Toiselta tieteenalalta

But now neuroscience has proves Jevons's pessimistic prediction wrong; the study of the brain and nervous system is beginning to allow direct measurement of thoughts and feelings.

Luin Colin Camererin, George Loewensteinin ja Drazen Prelecin artikkelin "Neuroeconomics: How Neuroscience Can Inform Economics". Se mainittiin viimeisellä Humanismi tieteenä -luentosarjan luennolla, ja päädyin vielä erääseen seminaariinkin kuuntelemaan kuinka asiaa paremmin ymmärtävät keskustelivat siitä. Minunkin ymmärryskyvylläni tuli kuitenkin selväksi, että artikkeli on omituista huttua. Käytännössä siinä esitetään ylläolevan kaltaisia villejä väitteitä, luvataan esitellä neurotieteen uusimpia tuloksia taloustieteilijöitä kiinnostavalla tavalla, mutta esitetäänkin sitten vanhoja sosiaalipsykologien tutkimustuloksia, joilla ei ole mitään tekoa neurotieteen kanssa. Viereen läimitään kivoja kuvia aivoista.

Artikkeli on päässyt läpi varteenotettavaan julkaisuun Journal of Economic Literature. Läpipääsy ei jaksa kummastuttaa minua. En ole sitä mieltä, että taloustieteilijät olisivat jotenkin erityisen kritiikittömiä; olen sitä mieltä, että käytännössä kaikilla tieteenaloilla toisten tieteenalojen tutkimuksia jätetään ymmärtämättä aivan sietämättömällä tavalla. Tämä tietysti harmittaa silloin kun luen jonkin kohtalaisen hyvänkin tutkimuksen metodilukua, jossa suhtaudutaan auktoriteetteina filosofeihin, joiden kirjoituksista ei ole ymmärretty mitään. Henkilökohtaisesti minua kuitenkin hirvittää enemmän se, että aika ajoin (aivan liian usein) tapaa tieteenfilosofisia tekstejä, joissa ei selvästikään ymmärretä mitään niistä tieteenaloista, joista puhutaan.

Petri Ylikosken luento tieteiden välisistä suhteista oli mainio, ja sen jälkeen virinnyt keskustelu suorastaan erinomaista. Toki törmäsin taas kerran aika rajoittuneeseen kategorisointiin:

Tekevätkö ihmistieteiden erityispiirteet ajatuksen kausaalisesta selittämisestä soveltumattoman ja siten ihmistieteistä olennaisesti erilaisia?

Kyllä (metodologinen separatismi)
• tulkitsevan tai ymmärtävän ihmistieteen edustajat
• intentionaalisuuden ja merkitysten rooli

Ei (metodologinen naturalismi)
• myös ihmistieteiden tulisi pyrkiä selittämään tutkimiaan ilmiöitä
• ei merkitse intentionaalisuuden kieltämistä
• sallii silti merkittävän tieteiden epäyhteneväisyyden

Kysyinkin miten esimerkiksi Latour tai erinäiset dekonstruktiiviset ajattelijat sijoittuvat tähän kätevään kahtiajakoon – aivan: eivät sijoitu. Vastaus kysymykseen ihmistieteiden mahdollisesta "erilaisuudesta" olisi arvattavasti "ei", mutta ei heitä silti voi nimitellä naturalisteiksi. En oikein ymmärrä sitä, että anglo-amerikkalaisen filosofian ulkopuolelta huomioidaan käytännössä ainoastaan hermeneutiikka.

Tämä on kuitenkin vähäpätöistä natinaa, sillä luennolla puhuttiin paljon asiaa ja keskustelu oli todella ilahduttavaa. Puheenaiheeksi nousi se, kuinka ymmärtämättömyys toisten tieteenalojen pyrkimysten suhteen voi johtaa keskustelua kummallisille urille. Esimerkiksi monet väitteet ihmistieteiden "erilaisuudesta" pohjaavat oikeastaan siihen, että kuva luonnontieteistä on pahasti vääristynyt. Tällaiseen tietämättömyyteen tai ajattelemattomuuteen syyllistyn todistettavasti itsekin.

Ymmärtämättömyydestä ja siihen usein liittyvästä kritiikittömyydestä on haittaa muuallakin kuin yleisluontoisissa keskusteluissa. On noloa päästää arvostettuun julkaisuun läpi niinkin huttuisa teksti kuin tuo yllä siteeraamani artikkeli. On kurjaa saada tietää, että oma tutkimus kaatuu niihin tuloksiin, joita on kritiikittä ottanut käyttöönsä joltain toiselta tieteenalalta. On kiusallista huomata kuinka ne, jotka julistavat tieteenalan a tulevan ja ratkaisevan kaikki tieteenalan b onglemat, eivät yleensä ole kovin perehtyneitä siihen tieteenalaan a (tätä tapahtuu erityisesti kun "pehmeiden" tieteiden onglemia lupaillaan ratkottavaksi "kovilla" tieteillä kunhan ne vielä vähän kehittyvät). Ja on todella ärsyttävää huomata, että tuore tieteenfilosofinen teksti olisi ehkä ollut kohtalaista 50 vuotta sitten, mutta sillä ei ole juurikaan tekoa sen kanssa, mitä tiede on tänään.

Puolustautumispyristelyä

Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko ratkaisu se, että unohdetaan koko vaikuttavuusnäkökulma? Ei, koska näkökulma itsessään on oikea ja hyödyntää myös tiedettä. Onko sitten ratkaisu se, että mitataan sitä, mitä on mahdollista mitata, ja tyydytään siihen jopa senkin uhalla, että käytettäisiin sellaisia parametreja – esimerkiksi patenttien määrää – jotka eivät varsinaisesti edes kuvaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Tämä olisi kuitenkin näpertelyä pikku asioilla; se voisi hämärtää vaikuttavuuden käsitteen ja vieraannuttaa tutkijat koko ajattelutavasta. Onko sitten olemassa jokin muu ratkaisu? Mitään helppoa ratkaisua ei yksinkertaisesti ole. Tässä kuitenkin rypäs ajattelutapoja, jotka voisivat viedä asiaa eteenpäin:

• Ymmärretään, että tutkijan tärkein vaikutus yhteiskuntaan syntyy uuden asiantuntijapolven koulutuksen kautta. Yhteiskunta hyötyy siitä, kun nämä ihmiset toimivat työntekijöinä ja kansalaisina. Vaikutus tosin näkyy vasta useamman vaalikauden kuluttua.

• Seurataan, missä määrin suomalaisilla tutkijoilla on vaikutusta oman tieteenalansa kehitykseen globaalilla tasolla; tällä on merkitystä myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta, koska suuret yhteiskunnalliset vaikutukset syntyvät yleensä tiedeyhteisön työn yhteisvaikutuksesta.

