ole satunnainen. Säännön olemattomuuden ja satunnaisuuden mahdottomuuden välinen ristiriita selviää kun säännön sanelee luonto: ihminen, jolla on tietty kyky, nero, kuulee luonnon äänen tai näkee kuinka luonto paljastuu ennennäkemättömällä tavalla, ja tulkitsee tämän muille ihmisille. Todellista taidetta ei voi luoda jäljittelemällä, mutta sen on kelvattava esikuvaksi muille: todellinen taide paljastaa jotain uutta, eli tarjoaa ihmisille uuden jäljittelyn kohteen.
Nerous on siis mentaalinen valmius, lahja, jonka kautta luonto antaa taiteelle säännön, jonka kautta luonto paljastuu uudella tavalla. Kuten muistatte, kansanrunouden katsottiin olevan kansanhengen tuottamaa. Kun vaihdamme kantilaisen nerouskäsityksen "luonnon" tilalle "kansanhengen", saamme kansallisrunoilijan idean.
Herder tietysti muotoili tämän ajatuksen hienosti. Hänen mukaansa todellinen runoilija ei itse tuota runoutta, vaan hänen kykynsä sallii kansan sielun kiteytyä ja tulla ilmi. Yksittäiset profeetat, taiteilijat tai runoilijat ovat niitä, joiden kautta kansanhenki ilmenee, joiden kautta kansan uskonto, kieli tai kirjallisuus tulee näkyväksi. Tällaiset yksilöt ovat herkimpiä ottamaan vastaan kansansa paikallisen ja historiallisen ajattelun liikeitä. Kansallisuus puhuu heidän kauttaan, he ovat kansanhengen suu. Samalla kansallisrunoilija myös laajentaa kansan kielen ilmaisuvoimaa: löytää keinot, joilla jatkuvasti edistyvä kansanhenki kykenee pukemaan sanoiksi uudet ajatuksensa.
Kansallisrunoilija on siis välikäsi, jonka kautta kansanhenki pääsee puhumaan. Tällaisena välikätenä runoilijanero on sanoistaan vastuussa ainoastaan kahtaalle: toisaalta kansanhengelle, toisaalta kielelle. Hänen on oltava täysin korruptoitumaton, jotta viesti pääsisi kuuluville vääristymättömänä ja kielen ilmaisuvoima kasvaisi oikein. Vain nero kykenee havaitsemaan, kuinka tämä tehdään oikein, ja avaamaan väylän sanoille, jotka kansa sitten kyllä ennemmin tai myöhemmin tunnistaa omikseen. Kansallisrunoilijanero ei voi olla vastuussa muille kuin kansanhengelle ja kielelle, sillä muilla ihmisillähän ei määritelmän mukaan vielä ole neron tuoretta kykyä ymmärtää, mitä kansanhenki juuri tuona ajanhetkenä tahtoo sanoa ja kuinka kielen ilmaisuvoimaa tulisi laajentaa sen sanallistamiseksi.
Kansakuntien katsottiin olevan yksilöiden kaltaisia, ja eräs tämän yksilönkaltaisuuden piirre oli, että kansakunnat olivat eri kehitysvaiheissa. Monet kansakunnat, esimerkiksi Suomi, elivät tämän näkemyksen valossa vasta lapsuuttaan ja hyödynsivät vain pientä osaa luonnollisista kyvyistään. Jotkut kansat eivät koskaan pääsisikään aikuisikään asti, vaan taipuisivat vahvempiensa valtaan ja katoaisivat. Kansansa kohtalosta huolestuneet kansallisuusaatteen miehet pyrkivät siis 1800-luvulla herättelemään kansakuntia unesta, tekemään niitä tietoisiksi itsestään kuten aikuisten ihmisten katsotaan olevan. Näin kansan omintakeiset voimat ja kyvyt voitaisiin vapauttaa ja siitä voisi kasvaa elinkykyinen, omavarainen aikuinen. Herättämiseen tarvittiin se nero, kansallisrunoilijanero, joka osaisi tuoda kansanhengen äänen kuuluville, kaikkien kansaan kuuluvien ymmärrettäväksi.
