Ihmisten luita

Next is the Room of Medicine, and it is the original room built by the architect Morone in the 13th century. This is the main meeting room of the faculty of medicine, and the place where the medical students receive their degrees. A very fascinating tradition is preserved here. During the inquisition in the 16th century, it was very diffic-ult to obtain human bodies for dissection, but it was permitted to will one's body for this purpose. In consequence of this it became the custom for the professors of anatomy to leave their own bodies to the medical school. In honor of those who did , their skulls were preserved and to this day occupy a prominent place in the Room of Medicine!

Jaana Hallamaa piti perjantaina Humanismi tieteenä -luentosarjaan kuuluvan luennon humanististen tieteiden etiikasta. Hän mainitsi Padovan yliopiston hienon anatomian professorien kallojen kokoelman, josta en valitettavasti onnistu löytämään yhtään kuvaa. Tekstimaininnankin löytäminen tiedon vahvistamiseksi oli hankalaa; siteeraamani katkelma löytyi lopulta tuolta (pdf).

Hallamaa muisteli myös kuulleensa eräästä luurankokokoelmasta (oho, "kokoko"). Hänen muistinsa mukaan se olisi vielä 80-luvulla ollut Stuttgartin yliopistossa, ja sitä olisi silloin pidetty yhtenä maailman hienoimmista. Tarinan mukaan kokoelman ainoa ongelma oli, että luurangot olivat entisiltä keskitysleirivangeilta. En usko tarinaa todeksi, sillä en löydä aiheesta verkosta mitään. (Löydän kyllä tietoja August Hirtin pahamaineisesta kokoelmasta, joka oli jonkin aikaa Strasbourgin yliopistolla. Hirtin kokoelman luurangot kuitenkin haudattiin jo vuonna 1945.)

Tieteen etiikasta on huolehdittu verrattaen vähän aikaa. Systemaattinen määrättyjen eettisten sääntöjen noudattamisen vaatimus kohdistui ensin lääketieteelliseen tutkimukseen. Toisen maailmansodan aikaiset tutkimukset ovat erityisen pahamaineisia, mutta esimerkiksi Tuskegeen syfilistutkimus jatkui vuosikymmenien ajan, aina 1970-luvulle asti. Se on aika ällistyttävää kun otetaan huomioon, mitä lääketieteellisiltä kokeilta oli vaadittu jo 40-luvun lopulla kun Mengelen ja muiden ihmiskokeita tehneiden natsilääkärien kokeet paljastuivat.

Lääketieteen asema ensimmäisenä edes jotenkin eettisesti säädeltynä tieteenalana tekee siitä hyvän lähtökohdan valaisevia esimerkkejä etsivälle. Kun puhuu tieteen etiikasta, on ymärrettävää ja järkevää puhua lääketieteellisestä tutkimuksesta. Kuitenkin muilla ihmisiä tutkivilla tieteenaloilla tutkimuksen etiikkaan saattaa liittyä toisenlaisia ongelmia kuin lääketieteessä. Eettiset kysymykset saattavat esimerkiksi kietoutua kysymyksiin tutkimustulosten objektiivisuudesta, kuten edellisessä kirjoituksessani huomautin.

Kuvitellaan, että Stuttgartissa tosiaan olisi hieno keskitysleirivankien luurankojen kokoelma. Kuvitellaan lisäksi, että joku hammaslääketieteen tutkija haluaisi verrata 1900-luvun alussa eläneiden ihmisten pääkalloja 1500-luvulla eläneiden ihmisten pääkalloihin. Hän hankkisi luvan käyttää sekä kuvittelemaamme Stuttgartin kokoelmaa että Padovan todellista kokoelmaa, ja saisi tutkimuksensa ongelmitta tehtyä. Epäeettinen tapa, jolla uudemmat kallot olisi hankittu, ei vaikuttaisi tutkimustuloksiin.

Tuumin asiaa, sain hyödyllisiä kommentteja ja päädyin olemaan eri mieltä itseni kanssa: kyllä epäeettinen tapa, jolla uudemmat kallot olisi hankittu, vaikuttaisi aineiston luotettavuuteen. Kokoelmaa ei voisi pitää edustavana, sillä sen kokoaja olisi todennäköisesti halunnut painottaa joitain piirteitä ja valinnut vain tarkoitukseensa sopivia luurankoja. Eettiset kysymykset olisivat tässäkin tapauksessa osa niiden syiden kokonaisuutta, joiden vuoksi aineisto olisi epäluotettavaa.

Kuvitellaan edelleen folkloristi, joka tutkii jotain šamanistista menoa jossain päin Siperiaa. Hän haluaisi tietoja kyseisen menon historiasta, eivätkä hänen paikalliset informanttinsa oikein osaisi auttaa häntä. Samoilla seuduilla olisi liikkunut 1800-luvun lopulla paikalliskulttuureista kiinnostunut lähetyssaarnaaja, joku Antero Wareliuksen hengenheimolainen. Lähetyssaarnaaja olisi koonnut mieleisensä kokoelman esineistöä ja kirjoittanut kuvauksia pakanarituaaleista.

On selvää, että folkloristi voi käyttää lähetyssaarnaajan esinekokoelmaa ja kuvauksia. On aivan yhtä selvää, että niiden käyttäminen on paljon monimutkaisempi asia kuin keskitysleirivankien kallojen tutkiminen. Vaikka lähetyssaarnaaja olisi ollut täysin vilpitön ja tarkoittanut hyvää, hänen keräämänsä tiedot olisivat epäluotettavia ja kokoelman edustavuutta olisi syytä epäillä. Hänen työnsä olisi nykynäkökulmasta eettisesti epäilyttävää, ja tämä eettinen epäilyttävyys tekisi tutkimuksesta epäilyttävää täysin riippumatta siitä, kuinka tiukkaan objektiivisuuteen hän olisi kuvauksissaan pyrkinyt. Olisi näet syytä olettaa, että eettisesti epäilyttävä lähtökohta, halu käännyttää, ohjaisi tulkintaa tavalla tai toisella. Yksinkertaisimmillaan niin, että lähetyssaarnaaja ei olisi lainkaan kuvannut joitain asioita eikä kerännyt joitain esineitä, joita folkloristimme pitäisi olennaisina. Toisin kuin kallontutkija, joka huomaa hampaan puuttuvan – tai jopa lääkäri, joka huomaa, ettei vanhassa sairastapauksen kuvauksessa mainita rään väriä lainkaan – folkloristi ei voi tietää mitä on jätetty pois.