Selityshypoteesin puolustaminen
Toissapäivänä oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento; Petri Ylikoski puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Luento oli varsin nautittava, koin muutaman miellyttävän ahaa-elämyksen. Luennonjälkeinen keskustelukin äityi hauskaksi, mikä oli varmaan osittain minun syyni: päädyin näet rutisemaan ääneen siitä, mistä kirjoitin aiemmin tänne.
Oppimisbloggaan nyt kuitenkin yhdestä ahaa-elämyksestä. Ylikoski puhui selityshypoteesin puolustamisesta ja mainitsi muutamia tavanomaisia erheitä, joita siinä saatetaan tehdä. Yksi niistä oli kahden selvästi erillisen kysymyksen sekoittaminen toisiinsa: Ensimmäinen kysymys on vastaako selityshypotesi kysymykseen, eli kykeneekö se periaatteessa selittämään selitystä kaipaavan ilmiön. Toinen kysymys taas kuuluu miksi kyseinen selityshypoteesi pitäisi hyväksyä.
Ahaa-elämys johtui siitä, että olen viime aikoina muutamassakin eri keskustelussa mielestäni kohdannut tämän erheen. Olen epäilemättä syyllistynyt siihen itsekin, mutta toivon mukaan viime aikoina harvemmin kuin vaikkapa 5 vuotta sitten.
Kuvittelen, että edessäni pöydällä oleva tyhjä mehulasi alkaisi yllättäen villisti pyöriä ja tahtoisin pyörimiselle selityksen. Sitten joku väittäisi pyörimisen johtuvan siitä, että näkymätön menninkäinen pyörittää lasia. Pitäisin selitystä huonona. Sen kannattaja koettaisi kuitenkin puolustaa selityshypoteesiaan kertomalla yksityiskohtaisesti kuinka hyvin ja ristiriidattomasti oletus näkymättömästä menninkäisestä kykenee selittämään lasin pyörimisen. Olisin hämilläni, sllä minusta ensin pitäisi esittää jokin peruste sille, miksi minun pitäisi alkaa kuvitella näkymättömiä menninkäisiä (hmm, itse asiassa kuvittelen näkymätömiä menninkäisiä tavan takaa, mutta se on eri juttu).
Selityshypoteesin voi kyllä osoittaa vääräksi osoittamalla, että se ei kykene selittämään ilmiötä, jolle kaivataan selitystä. Jos esimerkiksi menninkäishypoteesi sisältäisi väitteen, että menninkäinen pyörittää vain yhtä esinettä kerrallaan, ja sitten lasin lisäksi myös kahvikuppini alkaisi pyöriä, hypoteesi olisi osoitettu vääräksi. Selityshypoteesia ei kuitenkaan voi kovin kummoisesti puolustaa sillä, että osoittaa sen kykenevän selittämään asian, jolle kaivataan selitystä.
Selityshypoteeseja on usein helppo tarkentaa, ja on helppo keksiä lisäesimerkkejä sen osoittamiseksi, että hypoteesi kykenee selittämään ilmiön, joka halutaan selittää. Kiusallisimmillaan tämä touhu voi johtaa esimerkiksi siihen, että selitettäviä asioita aletaan pikkuhiljaa hieman hienosäätää, jotta ne istuisivat selityshypoteesiin paremmin. Ylikoski mainitsi tästä esimerkkinä rationaalisen valinnan teorian, jonka kannattajat saattavat olla niin keskittyneitä selityshypoteesiinsa, että he "stilisoivat" selitettävää ilmiötä, "tuovat olennaisen esille". Tämäntyyppinen touhu on erityisesti yhteiskuntatieteissä kiinnostavan yleistä.
Hienostuneinkaan teoria näkymättömästä menninkäisestä ei kuitenkaan ole uskottava. Näin on, koska esitetyt kaksi kysymystä ovat kaksi erillistä kysymystä: selityshypoteesilla voi periaatteessa selittää vaikka mitä – ilman että olisi tarjottu ainuttakaan syytä sille, miksi se pitäisi hyväksyä.