• Hyväksytään se tosiasia, että useimmissa tapauksissa tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikutus näkyy vasta vuosien, usein vuosikymmenien päästä. Näitä vaikutuksia voidaan nähdä ja ennustaa, mutta ei mitata. Ne voidaan kuitenkin eksplikoida osoittamalla syy-seuraussuhteita.

• Kerätään kvantitatiivista tietoa tutkimusten konkreettista innovaatiovaikutuksista
samalla ymmärtäen, että näin saatu data edustaa vain pientä osaa varsinaisesta vaikuttavuudesta.

• Kannustetaan tutkijoita pohtimaan oman tutkimuksensa heijastusvaikutuksia ja kertomaan niistä.

Luentosarjan lopuksi olen päässyt laiskistumaan, eli vaikka tänään oli viimeinen humanismi tieteenä -luentosarjan luento, kirjoitan oppimisbloggausta vasta viime viikon luennosta. Saamaton minä.

Kuisma Korhonen puhui viikko sitten humanististen tieteiden asemasta yhteiskunnassa. Luento oli otsikkoonsa nähden aika jännittävällä tavalla painottunut, sillä itse asiassa se käsitteli sitä, kuinka humanistiset tieteet koettavat sinnitellä erilaisten kontrollointipyrkimysten ikeen alla. Se oli varmaan realistista.

On ollut aikoja ja paikkoja, jolloin ja joissa tutkimus sai olla rauhassa ja menestyä niin kauan kuin se ei vaikuttanut ympäröivään yhteiskuntaan. Kontrolli koski erityisesti niitä, jotka uhkasivat sanoa mitään mihinkään poliittisesti relevanttiin liittyvää. Nykyään kontrolli taas edellyttää, että tutkimus vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Jos ei ainakaan nopeasti vaikuta tai ei tiedetä vaikuttaako ja jos niin kuinka, tutkijat joutuvat sepittämään tarinoita siitä, että ja kuinka vaikuttaa.

Vuonna 2005 tuli voimaan uusi yliopistolaki, joka muun muassa velvoittaa yliopistot edistämään tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Seuraavana vuonna Suomen Akatemia tutki asiaa, teki kyselyitä tutkimuksen vaikuttavuudesta ja julkaisi pamfletin Sivistystä ei voi tuoda: Tutkijapuheenvuoroja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen vaikuttavuudesta (Suomen Akatemian julkaisuja 5/06). Pdf löytyy Akatemian sivuilta etsimällä; en viitsi linkittää siihen, koska sivut vaikuttavat siltä, ettei linkki kuitenkaan toimisi. Yllä siteeraamani varotoimenpiteeltä ja puolustautumisreaktiolta kuulostava teksti on kyseisestä julkaisusta. Luonnehdintaa ei pidä ymmärtää väärin: arvelen, että varotoimenpide ja puolustautumisreaktio on hyvinkin aihellinen.

Tutkimusta varten monille tutkijoille lähetettiin kysely. Korhonen esitteli luennolla kysymyksiä, joihin eri tieteenalojen edustajat saivat vastata:
- Mitä tutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus on omalla tutkimusalallanne?
- Miten vaikuttavuus ilmenee?
- Miten sitä voidaan tarkastella tai mitata?
- Millaisia kanavia pitkin vaikuttavuus kulkeutuu yhteiskunnassa?
- Miten tutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus on havaittavissa omassa tutkimushankkeessanne?
- Onko tutkimuksen tieteellisellä tai yhteiskunnallisella vaikuttavuudella ylipäänsä merkitystä – onko vaikuttavuudella väliä, miksi tutkimuksella pitäisi olla vaikuttavuutta?
Vastaukset olivat juuri niin monenlaisia kuin arvata saattaa. Niitä voi lukea yllämainitusta Suomen Akatemian julkaisusta. Vastaukset eivät kuitenkaan kiinnosta minua ollenkaan yhtä paljon kuin nämä kysymykset, sillä en tiedä kuinka minun pitäisi suhtautua niihin.

En itse kehtaisi tehdä sellaista tutkimustyötä, jonka mahdollista vaikuttavuutta (todellistuvastahan on paha sanoa mitään ennen työn valmistumista) en kykenisi helposti näkemään. Nuo kysymykset ovat oikein hyödyllisiä, minun on syytä kyetä vastaamaan niihin ja vastausten on syytä tarkentua tutkimuksen edetessä. Silti minua ei miellytä se, että kyvystä vastata näihin kysymyksiin tyydyttävällä tavalla tehdään pakko. Epäilen näet, ettei tyydyttävää tapaa määritellä minua tyydyttävällä tavalla – ja vaikka määriteltäisiin, sitä ei välttämättä määritellä jotain toista tutkijaa tyydyttävällä tavalla.

Päädyin tänään puolittain sattumalta kuuntelemaan Mario Candeiasin luentoa uusliberalismin dialektiikasta. Seurani oli hupaisaa, sillä istuin Yrjö Hakasen vieressä. Candeias puhui englanniksi, mutta luentoteksti jaettiin yleisölle myös suomennettuna. Se oli tuttua uusmarxilaista jutustelua. Luen suomennettua luentoa:

Uusliberalismin hegemoniasta voidaan puhua siksi, että sen on onnistunut läpäistä koko yhteiskunta yritystaloudellisella hyötykalkyloinnilla ja kilpailuajattelulla, ja näin se on pysyvästi muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Jos yksilötasolla yrittää sanoutua irti näistä periaatteista, johtaa se vain henkilökohtaiseen tuhoutumiseen tai yhteiskunnalliseen marginalisoitumiseen. [...] Uusliberalismi voi, huolimatta antisosiaalisesta politiikastaan, nojautua aktiiviseen ja passiiviseen hyväksyntään – se näet omaksuu alistettujen ryhmien intressejä, mutta siten, että se kääntää nurin niiden tavoitteet ja pukee ne "itsensä markkinoinnin" vaatteisiin.

Tämä liittyy epämiellyttävään tunteeseen, joka minut valtaa kun luen kysymyksiä tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Uumoilen, että sinänsä hyviä kysymyksiä tutkimuksen tekijän vastuusta ja roolista yhteiskunnassa käytetään tavalla, jota en voi hyväksyä. En hyväksy ajatusta, että tutkimuksen tekijän pitäisi markkinoida itseään todistelemalla tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Minua etoo ajatus tutkijoista, jotka painostuksen tähden sepittävät tarinoita tutkimustensa tulevasta sopivilla mittareilla mitattavasta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja kilpailevat sepityksillään keskenään. Epäilen, että tällaisessa prosessissa erittäin tärkeä asia, kysymys tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, muuttuu ikäviä asioita tekeväksi työkaluksi sellaisessa leikissä, josta en pidä.