Kansallisrunoilija oli siis 1800-luvun nuorille kansakunnille melko välttämätön olento. Esimerkiksi kelpaa Suomi, jossa kansallisrunoilijaa haettiin kiivaasti ennen kuin Runeberg astui täytämään tarpeen. Suomalaisethan eivät vielä oikein ymmärtäneet olevansa kansa. He eivät siis kuulleet kansanhengen ääntä riittävän selvästi. Tarvittiin kansallisrunoilija, joka kykenisi päästämään äänen ilmoille, kaikkien kuultavaksi. Kun niin kerran kävisi, kansa tulisi ilman muuta tietoiseksi itsestään kansana, sillä se tunnistaisi äänestä itsensä. (Kiinnostavaa kyllä, kansa pääsi Suomessa kuulemaan kansanhengen ääntä runosuomennoksista; Runeberghan kirjoitti ruotsiksi.)
Tässä lyhyesti luonnostelemani kansallisrunoilijan idea on ollut hyvin vaikutusvaltainen. Monet siihen sisältyneet ajatukset elävät edelleen niin arkiajattelussamme kuin erilaisissa instituutioissakin. Esimerkkinä voisin mainita brittien
Poet Laureate -instituution: hän on majesteetin virallinen runoilija, jonka tehtävänä on kirjoittaa runoja valtakunnallisesti merkittäviin tilaisuuksiin. Hovirunoilijoita on toki valittu jo vuosisatojen ajan, mutta kansallisuusajattelu muutti toimenkuvaa jonkin verran. Poet Laureaten odotetaan nykyään paitsi kirjoittavan kuningattaren käyttöön sopivia runoja, myös ilmentävän runoissaan Britanniaa nykyisellään, antavan sille äänen. Kukaan ei tietenkään koskaan ole tyytyväinen lopputuloksiin. Vuosittain vaihtuvan kansallisrunoilijan pesti on silti katsottu sen verran hyväksi ideaksi, että nykyään Poet Laureate löytyy monesta maasta, ja Yhdysvalloissa heitä valitaan jopa yksittäisille osavaltioille. Ja onhan meilläkin läänintaitelijoita. (
Myöhemmin: Tämä on kyllä vähän huono esimerkki vaikka korjasin asiavirheenkin. Mistäköhän keksisin paremman?)
Poliittiseen vastuuseen paneminenJoku Poet Laureate on kuitenkin kovin maallinen olento verrattuna 1800-luvun kansallisrunoilijaan. Maailma on nykyään erilainen kuin silloin. Ajatus nerosta, joka kykenee antamaan kansanhengelle äänen, on viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kuulostanut epäilyttävältä. Jotain tuosta ajatuksesta on jäljellä, mutta toisaalta jotain on selvästi poissa. Koetan eritellä mitä katosi ja mitä jäi, ja lopuksi pohtia runoilijan panemista poliittiseen vastuuseen.
Väinö Linna tiivistää esseessään "Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti" hyvin sen, mihin ei toisen maailmansodan jälkeen voitu enää uskoa, ja mihin monet eivät koskaan uskoneet. Me emme enää purematta niele ajatusta kansakunnasta yksilönkaltaisena kokonaisuutena. Kaikki kuvaukset "suomalaisuudesta", jota kaikkien suomalaisten tulisi ilmentää, tuntuvat pakkopaitamaisilta, ja ennen kaikkea ne tuntuvat palvelevan tiettyjen yhteiskuntaluokkien etua. Runebergia käytettiin Suomessa koulutetun yläluokan etuoikeutetun aseman pönkittämiseen: torpparin tuli samastua Saarijärven Paavoon ja panna leipään nöyrästi puolet petäjäistä samalla kun maanomistaja söi vehnästä. Torppari ei samastunut vaan ryhtyi kapinoimaan, ja toisen maailmansodan jälkeen yläluokkakaan ei voinut enää vaatia kansaa käyttäytymään Runebergin kuvauksen mukaisesti.
Ajatus yhtenäisestä kansan äänestä, joka pääsee ilmoille runoilijan kautta, on siis kyseenalaistettu. Jotain kuitenkin myös jäi. Romanttisen ideaalin mukainen kansallisrunoilijahan oli vastuussa sanoistaan toisaalta kansanhengelle, toisaalta kielelle. Kantilainen nerohan luo jotain uutta, eli runoilijan tapauksessa laajentaa kieltä, osoittaa keinot, joiden avulla kielellä voidaan sanoa asioita, joita ei aiemmin voitu. Herkkää ja vastuullista puuhaa kielen suuntaan. Kansallisrunoilija taas laajensi kieltä jotta kansanhenki saisi äänen: herkkää ja vastuullista puuhaa kansanhengen suuntaan. No, ajatus kansanhengestä koki inflaation, joten runoilijan ei enää yleisesti ajatella olevan mistään vastuussa kansanhengelle. Sen sijaan kantilainen ajatus runoilijasta, joka on vastuussa kielelle, ei ole kadonnut minnekään.
