Pelottava verkko ja etäisyyden esillepano

Furthermore, a whole school of cyberspace theorists (the best known is Sherry Turkle) advocate the notion that cyberspace phenomena make the deconstructionist 'decentred subject' real in our everyday experience: one should endorse the 'dissemination' of the unique Self into a multiplicity of competing agents, into a 'collective mind', a plurality of self-images without a global co-ordinating centre, which is operative in cyberspace, and disconnect it from pathological trauma – playing in Virtual Spaces enables me to discover new aspects of 'me', a wealth of shifting identities, of masks without a 'real' person behind them, and thus to experience the ideological mechanism of the production of Self, the immanent violence and arbitrariness of this production/construction....

Pääsimme lukupiirissämme lopulta Slavoj Žižekin teoksen Did Somebody Say Totalitarianism? loppuun saakka. Kirja oli läpeensä hupaisan jaaritteleva, lopussakaan ei varsinaisesti päädytty mihinkään. Žižekillä tuntuu olevan useimmista asioista melko harkittu näkemys, ja lukeminen on leppoisaa – yllä näkyvä poikkeus säännöstä on siksi niin hilpeä. Tuntuu siltä kuin Žižek olisi ainakin vuonna 2000 vielä täysin kritiikittömästi omaksunut virtuaalisesta toisaalta yltiöpaisen romantisoidun, toisaalta naistenlehtimäisen pelottelevan kuvan. Kaikki mitä hän sanoo verkosta ja tietokonepeleistä on tomppelimaista.

Siteeraamassani katkelmassa on paljon vikoja, joista mainitsen vain muutaman.

Ensinnäkin Žižek sivuuttaa verkossa kohdattavan sosiaalisuuden täysin. Tämä on ainakin nykynäkökulmasta hämmentävää – ovatko tavat, joilla verkosta puhutaan, todella muuttuneet seitsemässä vuodessa niin paljon, että vuonna 2000 koko puutetta ei välttämättä edes huomannut? Žižek kuvaa verkossaliikkujan yksinäisenä olentona, jonka minuus sirpaloituu erilaisten naamioiden taakse. Kuvaus on nurinkurinen. Istuin eilen Tom Nokkelin kanssa kahden hengen blogimiitissä terassilla Vaasankadun varrella, ja puhuimme muun muassa verkkososiaalisuuden ongelmista. Nehän keskittyvät hämmentävän usein siihen kysymykseen millaisten naamioiden takana muut verkossaliikkujat ehkä piileskelevät. Žižekin yläpilviset pohdinnat sirpaloituvan subjektin kokemuksista eivät kohtaa todellisuutta, jossa verkossa keskustelevan kannattaa luoda vahvoja käsityksiä toisista vain omalla vastuullaan.

Toiseksi Žižek kirjoittaa selvästikin olettaen, että lukijat jakavat hänen kauhistelevan tapansa suhtautua virtuaaliseen. Ystäväni huomautti lukupiirikeskustelussamme, että on kuin hän kuvittelisi, ettei verkkosukupolvi lue kirjoja eikä verkkoon hermostumatta suhtautuva siis voi kuulua hänen lukijakuntaansa. Žižek ei perustele päivittelyjään mitenkään. Hänen maalailemansa kuva kosmisen yksinäisyyden kyllästämästä verkosta on kuitenkin verkkoon tottuneelle melko järjetöntä luettavaa.

Kolmanneksi Žižek tekee kuten kohtuuttoman moni muukin, eli puhuu pulmitta cyberavaruudesta, muttei sano sanaakaan verkon maantieteestä. Se on harmillista ja latteaa. Päädyin lukupiirikeskustelussamme pohtimaan sitä, miten sellaiset matemaatikot, jotka ovat vuosikymmeniä tutkineet muita kuin meille tuttuja kolmea ulottuvuutta, ja siis kykenevät jotenkin ajattelemaan useampia ulottuvuuksia, mahtavat mieltää verkossa liikkumisen. Pitäisikö maantiedeterminologia, jota jatkuvasti käytämme verkosta, ymmärtää metaforiseksi, ja jos, niin mitä metaforisuus tässä tapauksessa tarkoittaa? Ohjaavatko käyttämämme sanat sekä ajatteluamme että havaintojamme? Vai olemmeko omaksuneet maantiedeterminologian verkkoon siksi, että ylipäätään niin luontevasti hahmotamme muutokset kolmiulotteisessa tilassa tapahtuvaksi liikkeeksi? Jos, niin onko tämä yleisinhimillinen taipumus vai jotain, mitä "me länsimaiset" teemme keskimääräistä enemmän?