Ihmisten luita

Next is the Room of Medicine, and it is the original room built by the architect Morone in the 13th century. This is the main meeting room of the faculty of medicine, and the place where the medical students receive their degrees. A very fascinating tradition is preserved here. During the inquisition in the 16th century, it was very diffic-ult to obtain human bodies for dissection, but it was permitted to will one's body for this purpose. In consequence of this it became the custom for the professors of anatomy to leave their own bodies to the medical school. In honor of those who did , their skulls were preserved and to this day occupy a prominent place in the Room of Medicine!

Jaana Hallamaa piti perjantaina Humanismi tieteenä -luentosarjaan kuuluvan luennon humanististen tieteiden etiikasta. Hän mainitsi Padovan yliopiston hienon anatomian professorien kallojen kokoelman, josta en valitettavasti onnistu löytämään yhtään kuvaa. Tekstimaininnankin löytäminen tiedon vahvistamiseksi oli hankalaa; siteeraamani katkelma löytyi lopulta tuolta (pdf).

Hallamaa muisteli myös kuulleensa eräästä luurankokokoelmasta (oho, "kokoko"). Hänen muistinsa mukaan se olisi vielä 80-luvulla ollut Stuttgartin yliopistossa, ja sitä olisi silloin pidetty yhtenä maailman hienoimmista. Tarinan mukaan kokoelman ainoa ongelma oli, että luurangot olivat entisiltä keskitysleirivangeilta. En usko tarinaa todeksi, sillä en löydä aiheesta verkosta mitään. (Löydän kyllä tietoja August Hirtin pahamaineisesta kokoelmasta, joka oli jonkin aikaa Strasbourgin yliopistolla. Hirtin kokoelman luurangot kuitenkin haudattiin jo vuonna 1945.)

Tieteen etiikasta on huolehdittu verrattaen vähän aikaa. Systemaattinen määrättyjen eettisten sääntöjen noudattamisen vaatimus kohdistui ensin lääketieteelliseen tutkimukseen. Toisen maailmansodan aikaiset tutkimukset ovat erityisen pahamaineisia, mutta esimerkiksi Tuskegeen syfilistutkimus jatkui vuosikymmenien ajan, aina 1970-luvulle asti. Se on aika ällistyttävää kun otetaan huomioon, mitä lääketieteellisiltä kokeilta oli vaadittu jo 40-luvun lopulla kun Mengelen ja muiden ihmiskokeita tehneiden natsilääkärien kokeet paljastuivat.

Lääketieteen asema ensimmäisenä edes jotenkin eettisesti säädeltynä tieteenalana tekee siitä hyvän lähtökohdan valaisevia esimerkkejä etsivälle. Kun puhuu tieteen etiikasta, on ymärrettävää ja järkevää puhua lääketieteellisestä tutkimuksesta. Kuitenkin muilla ihmisiä tutkivilla tieteenaloilla tutkimuksen etiikkaan saattaa liittyä toisenlaisia ongelmia kuin lääketieteessä. Eettiset kysymykset saattavat esimerkiksi kietoutua kysymyksiin tutkimustulosten objektiivisuudesta, kuten edellisessä kirjoituksessani huomautin.

Kuvitellaan, että Stuttgartissa tosiaan olisi hieno keskitysleirivankien luurankojen kokoelma. Kuvitellaan lisäksi, että joku hammaslääketieteen tutkija haluaisi verrata 1900-luvun alussa eläneiden ihmisten pääkalloja 1500-luvulla eläneiden ihmisten pääkalloihin. Hän hankkisi luvan käyttää sekä kuvittelemaamme Stuttgartin kokoelmaa että Padovan todellista kokoelmaa, ja saisi tutkimuksensa ongelmitta tehtyä. Epäeettinen tapa, jolla uudemmat kallot olisi hankittu, ei vaikuttaisi tutkimustuloksiin.

Tuumin asiaa, sain hyödyllisiä kommentteja ja päädyin olemaan eri mieltä itseni kanssa: kyllä epäeettinen tapa, jolla uudemmat kallot olisi hankittu, vaikuttaisi aineiston luotettavuuteen. Kokoelmaa ei voisi pitää edustavana, sillä sen kokoaja olisi todennäköisesti halunnut painottaa joitain piirteitä ja valinnut vain tarkoitukseensa sopivia luurankoja. Eettiset kysymykset olisivat tässäkin tapauksessa osa niiden syiden kokonaisuutta, joiden vuoksi aineisto olisi epäluotettavaa.

Kuvitellaan edelleen folkloristi, joka tutkii jotain šamanistista menoa jossain päin Siperiaa. Hän haluaisi tietoja kyseisen menon historiasta, eivätkä hänen paikalliset informanttinsa oikein osaisi auttaa häntä. Samoilla seuduilla olisi liikkunut 1800-luvun lopulla paikalliskulttuureista kiinnostunut lähetyssaarnaaja, joku Antero Wareliuksen hengenheimolainen. Lähetyssaarnaaja olisi koonnut mieleisensä kokoelman esineistöä ja kirjoittanut kuvauksia pakanarituaaleista.

On selvää, että folkloristi voi käyttää lähetyssaarnaajan esinekokoelmaa ja kuvauksia. On aivan yhtä selvää, että niiden käyttäminen on paljon monimutkaisempi asia kuin keskitysleirivankien kallojen tutkiminen. Vaikka lähetyssaarnaaja olisi ollut täysin vilpitön ja tarkoittanut hyvää, hänen keräämänsä tiedot olisivat epäluotettavia ja kokoelman edustavuutta olisi syytä epäillä. Hänen työnsä olisi nykynäkökulmasta eettisesti epäilyttävää, ja tämä eettinen epäilyttävyys tekisi tutkimuksesta epäilyttävää täysin riippumatta siitä, kuinka tiukkaan objektiivisuuteen hän olisi kuvauksissaan pyrkinyt. Olisi näet syytä olettaa, että eettisesti epäilyttävä lähtökohta, halu käännyttää, ohjaisi tulkintaa tavalla tai toisella. Yksinkertaisimmillaan niin, että lähetyssaarnaaja ei olisi lainkaan kuvannut joitain asioita eikä kerännyt joitain esineitä, joita folkloristimme pitäisi olennaisina. Toisin kuin kallontutkija, joka huomaa hampaan puuttuvan – tai jopa lääkäri, joka huomaa, ettei vanhassa sairastapauksen kuvauksessa mainita rään väriä lainkaan – folkloristi ei voi tietää mitä on jätetty pois.

Miksi kaipaan mielekkäitä esimerkkejä

No one is suggesting that anthropologists should stop fieldwork. Rather, the problems surround the kind of narratives they produce – hence the solutions appear to do with how one writes. What is discredited, in other words, is the elision between fieldworker, writer and author. The kind of author one should be, it is argued nowadays, has to be settled in terms of the relationships established in the field, the audiences one wishes to reach, the messages at stake. It cannot be settled by the authority of the fieldworker who was there.

