Metaforista ja paradigmoista

In this paper I want to suggest that not only do we frequently use metaphors in scientific talk; we also speak of the scientific enterprise itself and its products, knowledge and understanding, in metaphorical terms. The examples I will discuss are taken from recent texts in anthropology and from more casual talk about knowledge, so they cannot claim historical or cross-disciplinary application; all the same it appears that some of these metphors have ancient antecednts in the West, and it is probable that a study of discourse about knowledge in other periods, other disciplines and other Western languages would enrich and elaborate the argument of this paper. It also seems likely, from a comparison with Maori talk about knowledge and truth, that our epistemological metaphors are (at least partially) culturally specific, and that our knowledge of knowledge is therefore (at least partialy) culturally constrained.

Luin Anne Salmondin artikkelin "Theoretical Landscapes, On Cross-Cultural Conceptions of Knowledge". Hän on kerännyt englanninkielisistä antropologisista teksteistä esimerkkejä siitä, kuinka tiedosta puhuttaessa käytetään maisemaan ja maastoon liittyviä metaforia : an epistemological horizon, conceptual landscapes, in the mainstream of the French sociological school, the semantic sphere, the first step in this analysis, we will return to this point, this starting point – ja niin edelleen. Salmond tarjoaa esimerkkejä myös hieman toisentyyppisistä metaforista, jotka kuitenkin sopivat luontevasti maisema- ja maastometaforiikan kanssa yhteen: tietoa viljellään, alueista kamppaillaan, kauempana olevia asioita osoitetaan tai näytetään.

Minun on helppo suomentaa näitä esimerkkejä, sillä useimmat niistä löytyvät meidänkin kielenkäytöstämme. Salmondin mukaan maorit puhuvat tiedosta kuitenkin toisenlaisin metaforin:

The English metaphor knowledge is a landscape suggests that knowledge is something inexhaustible, based on a "ground" that can be worked and reworked, viewed from many different vantage-points and traversed on an infinite series of pathways. Knowledge is endlessly producible, for there are always new facts to be discovered, new fields to be created and brought into production, and new theories to be built. The Maori metaphors of knowledge (maatauranga or waananga) on the other hand, draw upon notions of oranga (necessity for life) and taonga (cultural wealth), and here knowledge is depicted as above all exhaustible and destructible, a scarce resource, conserved within the group, guarded by chosen individuals and never to be squandered.

Käytetyt metaforat sointuvat yhteen käytäntöjen kanssa, eli maorit ovat herkästi haluttomia jakamaan kallisarvoista tietoaan. Salmond kertoo esimerkiksi kuinka 1800-luvun loppupuolella antropologiella oli merkittäviä onglemia saada kirjoihinsa tietoja monista maorien kulttuurisista käytännöistä, sillä ne joilla tietoa oli, eivät halunneet nähdä sitä kirjoissa.

Toissaviikolla kuuntelin Henry Baconin luentoa metaforista. Luento oli oikein kiinnostava, innostuin lopulta lukemaan aiheesta lisää, kuten tarkoitukseni on jo jonkin aikaa on ollut tehdä; eufemiattanen lähiaikoina Lakoffista ja Johnsonista. Nyt kuitenkin kirjoitan vihdoin taannoisesta luennosta innoittuneena oppimisbloggausmerkinnäksi seuraavan kysymyksen:

Puhumme ei-indoeurooppalaista kieltä. Ilman muuta kielenkäyttömme on monin osin lähellä sitä, mitä Salmond kuvaa, muuten hänen tietoa koskevat esimerkkimetaforansa eivät tuntuisi niin itsestäänselviltä. Huomaisimme ne metaforiksi ehkä herkemmin jos ne olisivat vähemmän tuttuja. Vaan uumoilen, että kielestämme saattaa löytyä sellaisiakin metaforaryppäitä, jotka ovat jossain määrin vieraita esimerkiksi englannin kielessä viljellyille metaforille. En kuitenkaan keksi heti hyviä esimerkkejä. Keksittekö te? Jos keksitte, löydättekö käytäntöjä, jotka heijastavat samantyyppistä ajattelua kuin nuo metaforat?

Eilen kuuntelin Marja-Liisa Kaakkuri-Knuuttilan luentoa paradigmoista (suomenkielisen Wikipedian artikkeli on huono). Asia oli kovin tuttua, mutta keksin kuitenkin jotain ainakin hetken minua huvittanutta, joka kelvatkoon oppimisbloggaukseksi luennosta. Paradigman käsitettä venyteltiin eri suuntiin, muun muassa politiikkaan. Keskustelu kääntyi siihen, miten esimerkiksi uusliberalistinen poliittinen paradigma esitetään usein ainoana mahdollisena vaihtoehtona, siinä hyväksytyt argumentointitavat suunnilleen ainoina olemassaolevina.

Kaakkuri-Knuuttila totesi, että tieteissä tällainen ei tietenkään käy päinsä: etenkin ihmistieteissä on vallalla yhtä aikaa niin monia paradigmoja, ettei ole mahdollista noin vain väittää jotain niistä ainoaksi mahdolliseksi. Ajatus on toki mielestäni oikea. Tehdäkseen tiedettä tutkijan on kyettävä puolustamaan omia argumentointitapojaan ja omaa käsitystään siitä, mitkä kysymykset ovat olennaisia, jotenkin muutenkin kuin väittämällä, että ne ovat ainoita mahdollisia. Ilmaus on kyettävä on kuitenkin valitettavasti aika rohkea; minusta näyttää siltä, ettei suinkaan kaikki tieteellisenä itseään pitävä ajattelu piittaa tuosta vaatimuksesta. Tieteen popularisoinnissa käytetään tietysti surutta politiikasta tuttua ainoaksi mahdollisuudeksi julistautumista, mutta ei tutkimus yliopistojen sisälläkään siitä vapaata ole.