Miksi kaipaan mielekkäitä esimerkkejä

No one is suggesting that anthropologists should stop fieldwork. Rather, the problems surround the kind of narratives they produce – hence the solutions appear to do with how one writes. What is discredited, in other words, is the elision between fieldworker, writer and author. The kind of author one should be, it is argued nowadays, has to be settled in terms of the relationships established in the field, the audiences one wishes to reach, the messages at stake. It cannot be settled by the authority of the fieldworker who was there.

Luen Marilyn Strathernin teosta Partial Connections. Ylläolevassa sitaatissa hän kuvaa sitä, että antropologiassa on jo joidenkin vuosikymmenten ajan pohdittu etnografiaa, kenttätyön havaintojen pohjalta kerätystä ja kootusta informaatiosta kirjoitettua kuvausta nimen omaan kirjoitettuna kuvauksena. Asiaan liittyy paljon sekä eettisiä että tieteenfilosofisia ongelmia.

Viime perjantaina oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento; Panu Raatikainen puhui arvoarvostelmista humanistisissa tieteissä. Tai oikeastaan hän puhui siitä, voiko tiede yleensä ja ihmistiede erityisesti olla arvovapaata ja objektiivista. Kuten arvata saattaa, päädyttiin tulokseen, että voi. Seurattiin Raatikaisen artikkelia "Voiko ihmistiede olla arvovapaata", joka löytyy kurssin kotisivuilta. Luento oli oikein leppoisa, mutta minua jäi vaivaamaan samanoloinen ongelma kuin relativismiluennon jälkeenkin. Salissa istuu humanististen tieteiden jatko-opiskelijoita, mutta kaikki esitellyt esimerkit, abstrahoidutkin, muistuttavat luonnontieteiden, ei ihmistieteiden, tutkimuskäytäntöjä. Puhua tälle yleisölle parin tunnin ajan tieteen arvovapauden ja objektiivisuuden ongelmista mainitsematta sanallakaan kenttätyötä, henkilöhaastatteluja, laadullista tutkimusta tai tutkijan pulmia kun hänen on esitettävä tulkinta ei mistään laboratoriokokeesta tai tilastosta, vaan tilanteesta, jonka hän on elänyt – minun on vaikea ymmärtää tätä ratkaisua.

Toki luennolla puhuttiin yhteiskuntatieteistä, mutta lähinnä jostain Weberin ajan yhteiskuntatieteistä, ja silloinkin hyvin ylimalkaisesti. Tehtiin monenlaisia mukavia erotteluja, mutta ei kiinnitetty mitään huomiota siihen, että esimerkiksi kemian, tieteenfilosofian ja antropologian aloilla perustutkimus tarkoittaa kullakin jotain hyvin omansalaista. Niissä heräävät kysymykset tutkimuksen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta ovat nekin hyvin omansalaisia. Moniko kemisti joutuu pohtimaan sitä, ovatko hänen äidinkielensä käsitteet hänessä niin tiukassa, ettei hän kykene käsittämään tutkimuskohteensa tekemiä käsite-erotteluja? Moniko matemaatikko joutuu miettimään sitä, että tutkittava saattaa tietoisesti valehdella? Historian tai antropologian alalta ei juuri löydy suunnittelutiedettä. Haastatteluja tekevä lingvisti, folkloristi ja viime vuosikymmeniä tutkiva historioitsija ymmärtävät ja luultavasti jopa tuntevat toistensa tutkimustapoja kohtalaisen hyvin; huonommin taas filosofin tai kemistin työtä.

Olen alkanut epäillä, että laitoksellamme (niin, nämä luennot, joista rutisen, ovat olleet sen laitoksen henkilökunnan pitämiä, jolla opiskelen) käsitetään tiede joko luonnontieteen tai joskus filosofiantutkimuksen itsensä tarjoaman mallin mukaan. Epäilen näin muun muassa siksi, että metodin valintaa ja sen seuraamista ei selvästikään ymmärretä ongelmaksi, johon kysymykset tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta mitenkään olennaisesti liittyisivät. Se on ihmistieteilijästä hämmentävää. Ehkä se on vähemmän hämmentävää jossain tutkimuslaboratoriossa, jossa paradigma ei ole vaihtunut vuosikymmeniin ja tutkimusmenetelmät periytyvät mestarilta kisällille. En tiedä onko laboratorioissa noin, miten lie. Raatikainen kuitenkin tosiaan kirjoittaa näin:

Neljänneksi, tieteellisessä tutkimusprosessissa voidaan erottaa eri vaiheita. Se voidaan jakaa karkeasti kolmeen mahdolliseen eri vaiheeseen:

(1) aiheen valinta;
(2) tulosten hyväksyminen;
(3) tulosten soveltaminen.

Väitteet arvovapaudesta tai arvolatautuneisuudesta voidaan liittää mihin tahansa näistä vaiheista tai kaikkiin niistä.