Žižekiä on ollut hauska käsitellä lukupiirissä, sillä kirjan poukkoileva tyyli on houkutellut poukkoiluttamaan keskustelua yhtä vapaasti. Mielleyhtymät ja kerrotut anekdootit saivat minut oivaltamaan jotain väitteestä, että eläisimme muka etäisyyksien katoamisen aikaa. Ystäväni kertoi jutun toisesta ystävästäni, joka tuli laskuhumalassa yöllä yksiöönsä ja avasi television. Päälle lävähti Big brother-kanava, ja laskuhumalainen kotiinpalaaja jäi tuijottamaan ruudulla näkyvää nukkuvaa ihmistä. Tapahtumaa voisi nimittää vaikkapa etäisyyden esillepanoksi. Ero siihen, että kotiinpalaaja olisi jäänyt katsomaan asunnon vuoteella nukkuvaa ihmistä, on huima. Ja ero on nimen omaan siinä, että etäisyys on niin alleviivatusti läsnä.

Matemaattisten metaforien romantiikkaa

The whorls and involutions of these self-similar shapes that repeat motifs through any scale of magnification produce the most seductive visuals. It is the glistening details of the forms that remain – whether one is looking at the convolutions of clouds or the bifurcations of tree trunks, branches and twigs. These fractal graphics could describe the patterning of maps or genealogies, but they would be maps without centers and genealogies without generations. It is the repetition, the not-quite replication, to which the viewer is compelled to attend.

However, "numerical metaphors" might be a more accurate description than mathematics here. Certainly no mathematical knowledge lay behind my attraction to fractals.

Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, etten osaa kirjoittaa. Lukenut olen aika tavalla, tuskin kirjoitan siitä kaikesta tänne. En kuitenkaan malta olla jatkamatta aiheesta, joka herätti vastikään tunteita. Luen Marilyn Strathernin teosta Partial Connections; hän puhuu siinä muun muassa fraktaaleista. Tai siis kyllä, hän puhuu fraktaaleista, mutta ei, hän ei puhu fraktaaleista missään tiukan matemaattisessa mielessä. Sen sijaan hän ottaa houkuttelevan visuaalisen mielikuvan ilmiöstä, jossa sama perusrakenne toistuu eri mittakaavoissa, ja käyttää tätä mielikuvaa omiin tarkoituksiinsa.

Muistan kun värikkäät, kiemuraiset fraktaalikuviot ilmaantuivat julkisuuteen jossain tietokoneiden kehitysvaiheessa kai 80-luvun lopulla. Verne-teatterin kupolivalkokankaalle heijastui valtava monimutkainen kuva, kamera alkoi kuin lähestyä sitä, eikä kuvio silti missään vaiheessa muuttunut vähemmän monimutkaiseksi. Oli mittakaava mikä hyvänsä, paljastui sama yksityiskohtien runsaus. Kuva on houkutteleva. Strathern käyttää sitä muun muassa jäsentäessään ns. mikro- ja makrotasoisia antropologisia tutkimuksia: kuinka lähelle tutkimuskohdettasi menetkin, saat aina kirjoittaa kokonaisen kirjan, sillä yksityiskohtien määrä ei koskaan vähene. John Law puolestaan – ymmärtääkseni Strathernia seuraten – käyttää kuvaa fraktaalista selittäessään kuinka mikro- ja makrotasoiksi, vaikkapa yksilön käytännöiksi ja yhteiskunnan rakenteiksi kuvattu voidaan nähdä aina paikallisena, yksitasoisena ilmiönä, jossa monessa koossa toistuu sama tai lähes sama kuvio.