Luen Marilyn Strathernin teosta Partial Connections. Ylläolevassa sitaatissa hän kuvaa sitä, että antropologiassa on jo joidenkin vuosikymmenten ajan pohdittu etnografiaa, kenttätyön havaintojen pohjalta kerätystä ja kootusta informaatiosta kirjoitettua kuvausta nimen omaan kirjoitettuna kuvauksena. Asiaan liittyy paljon sekä eettisiä että tieteenfilosofisia ongelmia.

Viime perjantaina oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento; Panu Raatikainen puhui arvoarvostelmista humanistisissa tieteissä. Tai oikeastaan hän puhui siitä, voiko tiede yleensä ja ihmistiede erityisesti olla arvovapaata ja objektiivista. Kuten arvata saattaa, päädyttiin tulokseen, että voi. Seurattiin Raatikaisen artikkelia "Voiko ihmistiede olla arvovapaata", joka löytyy kurssin kotisivuilta. Luento oli oikein leppoisa, mutta minua jäi vaivaamaan samanoloinen ongelma kuin relativismiluennon jälkeenkin. Salissa istuu humanististen tieteiden jatko-opiskelijoita, mutta kaikki esitellyt esimerkit, abstrahoidutkin, muistuttavat luonnontieteiden, ei ihmistieteiden, tutkimuskäytäntöjä. Puhua tälle yleisölle parin tunnin ajan tieteen arvovapauden ja objektiivisuuden ongelmista mainitsematta sanallakaan kenttätyötä, henkilöhaastatteluja, laadullista tutkimusta tai tutkijan pulmia kun hänen on esitettävä tulkinta ei mistään laboratoriokokeesta tai tilastosta, vaan tilanteesta, jonka hän on elänyt – minun on vaikea ymmärtää tätä ratkaisua.

Toki luennolla puhuttiin yhteiskuntatieteistä, mutta lähinnä jostain Weberin ajan yhteiskuntatieteistä, ja silloinkin hyvin ylimalkaisesti. Tehtiin monenlaisia mukavia erotteluja, mutta ei kiinnitetty mitään huomiota siihen, että esimerkiksi kemian, tieteenfilosofian ja antropologian aloilla perustutkimus tarkoittaa kullakin jotain hyvin omansalaista. Niissä heräävät kysymykset tutkimuksen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta ovat nekin hyvin omansalaisia. Moniko kemisti joutuu pohtimaan sitä, ovatko hänen äidinkielensä käsitteet hänessä niin tiukassa, ettei hän kykene käsittämään tutkimuskohteensa tekemiä käsite-erotteluja? Moniko matemaatikko joutuu miettimään sitä, että tutkittava saattaa tietoisesti valehdella? Historian tai antropologian alalta ei juuri löydy suunnittelutiedettä. Haastatteluja tekevä lingvisti, folkloristi ja viime vuosikymmeniä tutkiva historioitsija ymmärtävät ja luultavasti jopa tuntevat toistensa tutkimustapoja kohtalaisen hyvin; huonommin taas filosofin tai kemistin työtä.

Olen alkanut epäillä, että laitoksellamme (niin, nämä luennot, joista rutisen, ovat olleet sen laitoksen henkilökunnan pitämiä, jolla opiskelen) käsitetään tiede joko luonnontieteen tai joskus filosofiantutkimuksen itsensä tarjoaman mallin mukaan. Epäilen näin muun muassa siksi, että metodin valintaa ja sen seuraamista ei selvästikään ymmärretä ongelmaksi, johon kysymykset tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta mitenkään olennaisesti liittyisivät. Se on ihmistieteilijästä hämmentävää. Ehkä se on vähemmän hämmentävää jossain tutkimuslaboratoriossa, jossa paradigma ei ole vaihtunut vuosikymmeniin ja tutkimusmenetelmät periytyvät mestarilta kisällille. En tiedä onko laboratorioissa noin, miten lie. Raatikainen kuitenkin tosiaan kirjoittaa näin:

Neljänneksi, tieteellisessä tutkimusprosessissa voidaan erottaa eri vaiheita. Se voidaan jakaa karkeasti kolmeen mahdolliseen eri vaiheeseen:

(1) aiheen valinta;
(2) tulosten hyväksyminen;
(3) tulosten soveltaminen.

Väitteet arvovapaudesta tai arvolatautuneisuudesta voidaan liittää mihin tahansa näistä vaiheista tai kaikkiin niistä.

Tämä on minusta huono kuvaus kun puhutaan tieteestä, ja erityisen huono kun puhutaan ihmistieteistä. Koetan havainnollistaa väitettäni vertailulla: Kuvitellaan kaksi tutkijaa. Toinen kehittää suuren tutkimusryhmän osana rokotetta johonkin melko harmittomaan tautiin. Toinen lähtee vuodeksi Melanesiaan tutkimaan jonkin heimon käsitöiden uskonnollista symboliikkaa. Jätän kohdan (3) eli tulosten soveltamisen käsittelemättä, koska asiani tulee selväksi kohdassa (2).

Aiheen valinta ei aiheuttane kovin suuria kysymyksiä arvovapaudesta kummallekaan: kummankaan tutkimusaihe ei ole esimerkiksi sellainen, että tuloksia voitaisiin käyttää kovin epäilyttäviin tarkoituksiin. Kumpikaan tutkimusaihe ei luultavasti ole poliitisesti tulenarka tai pop eikä kumpaakaan varmaan päädytä valitsemaan silkasta rahanhimosta. Kumpikin ryhtyy siis työhön. Vuoden päästä kumpikin on valmis esittelemään tutkimuksen tuottamia tuloksia.

Rokotteen kehittäjä joutuu tässä vaiheessa pohtimaan onko saatu näyttö riittävän hyvää, jotta rokotetta uskallettaisiin kokeilla ihmisillä. Tämä liittyy selvästi kysymyksiin tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta: vaikka rahoittavat tahot kuinka painostaisivat, tulee voida luottaa siihen, että rokote tosiaan uskotaan turvalliseksi. Tutkimusryhmä siis käy läpi lukuisia vakiintuneita testaamistapoja, ja jos tulokset täyttävät määrätyt ehdot, rokotetta voi alkaa kokeilla ihmisillä.