Oppimisbloggaan nyt kuitenkin yhdestä ahaa-elämyksestä. Ylikoski puhui selityshypoteesin puolustamisesta ja mainitsi muutamia tavanomaisia erheitä, joita siinä saatetaan tehdä. Yksi niistä oli kahden selvästi erillisen kysymyksen sekoittaminen toisiinsa: Ensimmäinen kysymys on vastaako selityshypotesi kysymykseen, eli kykeneekö se periaatteessa selittämään selitystä kaipaavan ilmiön. Toinen kysymys taas kuuluu miksi kyseinen selityshypoteesi pitäisi hyväksyä.
Ahaa-elämys johtui siitä, että olen viime aikoina muutamassakin eri keskustelussa mielestäni kohdannut tämän erheen. Olen epäilemättä syyllistynyt siihen itsekin, mutta toivon mukaan viime aikoina harvemmin kuin vaikkapa 5 vuotta sitten.
Kuvittelen, että edessäni pöydällä oleva tyhjä mehulasi alkaisi yllättäen villisti pyöriä ja tahtoisin pyörimiselle selityksen. Sitten joku väittäisi pyörimisen johtuvan siitä, että näkymätön menninkäinen pyörittää lasia. Pitäisin selitystä huonona. Sen kannattaja koettaisi kuitenkin puolustaa selityshypoteesiaan kertomalla yksityiskohtaisesti kuinka hyvin ja ristiriidattomasti oletus näkymättömästä menninkäisestä kykenee selittämään lasin pyörimisen. Olisin hämilläni, sllä minusta ensin pitäisi esittää jokin peruste sille, miksi minun pitäisi alkaa kuvitella näkymättömiä menninkäisiä (hmm, itse asiassa kuvittelen näkymätömiä menninkäisiä tavan takaa, mutta se on eri juttu).
Selityshypoteesin voi kyllä osoittaa vääräksi osoittamalla, että se ei kykene selittämään ilmiötä, jolle kaivataan selitystä. Jos esimerkiksi menninkäishypoteesi sisältäisi väitteen, että menninkäinen pyörittää vain yhtä esinettä kerrallaan, ja sitten lasin lisäksi myös kahvikuppini alkaisi pyöriä, hypoteesi olisi osoitettu vääräksi. Selityshypoteesia ei kuitenkaan voi kovin kummoisesti puolustaa sillä, että osoittaa sen kykenevän selittämään asian, jolle kaivataan selitystä.
Selityshypoteeseja on usein helppo tarkentaa, ja on helppo keksiä lisäesimerkkejä sen osoittamiseksi, että hypoteesi kykenee selittämään ilmiön, joka halutaan selittää. Kiusallisimmillaan tämä touhu voi johtaa esimerkiksi siihen, että selitettäviä asioita aletaan pikkuhiljaa hieman hienosäätää, jotta ne istuisivat selityshypoteesiin paremmin. Ylikoski mainitsi tästä esimerkkinä rationaalisen valinnan teorian, jonka kannattajat saattavat olla niin keskittyneitä selityshypoteesiinsa, että he "stilisoivat" selitettävää ilmiötä, "tuovat olennaisen esille". Tämäntyyppinen touhu on erityisesti yhteiskuntatieteissä kiinnostavan yleistä.
Hienostuneinkaan teoria näkymättömästä menninkäisestä ei kuitenkaan ole uskottava. Näin on, koska esitetyt kaksi kysymystä ovat kaksi erillistä kysymystä: selityshypoteesilla voi periaatteessa selittää vaikka mitä – ilman että olisi tarjottu ainuttakaan syytä sille, miksi se pitäisi hyväksyä.
Tunnisteet: oppimisbloggaus, tieteenfilosofia
7 Comments:
Selityshypoteeseistä tunnetuin lienee oma alani, fysiikka. Siellä ajatellaan, että hypoteesin tulisi kyetä ennustamaan jotain uutta ollakseen hyödyllinen. Kysymys siitä, kuvaako hypoteesi todellisuutta, ei ole millään tavoin olennainen.