"Seductive visuals" tosiaan. Näissä mainitsemissani käytöissä pidän "numeerisia metaforia" erittäin onnistuneina, sillä ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan paremmin tapaa, jolla mainitut kirjoittajat koettavat lähestyä tutkimusaiheitaan. Vaan kuinkakohan paljon metaforan valintaan on vaikuttanut 80-luvun lopun fraktaalikuvien silloinen ällistyttävyys, matemaattisen ja teknisen osaamisen hienous? En ole malttanut lopettaa Vernen lukemista vaikka sain L'Ile mystérieusen jo luettua; siirryin kunnolla sankarini kapteeni Nemon seuraan: Vingt mille lieues sous les mers:

La portion du globe terrestre occupée par les eaux est évaluée à trois millions huit cent trente-deux milles cinq cent cinquante-huit myriamètres carrés, soit plus de trente-huit millions d’hectares. Cette masse liquide comprend deux milliards deux cent cinquante millions de milles cubes, et formerait une sphère d’un diamètre de soixante lieues dont le poids serait de trois quintillions de tonneaux. Et, pour comprendre ce nombre, il faut se dire que le quintillion est au milliard ce que le milliard est à l’unité, c’est-à-dire qu’il y a autant de milliards dans un quintillion que d’unités dans un milliard.

Tämä seikkailukertomus on yhtä täynnä lukuja ja luetteloita kuin L'Ile mystérieuse on täynnä insinöörintyötä, mikä tietysti on minusta ihastuttavaa. Verne selvästi nauttii kasatessaan lukjan eteen ihmeellisiä faktoja ja suuria lukuja. Hurmassa on jotain samaa kuin lapsena kovasti kuluttamassani, Valittujen palojen julkaisemassa kirjassa Luonnon ihmeiden maailma. Siinä kerrotaan oikukkaista maastonmuodoista, tippukiviluolista ja kalliopylväistä; erityisen hyvin muistan kuvan "kivettyneestä vesiputouksesta"; se oli tavattoman runollinen. Myöhemmin olen kokenut jotain samanoloista avaruusgeometristen kappaleiden äärellä. Oi tietojen, lukujen ja kuvioiden romantiikkaa.

Kulttuurin keksiminen

But anthropology teaches us to objectify the thing we are adjusting to as "culture," much as the psychoanalyst or shaman exorcises the patient’s anxieties by objectifying their source. Once the new situation has been objectified as "culture," it is possible to say that the fieldworker is "learning" that culture, the way one might learn a card game. On the other hand, since the objectification takes place simultaneously with the learning, it could as well be said that the fieldworker is "inventing" the culture.

Luen Roy Wagnerin erittäin inspiroivaa kirjaa The Invention of Culture. Se on vuodelta 1975, ja uumoilen, että eräät asiat ovat sittemmin muuttuneet: kokemus ulkomaalaisenaolemisesta on tuttu useammille kuin tuolloin. Antropologi ei enää niin usein koe ensimmäistä "kulttuurishokkiaan" vasta ensimmäisen kenttätyönsä aikana. Tällä ei kuitenkaan ole paljonkaan väliä itse asian kannalta.

Wagnerin kuvauksessa ensimmäistä kenttätyötä tehdessään antropologi sovittaa oudot kokemuksensa kuvauksiin kulttuurishokista. Vieraat tavat hahmottuvat kulttuurin käsitteen kautta, ja samalla käsitteen merkitys konkretisoituu. Wagner sanoo antropologin keksivän kulttuurin käsitteen tässä prosessissa. Keksiessään sekä vieraan kulttuurin että kulttuurin käsitteen kenttätyötä tekevä keksii myös oman kulttuurinsa, toisin sanoen alkaa hahmottaa sitä kulttuurin käsitteen avulla, joka on nyt saanut konkreettista merkitystä.

Kulttuurin käsite on antropologin oman kulttuurin tapa jäsentää inhimillisiä elämänmuotoja. Olen vasta kirjan alkupuolella, joten en vielä tiedä miten Wagner erittelee kulttuurin käsitettä ja millaisia jaotteluita hän katsoo sen kantavan mukanaan. Minusta näyttää kuitenkin selvältä, että käsite on ainakin universalisointiväline: Kulttuurittomia ihmisiä ei oleteta. Oletetaan, että ihmiset kaikkialla kehittävät kulttuureja, jotka ovat tietyiltä perusrakenteiltaan toistensa kaltaisia (muutenhan niistä ei kaikista voisi käyttää samaa sanaa). Lisäksi minusta näyttää siltä, että kulttuurin käsitteeseen sisältyy ajatus, ettei kulttuuriaan voi oikein vaihtaa. Kulttuuri on siis jotain, johon kasvetaan, ei jotain, joka voitaisiin opetella omaksi.