Melanesialaisten käsitöiden uskonnollista symboliikkaa tutkinut alkaa koota yhteen ja kirjoittaa. Jos hän alkaa vasta tässä vaiheessa vakavasti pohtia saamiensa tulosten mahdollista arvolatautuneisuutta ja objektiivisuutta, hän on todella pahassa pulassa. Hän on jo palannut Melanesiasta eikä hänellä ole rahaa palata sinne. Hänellä ei myöskään ole, eikä ole missään vaiheessa ollutkaan, käytössään mitään kunnolla vakiintuneita käytäntöja ja normeja, joiden avulla hän voisi taata, että tutkimus on tehty niin, että se olisi missään mielessä arvovapaata ja objektiivista. Koska näin on, tulosten hyväksyminen ei ole se vaihe, jossa hän joutuu asiaa pohtimaan. Hänen on ratkaistava tutkimusmenetelmiin liittyviä eettisiä kysymyksiä itse jo ennen lähtöä Melanesiaan. Jos hän on sitä harvinaista tutkijalajia, joka oikeasti tahtoo pyrkiä parhaansa mukaan kohti mahdollisimman arvovapaata ja objektiivista tutkimusta, hän joutuu koko työn ajan käsittelemään kysymyksiä informanttien henkilökohtaisesta kohtaamisesta ja kielimuurista aina kolonialismiin. Ja kun hän alkaa koota tuloksiaan kirjalliseksi kuvaukseksi, hän joutuu pohtimaan sen tyyppisiä kysymyksiä, mistä alussa siteeraamani Strathern puhuu.

Raatikainen erottaa toisistaan myös muun muassa "tiedolliset arvot (kuten teorian selitysvoima, yksinkertaisuus tai se kuinka vahvasti havainnot tukevat teoriaa) ja ei-tiedolliset arvot (esimerkiksi moraaliset ja poliittiset arvot)". Melanesiaan lähtevä tutkija ei kuitenkaan voi tehdä tällaista erottelua. Hänen on käsiteltävä sellaisia asioita kuin eurooppalaisen tutkijan rooli entisessä jonkin eurooppalaisen maan siirtomaassa, jonka väestö on huomattavasti kouluttamattomampaa ja köyhempää kuin tutkija itse. Tutkittavat hahmottavat kyllä eron ja suhtautuvat häneen jollain tavalla, jota on koetettava ymmärtää. Tutkijan työhön liittyy kysymyksiä, jotka ovat sekä moraalisia että tiedollisia: voiko hän moraalisesti mietityttävästä asemastaan käsin saada missään mielessä objektiivisia tutkimustuloksia?

Luennon jälkeen virinnyt keskustelu ei oikein päässyt vauhtiin. Väitän, että se johtui pitkälti siitä, ettei yleisöllä ollut mitään sanottavaa sellaisista arvosidonnaisuuteen ja objektiivisuuteen liittyvistä ongelmista, mitä rokotteenkehittäjällä on. Heidän kokemuksensa ovat pikemminkin sentyyppisiä kuin melanesialaisten käsitöiden uskonnollista symboliikkaa tutkivan. En usko, että luennolla esitellyt erottelut olivat yleisölle mitenkään huimaavan hyödyllisiä.

Selityshypoteesin puolustaminen

Toissapäivänä oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento; Petri Ylikoski puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Luento oli varsin nautittava, koin muutaman miellyttävän ahaa-elämyksen. Luennonjälkeinen keskustelukin äityi hauskaksi, mikä oli varmaan osittain minun syyni: päädyin näet rutisemaan ääneen siitä, mistä kirjoitin aiemmin tänne.

Oppimisbloggaan nyt kuitenkin yhdestä ahaa-elämyksestä. Ylikoski puhui selityshypoteesin puolustamisesta ja mainitsi muutamia tavanomaisia erheitä, joita siinä saatetaan tehdä. Yksi niistä oli kahden selvästi erillisen kysymyksen sekoittaminen toisiinsa: Ensimmäinen kysymys on vastaako selityshypotesi kysymykseen, eli kykeneekö se periaatteessa selittämään selitystä kaipaavan ilmiön. Toinen kysymys taas kuuluu miksi kyseinen selityshypoteesi pitäisi hyväksyä.

Ahaa-elämys johtui siitä, että olen viime aikoina muutamassakin eri keskustelussa mielestäni kohdannut tämän erheen. Olen epäilemättä syyllistynyt siihen itsekin, mutta toivon mukaan viime aikoina harvemmin kuin vaikkapa 5 vuotta sitten.

Kuvittelen, että edessäni pöydällä oleva tyhjä mehulasi alkaisi yllättäen villisti pyöriä ja tahtoisin pyörimiselle selityksen. Sitten joku väittäisi pyörimisen johtuvan siitä, että näkymätön menninkäinen pyörittää lasia. Pitäisin selitystä huonona. Sen kannattaja koettaisi kuitenkin puolustaa selityshypoteesiaan kertomalla yksityiskohtaisesti kuinka hyvin ja ristiriidattomasti oletus näkymättömästä menninkäisestä kykenee selittämään lasin pyörimisen. Olisin hämilläni, sllä minusta ensin pitäisi esittää jokin peruste sille, miksi minun pitäisi alkaa kuvitella näkymättömiä menninkäisiä (hmm, itse asiassa kuvittelen näkymätömiä menninkäisiä tavan takaa, mutta se on eri juttu).

Selityshypoteesin voi kyllä osoittaa vääräksi osoittamalla, että se ei kykene selittämään ilmiötä, jolle kaivataan selitystä. Jos esimerkiksi menninkäishypoteesi sisältäisi väitteen, että menninkäinen pyörittää vain yhtä esinettä kerrallaan, ja sitten lasin lisäksi myös kahvikuppini alkaisi pyöriä, hypoteesi olisi osoitettu vääräksi. Selityshypoteesia ei kuitenkaan voi kovin kummoisesti puolustaa sillä, että osoittaa sen kykenevän selittämään asian, jolle kaivataan selitystä.

Selityshypoteeseja on usein helppo tarkentaa, ja on helppo keksiä lisäesimerkkejä sen osoittamiseksi, että hypoteesi kykenee selittämään ilmiön, joka halutaan selittää. Kiusallisimmillaan tämä touhu voi johtaa esimerkiksi siihen, että selitettäviä asioita aletaan pikkuhiljaa hieman hienosäätää, jotta ne istuisivat selityshypoteesiin paremmin. Ylikoski mainitsi tästä esimerkkinä rationaalisen valinnan teorian, jonka kannattajat saattavat olla niin keskittyneitä selityshypoteesiinsa, että he "stilisoivat" selitettävää ilmiötä, "tuovat olennaisen esille". Tämäntyyppinen touhu on erityisesti yhteiskuntatieteissä kiinnostavan yleistä.

Hienostuneinkaan teoria näkymättömästä menninkäisestä ei kuitenkaan ole uskottava. Näin on, koska esitetyt kaksi kysymystä ovat kaksi erillistä kysymystä: selityshypoteesilla voi periaatteessa selittää vaikka mitä – ilman että olisi tarjottu ainuttakaan syytä sille, miksi se pitäisi hyväksyä.

