Täydellinen ja edistyvä

Snellmanin toteamus herderiläisen humaanisuuden käsitteen "häilyväisyydestä" on mielenkiintoinen, sillä voidaan sanoa, että myös hänen oma esityksenä historiallisen kehityksen päämäärästä on ambivalentti. Snellmanin ymmärrys maailmanhistoriasta, hänen halunsa yhdistää jokaisen kansan historian merkitys universaalin inhimillisyyden historian yhteyteen, on lähellä herderiläisen historianteorian ongelmia. Vaikka Herderin ja Snellmanin pitäminen relativisteina on kärjistys, halu painottaa kulttuurien suhteellisuutta ja omaehtoisuutta yhdistää heitä, jopa systemaattisuuden ja yhtenäisyyden kustannuksella. Tämä yhteinen pyrkimys ilmenee erityisen selvästi heidän tavassaan käsittää historiassa tapahtuva täydellistyminen.

Luen Heli Rantalan artikkelia "J. V. Snellmanin historiakäsityksen herderiläisistä piirteistä". Siteeraamassani katkelmassa käsitellään Herderiä ja Snellmania yhdistävää pulmaa: kuinka voisi ajatella, että ihmiskunta kokonaisuutena kehittyy ja edistyy, ja samalla kuitenkin jokainen kansa ja jokainen historiallinen hetki sisältää sellaisenaan totuuden? Toisin sanoen kuinka voisi käsitellä "kansa"-yksikköä sekä täydellisenä että osana suurta edistyskertomusta?

Kansallisuusajattelun merkityksen rapautuminen, edistysuskon haipuminen ja maallistuminen näkyy hyvin tällaisten kysymysten katoamisessa. Kun emme oleta, että Jumala olisi suunnitellut ihmiskunnan historian kertomukseksi täydellistymisestä, voimme luopua ongelman yhdestä osasta. Kun emme oleta, että ihmiskunta koostuisi yhteisösubjektimaisista kansoista, luovumme samalla kuvitelmasta, että niiden pitäisi olla mitenkään täydellisiä.

Ehkä tämä kysymyksenasettelu löytyy kuitenkin edelleen jostain, joskin minun makuuni varsin banaalissa muodossa: kuinka yksilö voitaisiin ymmärtää toisaalta jatkuvasti yhä suurempaa täydellisyyttä kohti edistyvänä – ja toisaalta kuitenkin jatkuvasti sellaisenaan hyvänä, oman täydellisyytensä aina jo aktuaalisesti sisältävänä? Kysymys kansan yhtäaikaisesta edistymisestä ja täydellisyydestä ei herätä enää erityisempiä intohimoja ainakaan siinä ympäristössä, missä itse elän. Sen sijaan ristiriita ajatuksessa, että yksilö voisi olla sekä täydellinen että kulloisenkin ihmiskäsityksen mukaista täydellisyyttä kohti pyrkivä, tuntuu aina välillä herättävän.