Arvelen, että on kulttuureita, joissa kulttuurin käsite on vieras. Nyt mietin Linnétä ja eliöiden taksonomisia luokitusjärjestelmiä.

Metaforasta ihminen on kone

Järjen kehittyessä kehittyi myös ihmisten puhe. Yhdessä työskennellessään ihmisten täytyi alinomaa olla kosketuksissa keskenään: selittää, miten työ piti tehtämän, käskeä jotakuta tai kysyä joltakulta neuvoa. Juuri siksi työtä tehtäessä ilmaantuikin uusia sanoja ja syntyi puhekieli.
Alkukantaiset ihmiset tulivat vähitellen nykyihmisten kaltaisiksi. Fiedrich Engels sanoikin sattuvasti, että "työ on luonut ihmisen".

Hyllyssäni on maanmainio kaksiniteinen, "supistettu ja helppotajuinen" Yleinen historia. Teos on julkaistu Petroskoissa vuonna 1960, ja se on "tarkoitettu laajoille lukijapiireille sekä historian tiedon harrastajille". Olen ihastuksissani löytäessäni siitä yllä siteeraamani kaltaisia tapoja selittää asioita.

On myös hauska lukea 1800-luvun kansallisuusaatevaikutteisia ihmistieteellisiä tekstejä. Niistäkin löytää hassuja tapoja selittää asioita. Siinä missä Yleisessä historiassa asia on selitetty kun on osoitettu sen yhteys työhön, 1800-luvun teksteissä asia on selitetty kun on osoitettu sen yhteys kansanhengen kehitykseen. Tällöin selittämisen taustalla on tämäntyyppinen metafora: ihminen on elimellinen osa kansakuntaa, joka taas on orgaaninen olento, jolla on elämänkaari. Koska luottamus metaforaan on ollut vahva, asia on tuntunut hyvin selitetyltä kun selitys on sopinut yhteen sen kanssa.

Luin vasta ystäväni kirjoittaman artikkelin, jossa käsiteltiin mm. sitä, että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntuvat kuvittelevan herkästi toimijoita sinnekin, missä niitä ei ole. Kahahdus metsässä merkitsee petoeläintä, tuulenpuuska on henki ja talon alla rapistelee tonttu. Ystäväni tuntui olevan innoissaan S. E. Guthrien lausahduksesta "It is better [...] to mistake a boulder for a bear than to mistake a bear for a boulder." Lausahdus tuntuu selittävän muuten kummalliselta tuntuvan taipumuksen. Selitys kuuluu tähän tapaan: ne luolamiehet, jotka luulivat kiveäkin karhuksi, jäivät eloon, ja taipumus periytyi heidän jälkeläisilleen.

Guthrien lausahdus on oikein vetävä. Luultavasti vähintään 80% tämän tekstin lukijoista muistaa eufemiatuksestani huomenna ainoastaan kyseisen lausahduksen. Se tuntuu tarjoavan intuitiivisesti miellyttävän selityksen asialle, jota ihmeteltiin. Mutta onko selitys hyvä?

Kirjoitin ystävälleni aika pitkästi miksi selitys ei mielestäni ole hyvä, ja ajattelin nyt hioa perusteluani vielä hieman muovaamalla siitä eufemiatuksen. Lähden liikkeelle ajatuksesta, että metafora ihminen on kone on nykyään aika suosittu.