Lopuksi haluan puhua poliittiseen vastuuseen panemisesta. On tärkeää huomata, että en yritä nyt puhua etiikasta vaan politiikasta. Yksi poliittisen toiminnan muoto on se, että me päätämme joukkovoimalla panna jonkun ihmisen poliittiseen vastuuseen teoistaan. Tai sanoistaan. Meidät voidaan panna poliittiseen vastuuseen, ja toisaalta me saatamme joutua miettimään kenet ja miten ja miksi me haluamme panna poliittiseen vastuuseen jostakin. Poliittiseen vastuuseen paneminen on yleensä tuomitsemista, eikä sillä ole käytännön kannalta merkitystä, miten tuomittu itse näkee asian, pitääkö hän tekojaan eettisesti hyväksyttävinä vai ei.
Jean-Jacques Lecercle on esseessään "Textual responsibility" käsitellyt ajatusta runoilijan tai kirjailijan panemisesta poliittiseen vastuuseen. Siinä hän huomauttaa minusta oivaltavasti, että kun puhutaan poliittiseen vastuuseen panemisesta, vastaan tulee täysin erilainen kielikäsitys kuin mistä tässä on ollut puhe. Tähän täysin erilaiseen kielikäsitykseen liittyy myös täysin erilainen vastuukäsitys kuin mistä tässä on ollut puhe. Nämä molemmat kieli- ja vastuukäsitykset ovat silti jatkuvasti ulottuvillamme.
Ensinnäkin, tavallisesti kun puhutaan poliittisesta vastuusta, ajatellaan ihmisen puhuvan kieltä: kieli on väline, välitämme sillä viestejä toisille. Olemme vastuussa viesteistämme yleisöllemme, toisille ihmisille. Toisaalta siinä kansallismielisessä ja romanttisessa ajattelussa, jota juuri referoin, katsotaan kielen puhuvan: kieli siis hallitsee runoilijaa. Runoilija ei voi olla vastuussa kielestä, mutta sen sijaan hän on vastuussa kielelle omasta alttiudestaan ja korruptoitumattomuudestaan.
Lecercle kehittää esseessään jonkinlaisen jälkikäteisperustelun sille, miksi toisen maailmansodan jälkeen teksteissään ja puheissaan natseja avoimesti kannattanut kirjailija Robert Brasillach ammuttiin, mutta teksteissään ja puheissaan fasisteja avoimesti kannattanut runoilija Ezra Pound pantiin vain mielisairaalaan. Lyhyesti, Lecerclen mukaan Pound oli niin hyvä runoilija, että hänen katsottiin olevan vastuussa vain kielelle, kun taas keskinkertainen kirjoittaja Brasillach tuomittiin nimen omaan kirjoittajana, joka on vastuussa sanoistaan yleisölle. Poundin kohdalla katsottiin, että kieli puhuu, Brasillachin kohdalla taas, että hän puhui kieltä. Runoilijan vastuu kielestä, joka puhuu hänen kauttaan on toisenlainen kuin sellaisen kirjoittajan vastuu, joka käyttää kieltä puhuakseen yleisölle. Ranskalaiset panivat Brasillachin poliittiseen vastuuseen ja ampuivat hänet. Pound oli tunnustettu ja arvostettu runoilija eivätkä jenkit voineet ampua häntä, joten ongelma ratkaistiin panemalla hänet 12 vuodeksi hoitoon.
Lecerclen selitys on tietysti jälkiviisasteleva, minkä hän myöntää itsekin. Se ei myöskään oikeuta mitään. Tarkoituksena onkin konkretisoida näiden kahden kielikäsityksen ja vastuukäsityksen merkitystä. Mutta se
voi tosiaan olla jossain tilanteessa runoilijalle elämän ja kuoleman kysymys pidetäänkö häntä hyvänä runoilijana, joka on vastuussa vain kielelle, vai vain tavallisena kirjoittajana, joka voidaan panna sanoistaan vastuuseen meille muille kuolevaisille.
Tunnisteet: folkloristiikka, kansallisuus, politiikka, runoilijat