Metaforista ja paradigmoista

In this paper I want to suggest that not only do we frequently use metaphors in scientific talk; we also speak of the scientific enterprise itself and its products, knowledge and understanding, in metaphorical terms. The examples I will discuss are taken from recent texts in anthropology and from more casual talk about knowledge, so they cannot claim historical or cross-disciplinary application; all the same it appears that some of these metphors have ancient antecednts in the West, and it is probable that a study of discourse about knowledge in other periods, other disciplines and other Western languages would enrich and elaborate the argument of this paper. It also seems likely, from a comparison with Maori talk about knowledge and truth, that our epistemological metaphors are (at least partially) culturally specific, and that our knowledge of knowledge is therefore (at least partialy) culturally constrained.

Luin Anne Salmondin artikkelin "Theoretical Landscapes, On Cross-Cultural Conceptions of Knowledge". Hän on kerännyt englanninkielisistä antropologisista teksteistä esimerkkejä siitä, kuinka tiedosta puhuttaessa käytetään maisemaan ja maastoon liittyviä metaforia : an epistemological horizon, conceptual landscapes, in the mainstream of the French sociological school, the semantic sphere, the first step in this analysis, we will return to this point, this starting point – ja niin edelleen. Salmond tarjoaa esimerkkejä myös hieman toisentyyppisistä metaforista, jotka kuitenkin sopivat luontevasti maisema- ja maastometaforiikan kanssa yhteen: tietoa viljellään, alueista kamppaillaan, kauempana olevia asioita osoitetaan tai näytetään.

Minun on helppo suomentaa näitä esimerkkejä, sillä useimmat niistä löytyvät meidänkin kielenkäytöstämme. Salmondin mukaan maorit puhuvat tiedosta kuitenkin toisenlaisin metaforin:

The English metaphor knowledge is a landscape suggests that knowledge is something inexhaustible, based on a "ground" that can be worked and reworked, viewed from many different vantage-points and traversed on an infinite series of pathways. Knowledge is endlessly producible, for there are always new facts to be discovered, new fields to be created and brought into production, and new theories to be built. The Maori metaphors of knowledge (maatauranga or waananga) on the other hand, draw upon notions of oranga (necessity for life) and taonga (cultural wealth), and here knowledge is depicted as above all exhaustible and destructible, a scarce resource, conserved within the group, guarded by chosen individuals and never to be squandered.

Käytetyt metaforat sointuvat yhteen käytäntöjen kanssa, eli maorit ovat herkästi haluttomia jakamaan kallisarvoista tietoaan. Salmond kertoo esimerkiksi kuinka 1800-luvun loppupuolella antropologiella oli merkittäviä onglemia saada kirjoihinsa tietoja monista maorien kulttuurisista käytännöistä, sillä ne joilla tietoa oli, eivät halunneet nähdä sitä kirjoissa.

Toissaviikolla kuuntelin Henry Baconin luentoa metaforista. Luento oli oikein kiinnostava, innostuin lopulta lukemaan aiheesta lisää, kuten tarkoitukseni on jo jonkin aikaa on ollut tehdä; eufemiattanen lähiaikoina Lakoffista ja Johnsonista. Nyt kuitenkin kirjoitan vihdoin taannoisesta luennosta innoittuneena oppimisbloggausmerkinnäksi seuraavan kysymyksen:

Puhumme ei-indoeurooppalaista kieltä. Ilman muuta kielenkäyttömme on monin osin lähellä sitä, mitä Salmond kuvaa, muuten hänen tietoa koskevat esimerkkimetaforansa eivät tuntuisi niin itsestäänselviltä. Huomaisimme ne metaforiksi ehkä herkemmin jos ne olisivat vähemmän tuttuja. Vaan uumoilen, että kielestämme saattaa löytyä sellaisiakin metaforaryppäitä, jotka ovat jossain määrin vieraita esimerkiksi englannin kielessä viljellyille metaforille. En kuitenkaan keksi heti hyviä esimerkkejä. Keksittekö te? Jos keksitte, löydättekö käytäntöjä, jotka heijastavat samantyyppistä ajattelua kuin nuo metaforat?

Eilen kuuntelin Marja-Liisa Kaakkuri-Knuuttilan luentoa paradigmoista (suomenkielisen Wikipedian artikkeli on huono). Asia oli kovin tuttua, mutta keksin kuitenkin jotain ainakin hetken minua huvittanutta, joka kelvatkoon oppimisbloggaukseksi luennosta. Paradigman käsitettä venyteltiin eri suuntiin, muun muassa politiikkaan. Keskustelu kääntyi siihen, miten esimerkiksi uusliberalistinen poliittinen paradigma esitetään usein ainoana mahdollisena vaihtoehtona, siinä hyväksytyt argumentointitavat suunnilleen ainoina olemassaolevina.

Kaakkuri-Knuuttila totesi, että tieteissä tällainen ei tietenkään käy päinsä: etenkin ihmistieteissä on vallalla yhtä aikaa niin monia paradigmoja, ettei ole mahdollista noin vain väittää jotain niistä ainoaksi mahdolliseksi. Ajatus on toki mielestäni oikea. Tehdäkseen tiedettä tutkijan on kyettävä puolustamaan omia argumentointitapojaan ja omaa käsitystään siitä, mitkä kysymykset ovat olennaisia, jotenkin muutenkin kuin väittämällä, että ne ovat ainoita mahdollisia. Ilmaus on kyettävä on kuitenkin valitettavasti aika rohkea; minusta näyttää siltä, ettei suinkaan kaikki tieteellisenä itseään pitävä ajattelu piittaa tuosta vaatimuksesta. Tieteen popularisoinnissa käytetään tietysti surutta politiikasta tuttua ainoaksi mahdollisuudeksi julistautumista, mutta ei tutkimus yliopistojen sisälläkään siitä vapaata ole.

Solipsismia ja muuta kivaa

Tänään oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento. (Lisään linkin luentosarjan kotisivuille heti kun saan toimivan osoitteen; jos joku lukija tietää osoitteen, on oikein ystävällistä antaa se kommenteissa.) (Lisäys: no niin.) Minua hieman kauhistuttaa oppimisblogata tänäisestä luennosta, sillä sen aiheena oli relativismi. Jos pelkkä sosiaalisen konstruktionismin mainitseminen saa aikaan tällaisen vyöryn ohipuhumista, mitä nyt tapahtuukaan? Kauhistukselle ei kuitenkaan sovi antaa periksi.

Luentosarjan kotisivuille ilmestynee piakkoin Markus Lammenrannan kokoama tiivis selvitys erilaisista relativismin lajeista: indeksikaalisesta relativismista taidettiin esitellä viisi erilaista muotoa, aleettisesta relativismistakin pari erilaista versiota. Niitä käsitellessään Lammenranta puhui lähinnä totuus- ja arvorelativismista. Sitten Sami Pihlström puhui enimmäkseen relativismista todellisuuden suhteen. Lisäksi mainittiin ainakin käsitteellinen relativismi, havaintorelativismi ja päättelyrelativismi.