Tyypillisenä esimerkkinä järjettömän oloisesta selityshypoteesistä toimii Heisenbergin kvanttimekaaninen formalismi. Sen perustana oleva oletus hiukkasesta tilojen superpositiona, mittauksista näihin tiloihin liittyvinä operaattoreina ja mittaustuloksista operaattoreiden ominaisarvoina on täysin arkijärjen vastainen. Näkymättömät menninkäiset ovat paljon helpompia kuvitella. Ongelmana on, että kvanttimekaniikka toimii ja selittää havaitut ilmiöt aika tarkasti.
Yhden teorian oikeellisuus ei merkitse, etteikö toinenkin teoria voisi olla käyttökelpoinen. Vaikka ainoastaan kvanttimekaniikka selittää atomitason ilmiöitä, tavallisen näkyvän maailman kuvauksissa on hyödyllisempää käyttää klassisen fysiikan formalismia ja jatkumo-oletusta. Selitykset eivät siis ole toisiaan poissulkevia vaan täydentäviä.
Tuo on miellyttävää. Lisäksi se on hupaisaa, sillä omalla alallani fysiikkaa pidetään usein nimen omaan the selityshypoteesina. Filosofit ovat niin mieltyneitä ontologiaan, että he ohittavat fysiikasta puhuessaan sen pikkuseikan, ettei ontologia erityisemmin kiinnosta monia fyysikkoja.
Luin joskus lukioikäisenä fysiikkaa jonkin verran ihan harrastuksen vuoksikin, harkitsin näet fysiikan- ja matematiikanopintoja. Jo silloin minua muistaakseni miellytti se tunne, että hyödynnettävät teoriat ihan ääneen myönnettiin vähemmän saumattomasti yhteensopiviksi.
Mitä tulee bloggaukseni aiheeseen ja Heisenbergin kvanttimekaaniseen formalismiin, ongelmaa ei ole. Tuon selityshypoteesin tapauksessahan on esitetty vaikka kuinka paljon hyviä syitä sille, miksi se pitäisi hyväksyä. Tällainen hyvä syy voi olla esimerkiksi se, että hypoteesi selittää joitain sellaisia ilmiöitä, joita tarmokkaista yrityksistä huolimatta ei ole onnistuttu selittämään muilla, kilpailevilla hypoteeseilla. Toinen hyvä syy voisi olla se, että hypoteesin avulla voi ennustaa luotettavammin kuin minkään kilpailevan hypoteesin avulla. Nämä syyt eivät tietenkään todista selityshypoteesia välttämättä oikeaksi, mutta niiden perusteella se on syytä ottaa kuitenkin ihan vakavasti.
Toisin sanoen menninkäishypoteesin onglema ei ole siinä, että se on arkijärjen vastainen. Sen ongelma on siinä, ettei ole annettu mitään kunnollista syytä, miksi pitäisi ryhtyä kuvittelemaan arkijärjen vastaisia asioita.
Olet oikeassa sanoessasi, ettei meillä luonnontieteilijöillä oikeastaan ole kiinnostusta ontologiaan. Tämä on humanistien kanssa käytävän vuoropuhelun kannalta fysiikan suurin heikkous: emme puhu samaa kieltä. Nykyaikaisen filosofian kannalta jotkin perusoletuksemme ovat varsin naiiveja tai ainakin niitten pukeminen sopivaan muotoon on jätetty tekemättä.
Parhaan kuvan fysiikan taustalla olevasta tietoteoriasta antaa ehkä von Wright eräissä 1950-luvun teoksissaan, joissa hän kuvaa ns. "terveen järjen" tietoteoriaa. Yksinkertaistettuna teorian ajatus on, että aistimme havaitsevat arkipäivän asiat (makroskooppiset kappaleet) enimmäkseen todellisuuden mukaisesti. Mitään pahoja demoneita ei ole huijaamassa.
Mielestäni nykyfilosofian ongelmana on, että se ei tunne luonnontieteiden nykytilaa. Wienin piiri oli viimeinen ryhmä, joka oikeasti tunsi oman aikansa luonnontiedettä. Analyyttisen filosofian kaaduttua omiin paradokseihinsa filosofit ovat vetäytyneet tutkimaan ihmistä ja sosiaalista vuorovaikutusta unohtaen kokonaan sen luonnollisen maailman, jossa ihminen elää. Tällainen pako maailmasta ei tee luovalle ajatukselle hyvää.