Jos hyväksytään, ehkä huomaamattakin, perustametafora ihminen on kone, hyväksytään monia asioita. Konehan on suunniteltu tiettyä tarkoitusta varten. Kaikki sen toiminnot liityvät suoraan tai epäsuorasti tuohon tarkoitukseen. Koneen toiminto voidaan selittää osoittamalla miten se liittyy koneen tarkoitukseen:
– Miksi tuo osa liikkuu?
– Koska se liikuttaa tuota toista, joka taas on tarkoituksen kannalta välttämätön.
Niinpä ihminen on kone ohjaa etsimään ihmisessä yleisille piirteille selitystä, joka on muotoa "miten se ajaa tarkoitusta". Jotta kysymykseen voitaisiin vastata, täytyy olla käsitys tarkoituksesta. Koska metafora ihminen on kone käsittelee ihmistä irrallisena yksikkönä, on luontevaa, että tarkoitustakin yleensä haetaan tuosta yksiköstä itsestään. (Marxilaisen historiankirjoituksen selityksissä tai 1800-luvun kansallisuusaatteseen sopivissa selityksissä oli tietysti toisin.) Tarkoitukseksi mielletään yleensä eloonjäänti ja lisääntyminen. Se, että "evoluutio on kehittänyt/jättänyt" homo sapiens -koneeseen jonkin piirteen tai toiminnon, voidaan selittää osoittamalla kuinka tuo piirre tai toiminto ajaa eloonjäämisen ja/tai lisääntymisen asiaa.

Selitettävänä on ilmiö, että ihmiset kuvittelevat helposti aktiivisia toimijoita sinnekin, missä niitä ei ole. Oiva esimerkki siitä mistä puhun, on että päädytään selitykseen "It is better [...] to mistake a boulder for a bear than to mistake a bear for a boulder" – ja tästä seuraa, että evoluutio on "kehittänyt/jättänyt" ihmiseen tuollaisen piirteen. Selitys vaikuttaa hyvältä, koska se perustelee miten selitettävä asia liittyy homo sapiens -koneen tarkoitukseen, eloonjääntiin ja lisääntymiseen.

Tämä on ongelmallista. Ihminen on kone -metaforasta on näet lipsahtanut selitystapaan mukaan sellaistakin, mitä esim. biologit eivät suinkaan oleta:
1. Kuvitelma, ettei funktiottomia toimintoja ole.
2. Kuvitelma, ettei muita funktioita ole.
Tästä seuraa, ettei sellaisia selityshypoteeseja oteta huomioon, jotka esittäisivät selitystä kaipaavan ilmiön esim. täysin hyödyttömänä. Tämä on iso onglema, sillä jopa evoluutiosta kirjoittavat biologit puhuvat tavan takaa piirteistä, joista ei ole mitään hyötyä: jäänteistä, satunnaisuuksista jne. Moni muukin selitysten tuottamisen tapa siirtää hyödyn hakemisen syrjään; se, että jostain piirteestä on jostain näkökulmasta hyötyä, täytyy osoittaa erikseen.

Ihminen on kone -metafora tuottaa siis helposti teleologissävytteistä selittämistä: evoluutio puolihuomaamatta oletetaan suunnittelijaksi (tämä on muuten aika hilpeä esimerkki siitä, että ihmisillä on tapana kuvitella toimijoita sinnekin, missä niitä ei ole) ja eloonjäänti finaaliseksi syyksi. Finaalisten syiden etsimisestä luopuminen oli yksi modernin luonnontieteen synnyn peruskivistä. Siksi minua kiusaa nähdä sitä ihmistieteellisessä tekstissä, joka koettaa esiintyä luonnontieteellisenä.

Selityshypoteesiksi herkkyydelle olettaa toimijoita sielläkin, missä niitä ei ole, kelpaa esimerkiksi oletus, että ihmiset ovat taipuvaisia selittämään ilmiöitä lähtien siitä, miten he itse voisivat tuottaa samanlaisia ilmiöitä. (Tämän voisi liittää vaikka johonkin psykologiseen teoriaan, eikä teoriassa tarvitse olettaa, että piirteestä olisi jotain hyötyä.) Siihen kelpaa myös oletus, että vaikka selitettävä ilmiö on yleinen kaikissa ihmisasuttaviksi kelpaavissa ympäristöissä, se ei silti ole homo sapiens -lajin biologinen ominaisuus, vaan jotain, joka tulee herkästi opittua, koska kaikissa näissä ympäristöissä on liikkuvia toimija-vaaratekijöitä.

Lisää hataria selityshypoteeseja voisi varmasti keksiä vaikka kuinka paljon. Annoin nämä kaksi vain esimerkeiksi, sillä minusta ne ovat suunnilleen yhtä vahvoja kuin käsittelemämme "It is better [...] to mistake a boulder for a bear than to mistake a bear for a boulder" ja siitä johdettu evoluutio- ja periytyvyysoletus. (Tämä vinkiksi kommentoijille: en aio ryhtyä puolustamaan mitään näistä selityshypoteeseista.)

