Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.