Toivon mukaan voin pian linkittää luentosarjan kotisivuille ja toivon mukaan sinne ilmaantuu ennen pitkää jonkin verran näitä erotteluja. En näet aio selittää niitä tässä. Sen sijaan aion keskittyä parhaaseen kommenttiin, joka luennon aikana esitettiin.

Lammenranta puhui kahdesta vaihtoehtoisesta kertomuksesta siitä, mistä ihmiset tulivat Amerikan mantereelle: länsimaisen tieteen edustajat sanovat ihmisten tulleen Aasiasta, Zuni-myyttiin uskovat taas katsovat ihmisten tulleen maansisäisestä maailmasta. Sitten alettiin käsitellä erilaisia tapoja suhtautua näihin väitteisiin ja arvioida niiden totuusarvoa. Eräs kuulija viittasi. Hän sanoi olevansa kulttuurintutkija ja mahdollisesti hyvinkin käsittelevänsä sentyyppisiä aiheita kuin Zuni-myytti ihmisten ilmaantumisesta maan päälle – mutta hänen mieleensä ei juolahtaisi lähteä tutkimaan aihetta kysymällä onko Zuni-myytti totta sellaisessa mielessä kuin mistä tässä puhuttiin.

Kommentti oli tosiaan mielestäni erinomainen. Luennoitsijoiden on syytä ottaa huomioon se yleisö, jolle he puhuvat. Nyt yleisössä oli ainoassaan Humanistisessa tiedekunnassa opiskelevia jatko-opiskelijoita. He joutuvat (me joudumme) kyllä hyvinkin tekemisiin relativismin ongelmien kanssa, mutta hyvin harvoin tuohon tapaan jäsennettyjen relativismin ongelmien kanssa.

Pihlström tuli hieman lähemmäs sitä, minkätyyppisiä relativismiin liittyviä kysymyksiä tämä yleisö todennäköisesti kohtaa. Puhe käsitteellisestä relativismista ja esimerkiksi Hilary Putnamista koski jo selvemmin ihmistieteissäkin relevantteja metodeihin liittyviä ongelmia. Kuitenkin Pihlströmkin päätyi puhumaan mm. solipsismista. Kysyin ja sain siksi kuulla, ettei hänkään tiedä yhtään solipsistia koko länsimaisen filosofian historiassa.

Luento oli kyllä oikein hauska. Kaikki kuitenkin esitettiin oikeastaan vain tietoteoreettisen kinastelun näkökulmasta. Samoista aiheista olisi voinut puhua myös yleisön kannalta relevanteista näkökulmista; luennolla olisi voitu mainita edes joitain sellaisia relativismiin liittyviä kysymyksiä, jotka liittyvät ihmistieteiden tieteenfilosofiaan. Minusta tuntuu siltä, ettei sellaisten keksiminen olisi ollut vaikeaa.

Analyyttinen tieteenfilosofia on ymmärtääkseni perinteisesti keskittynyt pikemminkin luonnontieteiden kuin ihmistieteiden ongelmiin. Ei siis ihme, että sikäli kun luennolla paikoin sivuttiin tieteenfilosofiaa, vahvasti abstrahoidut esimerkit toivat pikemminkin mieleeni luonnontieteille tyypillisen koejärjestelyn kuin minkään ihmistieteille tyypillisen kysymyksenasettelun.

Ihmistieteissä ei yleensä esitetä sellaisia kysymyksiä kuin ovatko tiedemiehet vai Zuni-myyttiin uskovat vai mahdollisesti kummatkin oikeassa. Relevanttia ei yleensä myöskään ole se, onko tutkittava Zuni-myytti absoluuttisesti vai relatiivisesti olemassa. Monet relativismiin liittyvät kysymykset sen sijaan ovat olennaisia kun pohditaan metodinvalintaa, tutkimustapojen perustelua yms. Nyt jäi kuitenkin tykkänään luennolla istuneiden omaksi tehtäväksi koettaa pohtia mitenköhän esitetty liittyi heille (meille) olennaisiin ongelmiin.

Kehotettua kirjoittamista

Olin tänään hassusti nimetyn Humanismi tieteenä -luentosarjan ensimmäisellä luennolla. Hauskaa olla taas opiskelija. Sain kuulla, että saadakseni opintopisteitä minun tulee kirjoittaa oppimispäiväkirja. En ole koskaan kirjoittanut oppimispäiväkirjaa eikä minulla ole selvää käsitystä siitä, millainen sen tulisi olla; lisäksi luennolla vinkattu Avoimen yliopiston sivuilta löytyvä selitys on epämääräisyydessään varsin hilpeä.

Oppimispäiväkirjaa voi pitää monella eri tavalla. Siihen voi kirjata aihepiiristä mieleen heränneitä omia kysymyksiä ja pohdintoja, jotka auttavat hahmottamaan asioita omien näkökulmiesi ja perustelujesi kautta. Eniten siitä on hyötyä, jos siihen kirjoittaa suhteellisen säännöllisesti, esimerkiksi aina luentojen jälkeen.

Oppimispäiväkirjan kirjoittaminenhan kuulostaa bloggaamiselta. Minä siis täten oppimisbloggaan tämän luentosarjan ajan kerran viikossa. Eufemiatan kyllä ihan tavalliseenkin tapaan.

Aloitusluennoila ei yleensä sanota paljoa; ei tälläkään. Panu Raatikainen ja Sami Pihlström kertoivat, että sanalla "humanismi" tarkoitetaan ja on tarkoitettu monia keskenään ristiriitaisiakin asioita. Sitä en tiennyt, että Suomessa on kaksi Humanisti -nimistä lehteä: sekulaarien Humanistien (isolla) Humanistiliiton lehti ja Helsingin yliopiston Humanistisen tiedekunnan lehti. Kuvaavaa toki. Minusta Humanistinen tiedekunta on huonommin nimetty kuin Humanistiliitto. Johduttiin tietysti puhumaan G. H. von Wrightistä ja hänen toteamuksestaan, että humanismi on pyrkimystä edistää ihmisen parasta.

Minusta oli hieman yllättävää (vaikka luennoitsijat huomioonottaen ei erityisen yllättävää), että kun sivuttiin erilaisia humanismin kritiikkejä (joita on tietysti niitäkin luvattoman lukemattomia), ei puhuttu antihumanismista mitään. No, puhun tässä; se olkoon tämänkertaisen oppimispäiväkirjamerkintäni aihe.