Tämä on minusta huono kuvaus kun puhutaan tieteestä, ja erityisen huono kun puhutaan ihmistieteistä. Koetan havainnollistaa väitettäni vertailulla: Kuvitellaan kaksi tutkijaa. Toinen kehittää suuren tutkimusryhmän osana rokotetta johonkin melko harmittomaan tautiin. Toinen lähtee vuodeksi Melanesiaan tutkimaan jonkin heimon käsitöiden uskonnollista symboliikkaa. Jätän kohdan (3) eli tulosten soveltamisen käsittelemättä, koska asiani tulee selväksi kohdassa (2).

Aiheen valinta ei aiheuttane kovin suuria kysymyksiä arvovapaudesta kummallekaan: kummankaan tutkimusaihe ei ole esimerkiksi sellainen, että tuloksia voitaisiin käyttää kovin epäilyttäviin tarkoituksiin. Kumpikaan tutkimusaihe ei luultavasti ole poliitisesti tulenarka tai pop eikä kumpaakaan varmaan päädytä valitsemaan silkasta rahanhimosta. Kumpikin ryhtyy siis työhön. Vuoden päästä kumpikin on valmis esittelemään tutkimuksen tuottamia tuloksia.

Rokotteen kehittäjä joutuu tässä vaiheessa pohtimaan onko saatu näyttö riittävän hyvää, jotta rokotetta uskallettaisiin kokeilla ihmisillä. Tämä liittyy selvästi kysymyksiin tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta: vaikka rahoittavat tahot kuinka painostaisivat, tulee voida luottaa siihen, että rokote tosiaan uskotaan turvalliseksi. Tutkimusryhmä siis käy läpi lukuisia vakiintuneita testaamistapoja, ja jos tulokset täyttävät määrätyt ehdot, rokotetta voi alkaa kokeilla ihmisillä.

Melanesialaisten käsitöiden uskonnollista symboliikkaa tutkinut alkaa koota yhteen ja kirjoittaa. Jos hän alkaa vasta tässä vaiheessa vakavasti pohtia saamiensa tulosten mahdollista arvolatautuneisuutta ja objektiivisuutta, hän on todella pahassa pulassa. Hän on jo palannut Melanesiasta eikä hänellä ole rahaa palata sinne. Hänellä ei myöskään ole, eikä ole missään vaiheessa ollutkaan, käytössään mitään kunnolla vakiintuneita käytäntöja ja normeja, joiden avulla hän voisi taata, että tutkimus on tehty niin, että se olisi missään mielessä arvovapaata ja objektiivista. Koska näin on, tulosten hyväksyminen ei ole se vaihe, jossa hän joutuu asiaa pohtimaan. Hänen on ratkaistava tutkimusmenetelmiin liittyviä eettisiä kysymyksiä itse jo ennen lähtöä Melanesiaan. Jos hän on sitä harvinaista tutkijalajia, joka oikeasti tahtoo pyrkiä parhaansa mukaan kohti mahdollisimman arvovapaata ja objektiivista tutkimusta, hän joutuu koko työn ajan käsittelemään kysymyksiä informanttien henkilökohtaisesta kohtaamisesta ja kielimuurista aina kolonialismiin. Ja kun hän alkaa koota tuloksiaan kirjalliseksi kuvaukseksi, hän joutuu pohtimaan sen tyyppisiä kysymyksiä, mistä alussa siteeraamani Strathern puhuu.

Raatikainen erottaa toisistaan myös muun muassa "tiedolliset arvot (kuten teorian selitysvoima, yksinkertaisuus tai se kuinka vahvasti havainnot tukevat teoriaa) ja ei-tiedolliset arvot (esimerkiksi moraaliset ja poliittiset arvot)". Melanesiaan lähtevä tutkija ei kuitenkaan voi tehdä tällaista erottelua. Hänen on käsiteltävä sellaisia asioita kuin eurooppalaisen tutkijan rooli entisessä jonkin eurooppalaisen maan siirtomaassa, jonka väestö on huomattavasti kouluttamattomampaa ja köyhempää kuin tutkija itse. Tutkittavat hahmottavat kyllä eron ja suhtautuvat häneen jollain tavalla, jota on koetettava ymmärtää. Tutkijan työhön liittyy kysymyksiä, jotka ovat sekä moraalisia että tiedollisia: voiko hän moraalisesti mietityttävästä asemastaan käsin saada missään mielessä objektiivisia tutkimustuloksia?

Luennon jälkeen virinnyt keskustelu ei oikein päässyt vauhtiin. Väitän, että se johtui pitkälti siitä, ettei yleisöllä ollut mitään sanottavaa sellaisista arvosidonnaisuuteen ja objektiivisuuteen liittyvistä ongelmista, mitä rokotteenkehittäjällä on. Heidän kokemuksensa ovat pikemminkin sentyyppisiä kuin melanesialaisten käsitöiden uskonnollista symboliikkaa tutkivan. En usko, että luennolla esitellyt erottelut olivat yleisölle mitenkään huimaavan hyödyllisiä.