Tätäkin blogia varmaan lukee muutama ihminen, joka protestoisi vahvasti väitettäsi "analyyttisen filosofian kaaduttua omiin paradokseihinsa" vastaan. Minäkään en mene väittämään, että niin olisi käynyt. Sen sijaan väitteesi, ettei filosofian parissa tunneta fysiikan nykytilaa, voi aika pitkälle pitääkin paikkansa. Ei varmastikaan täysin; luotan siihen, että nykyfysiikkaa tuntevia tieteenfilosofeja on. Kuitenkin se, mitä filosofien käymästä keskustelusta kulkeutuu fyysikoille saakka, ei osoittane kovin kummoista tietämystä.
Tämä on mielestäni tieteenfilosofian ongelma laajemminkin. Aloittelen paraikaa väitöskirjaani, josta tullee lähinnä ihmistieteiden tieteenfilosofiaa. Koetan hankkia jonkinlaisen yleiskuvan siitä, mitä esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä tehdään ihmistieteiden tieteenfilosofian parissa, ja minusta näyttää ikävästi siltä, että mielekkäintä tekstiä tästä aiheesta syntyy aivan muilta kuin minkään filosofian laitoksen väeltä. Vuoropuhelu on liian vähäistä ja filosofiaan keskittyvien kuva eri tieteenaloista on tyypillisesti ainakin parikymmentä vuotta vanhentunut.
Yksinkertaistettuna teorian ajatus on, että aistimme havaitsevat arkipäivän asiat (makroskooppiset kappaleet) enimmäkseen todellisuuden mukaisesti. Mitään pahoja demoneita ei ole huijaamassa.
Minä olen kuvitellut, että monetkin luonnontieteen tulokset nimenomaan kuvailevat niitä tapoja, joilla arkipäivän esineitä koskevat aistimuksemme eivät vastaa todellisuutta. Banaalina esimerkkinä vaikkapa se, että minun arkikokemukseni mukaan pöytä on umpinaista ainetta, jossa ei ole tyhjää tilaa, mutta luonnontiede selittää aineen koostuvat hyvin harvassa olevista hiukkasista. Kvanttifysiikkaa en tunne, muuten kuin sen, että tiedän sieltä löytyvän lisää arkijärjen vastaisuuksia.
On tietysti totta, että luonnontiedettä tehtäessä unohdetaan kokonaan Descartesin demoni, joka huijaa ja pettää havainnoitsijaa kaikenkattavasti niin, ettei havainnoitsijalla ole edes mahdollisuutta havaita ja analysoida virheitään, mutta käsittääkseni kuitenkin tieteentekemisen eräs keskeisistä piirteistä on arkijärjen korvaaminen oikeammilla ja/tai hienosyisemmillä teorioilla aina kun siihen löytyy tarvetta.
Punainen nörtti, "terveen järjen tietoteoria" ymmärtää asian juuri niin kuin sanoit. Kyse on siis nimenomaan kartesiolaisten demoneitten puuttumisesta, ei siitä, että aistimme havaitsisivat perimmäisen todellisuuden. Tällä pohjaoletuksella voidaan konstruoida järjellinen, matemaattisesti perusteltavissa oleva kokeiden ketju, jossa vähän kerrallaan käsitteitä tarkentaen päädytään nykyfysiikan kuvaukseen aineen luonteesta.
Eufemia, en tunne väitöskirjatyösi aihetta, mutta uskoisin, että työsi voisi saada lisäpontta juuri luonnontieteiden perusfilosofiaan tutustumisesta. Samalla saisi mukavasti suoritettua jatko-opintojen sivuaineen. (Tosin sinulta ei varmastikaan noppia puutu.)
Kerro mulle EUfemia mitä on posthumanismi, antimuhanismia? Onkse vaarallista
Lähetä kommentti
<< Home