16.1.07

Täydellinen ja edistyvä

Snellmanin toteamus herderiläisen humaanisuuden käsitteen "häilyväisyydestä" on mielenkiintoinen, sillä voidaan sanoa, että myös hänen oma esityksenä historiallisen kehityksen päämäärästä on ambivalentti. Snellmanin ymmärrys maailmanhistoriasta, hänen halunsa yhdistää jokaisen kansan historian merkitys universaalin inhimillisyyden historian yhteyteen, on lähellä herderiläisen historianteorian ongelmia. Vaikka Herderin ja Snellmanin pitäminen relativisteina on kärjistys, halu painottaa kulttuurien suhteellisuutta ja omaehtoisuutta yhdistää heitä, jopa systemaattisuuden ja yhtenäisyyden kustannuksella. Tämä yhteinen pyrkimys ilmenee erityisen selvästi heidän tavassaan käsittää historiassa tapahtuva täydellistyminen.

Luen Heli Rantalan artikkelia "J. V. Snellmanin historiakäsityksen herderiläisistä piirteistä". Siteeraamassani katkelmassa käsitellään Herderiä ja Snellmania yhdistävää pulmaa: kuinka voisi ajatella, että ihmiskunta kokonaisuutena kehittyy ja edistyy, ja samalla kuitenkin jokainen kansa ja jokainen historiallinen hetki sisältää sellaisenaan totuuden? Toisin sanoen kuinka voisi käsitellä "kansa"-yksikköä sekä täydellisenä että osana suurta edistyskertomusta?

Kansallisuusajattelun merkityksen rapautuminen, edistysuskon haipuminen ja maallistuminen näkyy hyvin tällaisten kysymysten katoamisessa. Kun emme oleta, että Jumala olisi suunnitellut ihmiskunnan historian kertomukseksi täydellistymisestä, voimme luopua ongelman yhdestä osasta. Kun emme oleta, että ihmiskunta koostuisi yhteisösubjektimaisista kansoista, luovumme samalla kuvitelmasta, että niiden pitäisi olla mitenkään täydellisiä.

Ehkä tämä kysymyksenasettelu löytyy kuitenkin edelleen jostain, joskin minun makuuni varsin banaalissa muodossa: kuinka yksilö voitaisiin ymmärtää toisaalta jatkuvasti yhä suurempaa täydellisyyttä kohti edistyvänä – ja toisaalta kuitenkin jatkuvasti sellaisenaan hyvänä, oman täydellisyytensä aina jo aktuaalisesti sisältävänä? Kysymys kansan yhtäaikaisesta edistymisestä ja täydellisyydestä ei herätä enää erityisempiä intohimoja ainakaan siinä ympäristössä, missä itse elän. Sen sijaan ristiriita ajatuksessa, että yksilö voisi olla sekä täydellinen että kulloisenkin ihmiskäsityksen mukaista täydellisyyttä kohti pyrkivä, tuntuu aina välillä herättävän.

Tunnisteet: , ,

6 Comments:

Blogger Sari said...

Tuli vaan mieleen, että ei ole kauhean kauan siitä, kun havahduin ihan oikeasti tajuamaan, että kaikki maailman ihmiset eivät usko yksilöllisyyden itseisarvoon.

Siis tietäähän sen jokainen, että yksilön onni ei ole yhteisöllistä filosofiaa elävälle arvona mistään kotoisin, mutta on todella vaikea tajuta se.

18.1.07  
Blogger Eufemia said...

Niinpä. Sitten mietipä sitä, että hyvin todennäköisesti ei ole kauaakaan siitä, kun Suomessakin oli merkittävän paljon ihmisiä, joille yksilön onni ei ollut arvona mistään kotoisin. Saatika sitten Italiassa...

Ehee, olen menettänyt viimeisten muutaman kirjoituksen ansiosta liki 10 tilaajaa. Suunnitelmani "ehkä pitäisi pitää taukoa kunnes auringonvaloa on enemmän, tai ainakin kirjoittaa vain tosi obskyyreistä aiheista, joista kukaan ei jaksa lukea" on siis toiminut.

18.1.07  
Anonymous Gouda said...

"Ehee, olen menettänyt viimeisten muutaman kirjoituksen ansiosta liki 10 tilaajaa."

Tai ehkä joku on koennut häiritsevänä päätymisesi latteuksieni muusaksi, mikä on vahingoittanut blogisi filosofis-esoteerista matter of fact -imagoa. Pidä vain obskuriteetin lippua korkealla, ja minä lopetan loruilut.

18.1.07  
Blogger Sari said...

Itse kyllä ajattelisin pikemminkin niin päin, että menettäjiä on ne, jotka lopettaa, et sinä.(tämä on virallinen fanituspuheenvuoron alku)

Minusta on kiehtovaa lukea tekstejä, jotka eivät ole itsestäänselviä tai helppoja.
Ainakin meikäläisen laiskanpulleille aivoille tekee tosi hyvää saada uutta, olipa se sitten vaikka kuinka "obskyyriä" jauhettavaa. (Tosin ei tämä nyt niin obskyyri blogi minusta ole)

On myös kiehtovaa lukea otteita kirjoista, joita en ole lukenut ja joita en ehkä koskaan lue; se on kuin saisi salaa maistiaisia jonkun toisen keitoksista.


Yhteiskunnallisessa keskustelussa täällä italiassa ollaan aika usein pohdittu yksilökulttuurin vaikutksia, juuri koska muutos on oikeastaan tapahtumassa. Yksilöllisyyden vahingoittavista vaikutuksista saarnaajat ovat ensimmäisinä tietysti osoittamassa naisia syyttävällä sormella. Siinä on tietenkin se logiikka, että nainen perheen moraalinvartijana on se, jonka yhteisön/yhteisöllisiä arvoja pitäisi viedä eteenpäin; kun yhteiskunnan eettinen perusta horjuu, kukas muu kuin kotilieden ääreltä maailman turuille huitelemaan lähtenyt nainenhan se on rappion alku ja juuriharja.
(Nainen on perheen moraalinvartija, koska mies raukka on seksuaalisuutensa uhri)(näin lievästi kärjistäen)

Itse olen kohtuullisuuden kannalla. Kultainen keskitie. Ja muutenkin zen.

19.1.07  
Blogger Eufemia said...

Gouda, en usko lukijoiden olevan niin herkähipiäisiä kuin mitä tuo edellyttäisi. :D

Sari, ooh, fanituspuheenvuoro. Itse asiassa uumoilen, että tuskin jaksaisin lukea blogiani - vaikka sen kirjoittaminen onkin hauskaa.

Olin Italiassa vaihto-oppilaana noin 10 vuotta sitten. Sain vaihto-oppilasperheeni (varsin hyvinkoulutetun mutta kuitenkin kotiin jääneen) mamman muutamaankin otteeseen puolustuskannalle ihmettelemällä vilpittömän ärtyneesti sikäläisiä sukupuolitustapoja. Hän taisi kokea syyllisyyttä pohjoismaisen feministiplikan edessä.

19.1.07  
Blogger Sari said...

Itse olen monasti saanut kantaa jonkinlaista myyttisen naisasianaisen sankariviittaa, kun on selvinnyt mistä olen kotoisin.
Eikä naispresidentti ole ainakaan auttanut asiassa.
Mutta ehkä se voittaa aina josksu männävuosina voimassa olleen myytin pohjoismaisten naisten löyhästä seksuaalimoraalista.

21.1.07  

Lähetä kommentti

<< Home