Runoilijoiden seura on vaarallista

"Kuinka niin?" Albinus kysyi.
"No, kun kirjallisuus elää miltei yksinomaan Elämästä ja Elämäkerroista, se merkitsee että se on kuolemaisillaan. Enkä minä ajattele freudilaisia romaaneja ja romaaneja, joissa käsitellään rauhallista maaseutua. Voit väittää, ettei massakirjallisuudella ole väliä, vaan niillä parilla kolmella oikealla kirjailijalla, jotka pysyttelevät syrjässä, vakavien, mahtiponttisten aikalaisten heitä huomaamatta. Silti se on joskus hyvin koettelevaa. Tulen raivoihini kun näen kirjat, jotka otetaan nykyisin vakavasti."
"Ei", sanoi Albinus, "en ole lainkaan samaa mieltä. Jos meidän aikamme on kiinnostunut yhteiskunnallisista ongelmista, ei ole mitään syytä, miksi lahjakkaat kirjailijat eivät yrittäisi auttaa. Sota, sodanjälkeinen levottomuus –."
"Älä", Conrad voihkaisi lempeästi.

Hairahduin eilen Villa Kiveen Linnunlaulun runoklubiin. Johti siihen, että Pauliina, Juhana ja Timo lähtivät luotani neljän maissa aamulla ja oloni on yhä hieman heikko. Kirjoittelen ja unohdun lukemaan vasta hankkimaani Nabokovin Naurua pimeässä. Sitaattia voi muuten verrata tähän.

Vaikka kuuntelin runoja mielelläni, eilisen klubin mieleenpainuvinta antia lie kiiltävämustakultaraitapaitainen, hattupäinen täti, joka tahtoi kuulla nelisanaisen runouden määritelmän. Kun sitä ei tullut, hän mutisi (tarpeeksi lujaa jotta kaikki kuulivat) hukkaavansa aikaansa. Myöhemmin Kuikassa Pauliina oivalsi: rajoittamattomasti kohdistuva erikoistunut kielenkäyttö.

Kiitos seurasta, senkin hunningollehoukuttelijat.