Jotta hatara selityshypoteesi kannattaisi ottaa vakavasti, sen tulisi täyttää kaksi ehdoa:
1. Se selittää asian, jolle halutaan selitys.
2. On olemassa hyviä perusteita sille, miksi juuri kyseinen selityshypoteesi pitäisi hyväksyä. Tällaiseksi perusteeksi käy esimerkiksi se, että selityshypoteesi on hyödyllinen: sen avulla voi vaikkapa ennustaa jotain uutta. Lisäksi etenkin luonnontieteellisinä esiintyvien selityshypoteesien tapauksessa olisi aiheellista, että ne olisivat jotenkin falsivioitavissa.

Ihminen on kone -metaforaan perustava selittäminen ei usein tarjoa tuohon kakkoskohtaan mitään. Metafora on näet niin vahva, että intuitiivinen tunne, että selitys on oikeanlainen (ts. sopii yhteen metaforan kanssa), riittää vakuuttamaan selittäjän ja hänen hengenheimolaisensa selityksen hyvyydestä. Näin taitaa olla myös Guthrien lausahduksen kohdalla.

Esimerkiksi ottamani yritys selittää herkkyys olettaa toimijoita sielläkin, missä niitä ei ole, ei nähdäkseni ole myöskään falsifioitavissa. Tapaa jolla tämänkaltaiset monimutkaiset käytösmallit olisivat geenien ohjailemia ja siis periytyviä, ei ole selvitetty. Ei lähimainkaan; asia ainoastaan oletetaan. Toisin sanoen teoriaa ei ole mitenkään mahdollista osoittaa vääräksi – eikä välttämättä ole 50 vuoden päästäkään vaikka aivotutkimus olisi edistynyt kovasti, sillä aina voidaan väittää, että tähän asiaan liittyviä kemiallisia ja biologisia prosesseja ei vain ole vielä löydetty.

Kaiken muun hyvän lisäksi selityshypoteeistamme ei näy olevan mitään hyötyä. Se ei kerro mitään sen enempää kuin selitettävä asia sellaisenaan eikä sen avulla voi ennustaa mitään sellaista, mitä ei voisi ennustaa jo pelkän selitettävän asian varassa: ihmiset olettavat herkästi toimijoita sielläkin, missä niitä ei ole.

Selityshypoteesi on siksi mielestäni huono. En tiedä vaikuttaako perusteluni vähääkään kehenkään, joka pitää sitä hyvänä. Ihmiskäsitys ja siihen sisältyvät vahvat metaforat kun tapaavat olla aika tunnepitoisia asioita.

Metaforista ja paradigmoista

In this paper I want to suggest that not only do we frequently use metaphors in scientific talk; we also speak of the scientific enterprise itself and its products, knowledge and understanding, in metaphorical terms. The examples I will discuss are taken from recent texts in anthropology and from more casual talk about knowledge, so they cannot claim historical or cross-disciplinary application; all the same it appears that some of these metphors have ancient antecednts in the West, and it is probable that a study of discourse about knowledge in other periods, other disciplines and other Western languages would enrich and elaborate the argument of this paper. It also seems likely, from a comparison with Maori talk about knowledge and truth, that our epistemological metaphors are (at least partially) culturally specific, and that our knowledge of knowledge is therefore (at least partialy) culturally constrained.

Luin Anne Salmondin artikkelin "Theoretical Landscapes, On Cross-Cultural Conceptions of Knowledge". Hän on kerännyt englanninkielisistä antropologisista teksteistä esimerkkejä siitä, kuinka tiedosta puhuttaessa käytetään maisemaan ja maastoon liittyviä metaforia : an epistemological horizon, conceptual landscapes, in the mainstream of the French sociological school, the semantic sphere, the first step in this analysis, we will return to this point, this starting point – ja niin edelleen. Salmond tarjoaa esimerkkejä myös hieman toisentyyppisistä metaforista, jotka kuitenkin sopivat luontevasti maisema- ja maastometaforiikan kanssa yhteen: tietoa viljellään, alueista kamppaillaan, kauempana olevia asioita osoitetaan tai näytetään.