Sartre oli humanisti; Heidegger taas kritisoi Sartrea ja ilmoitti, ettei ole humanisti. Heidegger katsoi, että humanismi peustuu ajattelulle, joka erottaa toisistaa olemuksen (essentia) ja olemassaolon tai todellisuuden (existentia). Kaikkeen humanismiin kuuluu ihmisen olemuksen määritelmä, sillä humanismin "merkitys on ajatella ja pitää huolta siitä, että ihminen olisi inhimillinen eikä epäinhimillinen". Koska Heidegger kyseenalaistaa sen ajattelurakennelman, jossa pohditaan vaikkapa ihmisen olemusta erotettuna tämän olemassaolosta, hän hylkää humanismin: "Humanismia vastustetaan, koska siinä ihmisen humanitas ei saa riittävää arvostusta."

Tämä ei ole kovin ymmärrettävää jos aihepiiri on vieras. Toisaalta en aio tässä tarkemmin selittää mistä Heideggerin humanismikritiikissä on kyse, sillä selitys ei olisi missään määrin kohtuullisen blogimerkinnän kokoinen. Lisäksi suhtaudun Heideggeriin hieman ongelmaisesti, joten en jaksa. Lähestyn asiaa mielummin Michel Foucaultin avulla.

Foucault katsoo humanismin olevan riittämätöntä sillä se perustuu halulle muuttaa ideologinen järjestelmä muuttamatta instituutioita. Foucaultia voikin kutsua antihumanistiksi. Antihumanismilla ei tarkoiteta mitään epäinhimillistä, vaan humanismin ylittämiseen tai humanismin taa pyrkivää ajattelua. Antihumanismia yhdistää käsitys, ettei ihmisen olemusta voi määritellä, eikä ihminen ole ympäristöstään riippumaton. Simon Critchley on todennut näin:

The truth of anti-humanism consists in its claim that the subject can no longer support itself autarchically; it is, rather, overflowed or dependent upon prior structures (linguistic, ontological, socio-economic, unconscious, or whatever) outside of its conscious control.

Foucaultin toteamus, ettei humanismissa pyritä muuttamaan instituutioita, liittyy tähän. On olemassa lukuisia erilaisia käsityksiä ihmisyydestä. Jos vain otetaan niistä jokin tieten tahtoen tai asiaa ajattelematta, ja sitten pyritään ajamaan tuon käsityksen mukaisen ihmisen parasta, ei yritetä muuttaa instituutioita: ei yritetä muuttaa käsitystämme ihmisyydestä paremmaksi, pyritään vain tekemään käsityksemme mukaisen ihmisen olo mukavammaksi. Jos onnistutaan, onnistutaan myös (usein vahingossa) vahvistamaan omaksuttua käsitystä ihmisyydestä.

No, miten tämä liittyy aiemmin mainittuun von Wrightin toteamukseen, että humanismi on pyrkimystä edistää ihmisen parasta? Asia on tietysti selvä, kuten luennon lopuksi käydyssä keskusteluntyngässäkin jo selvisi: tiedämme lukuisia sellaisia ihmisiä, jotka epäilemättä pyrkivät edistämään ihmisen parasta, mutta joita emme kutsu humanisteiksi. Emme, koska heidän käsityksensä ihmisyydestä ja sitä myötä ihmisen parhaasta ei ole "humanistinen". Toisin sanoen humanismi onkin ihmisen parhaan edistämistä kun ihminen ja hänen pahaansa on ensin määritelty tietyllä tavalla.

Ihmisyyden määrittely jollain luontuvan humanistisella tavalla oli arvatakseni esimerkiksi joillekin valistuksen ajan ajattelijoille suhteellisen helppoa. Tällä hetkellä taas humanisteiksi tunnustautuvat luennoijatkin puhuvat naivia skientismiä ja dogmaattista rationalismia vastaan. Itse asiassa he eivät esittäneet mitään positiivista ihmisyyden määritelmää. Sellainen, vaikka epämääräinenkin, kuitenkin tarvittaisiin, jotta voitaisiin olla edellä mainitussa mielessä humanisteja. Critchleyn tarjoamasta antihumanismin perusteiden kuvauksesta löytyy olennainen sana "whatever", joka selittää miksi ihmisyyden määrittelemiseen ei ryhdytä: kuten luennoitsijat totesivat, heidän humanismiinsa kuuluu tietty nöyryys, sen myöntäminen, ettemme tiedä emmekä välttämättä voikaan tietää monia olennaisia asioita. Ihmisyyden määritelmät tapaavat ajautua aina jonkinlaiseksi dogmatismiksi, ja sitä tahdotaan karttaa.

Humanismi von Wrightin ilmaisemassa mielessä, humanismi pyrkimyksenä edistää ihmisen parasta, on tietysti monella tapaa hyvää ja kaunista. Minusta se kuitenkin on parempaa ja kauniimpaa silloin kun muistetaan itsekin, että samalla tullaan aina olettaneeksi jonkin tietyn lainen ihmisyys. Tätä on syytä teroittaa itselleen, sillä tarpeeksi usein toistettuna muistutus pitää poissa niiltä dogmatismin poluilta, joita kai tahdotaan välttää.


Kun nyt kerran kirjoitan kehotuksesta, kirjoitan myös Hurinan kehotuksesta ja raportoin haasteesta, jonka otin vastaan. Hurinahan käski, että minun pitää paitsi julkaista blogissani treffi-ilmoitus, myös "raportoida sekä meemin vastaanottamisesta että meemin seurauksista blogissaan".

Sain treffi-ilmoitukseni kommentteihin vaastauksen Kuu-ukolta, joka sanoi kirjoittavansa minulle tullessaan käymään Maa-planeetalla. Lisäksi sain sähköpostitse yhden vastauksen. Vastaus oli ihmiseltä, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä eräässä projektissa, mutta jota en ollut ennen eilistä tavannut. Ei mitenkään hirveän yllättävää. Hupaisaa kylläkin, hän oli seurannut blogiani jo jonkin aikaa, ja tunnistanut jossain vaiheessa Eufemian siksi henkilöksi, jonka kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä. Hän esitti useita erinomaisia syitä miksi minun pitäisi haluta irrottaa aikaa hänen kanssaan treffeille lähtemiseen; hän muun muassa lupasi kertoa minulle "deittinettikulttuuriin kuuluvista ajattelurakenteista ja retorisista konventioista".

Istuin eilen hänen kanssaan muutaman tunnin ajan Tapastassa viinilasiemme äärellä. Olisin ainakin itse viihtynyt pidempäänkin jos olisin edellisenä yönä nukkunut hieman enemmän kuin kolme tuntia. Jos päättelisin tämän treffi-ilmoituksen seuraamusten perusteella jotain nettitreffi-ilmoituksista, saattaisin laatia ilmoituksen toistekin. En kuitenkaan päättele, joten en laadi.