Minun on helppo suomentaa näitä esimerkkejä, sillä useimmat niistä löytyvät meidänkin kielenkäytöstämme. Salmondin mukaan maorit puhuvat tiedosta kuitenkin toisenlaisin metaforin:

The English metaphor knowledge is a landscape suggests that knowledge is something inexhaustible, based on a "ground" that can be worked and reworked, viewed from many different vantage-points and traversed on an infinite series of pathways. Knowledge is endlessly producible, for there are always new facts to be discovered, new fields to be created and brought into production, and new theories to be built. The Maori metaphors of knowledge (maatauranga or waananga) on the other hand, draw upon notions of oranga (necessity for life) and taonga (cultural wealth), and here knowledge is depicted as above all exhaustible and destructible, a scarce resource, conserved within the group, guarded by chosen individuals and never to be squandered.

Käytetyt metaforat sointuvat yhteen käytäntöjen kanssa, eli maorit ovat herkästi haluttomia jakamaan kallisarvoista tietoaan. Salmond kertoo esimerkiksi kuinka 1800-luvun loppupuolella antropologiella oli merkittäviä onglemia saada kirjoihinsa tietoja monista maorien kulttuurisista käytännöistä, sillä ne joilla tietoa oli, eivät halunneet nähdä sitä kirjoissa.

Toissaviikolla kuuntelin Henry Baconin luentoa metaforista. Luento oli oikein kiinnostava, innostuin lopulta lukemaan aiheesta lisää, kuten tarkoitukseni on jo jonkin aikaa on ollut tehdä; eufemiattanen lähiaikoina Lakoffista ja Johnsonista. Nyt kuitenkin kirjoitan vihdoin taannoisesta luennosta innoittuneena oppimisbloggausmerkinnäksi seuraavan kysymyksen:

Puhumme ei-indoeurooppalaista kieltä. Ilman muuta kielenkäyttömme on monin osin lähellä sitä, mitä Salmond kuvaa, muuten hänen tietoa koskevat esimerkkimetaforansa eivät tuntuisi niin itsestäänselviltä. Huomaisimme ne metaforiksi ehkä herkemmin jos ne olisivat vähemmän tuttuja. Vaan uumoilen, että kielestämme saattaa löytyä sellaisiakin metaforaryppäitä, jotka ovat jossain määrin vieraita esimerkiksi englannin kielessä viljellyille metaforille. En kuitenkaan keksi heti hyviä esimerkkejä. Keksittekö te? Jos keksitte, löydättekö käytäntöjä, jotka heijastavat samantyyppistä ajattelua kuin nuo metaforat?

Eilen kuuntelin Marja-Liisa Kaakkuri-Knuuttilan luentoa paradigmoista (suomenkielisen Wikipedian artikkeli on huono). Asia oli kovin tuttua, mutta keksin kuitenkin jotain ainakin hetken minua huvittanutta, joka kelvatkoon oppimisbloggaukseksi luennosta. Paradigman käsitettä venyteltiin eri suuntiin, muun muassa politiikkaan. Keskustelu kääntyi siihen, miten esimerkiksi uusliberalistinen poliittinen paradigma esitetään usein ainoana mahdollisena vaihtoehtona, siinä hyväksytyt argumentointitavat suunnilleen ainoina olemassaolevina.

Kaakkuri-Knuuttila totesi, että tieteissä tällainen ei tietenkään käy päinsä: etenkin ihmistieteissä on vallalla yhtä aikaa niin monia paradigmoja, ettei ole mahdollista noin vain väittää jotain niistä ainoaksi mahdolliseksi. Ajatus on toki mielestäni oikea. Tehdäkseen tiedettä tutkijan on kyettävä puolustamaan omia argumentointitapojaan ja omaa käsitystään siitä, mitkä kysymykset ovat olennaisia, jotenkin muutenkin kuin väittämällä, että ne ovat ainoita mahdollisia. Ilmaus on kyettävä on kuitenkin valitettavasti aika rohkea; minusta näyttää siltä, ettei suinkaan kaikki tieteellisenä itseään pitävä ajattelu piittaa tuosta vaatimuksesta. Tieteen popularisoinnissa käytetään tietysti surutta politiikasta tuttua ainoaksi mahdollisuudeksi julistautumista, mutta ei tutkimus yliopistojen sisälläkään siitä vapaata ole.