14.4.17

Kiirastorstain polku

After not quite half an hour, the camino begins a short and slightly exposed traverse to the left. Just after, past a few beige/red-coloured steps cut into the rock and a shallow, sheltering cave, a traverse leads to the right over a narrow, precipitous but soon sufficiently wide rock ledge that opens lovely downwards views to the valley. Afterwards continue ascending, mostly steeply.

Joitain päiviä sitten Suomessa kyyhötin kirjahyllyn alalaatikon äärellä penkomassa. En löytänyt patikkareittiopaskirjaa, jonka kuitenkin tiesin omistavani, ja kasvavaan ärtymykseeni sekoittui jo huoli. Olin varmaan lainannut sen jollekulle, ja nyt joutuisin ostamaan uuden. Siis saisin ostaa uuden, jos löytäisin. Aina ei ole sanottua, että paikka, jossa on hyviä polkuja, tarjoaisi myös poluille opastavia kirjoja. Opin tämän muutama vuosi sitten jätettyäni opaskirjan ostamatta etukäteen. Silloin vaelluspolut ja päiväretkiksi sopivat patikkareitit toki kulkivat kehitysmaan rinteillä, toisin kuin nyt, mutta silti huolestuin. Reittiohjeita on ikävä etsiä ja kopioida tai kirjoittaa käsin. Minulla oli se kirja jo. Löytäisinkö uuden niteen? Lopulta onneksi löysin; tämä tosiaan ei ole kehitysmaa, joten rantakujan rihkamakauppa myy opaskirjoja kolmella kielellä.

Olen kiivennyt joitain vuosia sitten yksin ylös sen polun, jota yllä kuvataan. Tällä kertaa otimme taksin ylös kilometrin korkeuteen ja lähdimme kulkemaan poikki viiniviljelmien ja perhosista värisevien niittyjen. Tiheikköiset rinteet suojasivat ylätasankoa tuulilta. Polku nousi pensaiden ja matalien puiden katveessa harjanteelle, laskeutui taas ja toi meidät kylään lähelle tasangon reunaa ja jyrkkinä putoavia rinteitä. Tällä kertaa laskeutuisimme alas.

Vaellus- ja patikointioppaat eivät ole kielellisesti lainkaan yhtä kiinnostavia kuin esimerkiksi sienikirjat. Syy on tietysti selvä. Poluille opastavaa kirjaa joudutaan uudistamaan tavan takaa, koska ihmiset rakentavat taloja ja teitä, rinteitä sortuu ja metsäpalot muuttavat maisemaa. Sienten kuvauksiin sen sijaan on kerrostunut ilmauksia ajoilta, jolloin painettua tekstiä pääsivät kirjoittamaan vain valitut. Aikaa sitten hioutuneet ja vakiintuneet, ylettömän tarkat ilmaukset toistuvat kirjasta toiseen ja muodostavat yhdistelmiä, josta tarkkaavainen tunnistaa eri vuosikymmenten kieltä. Niissä on samaa hurmaa kuin boforiasteikon kuvauksissa.

Polku vei kylästä kedon halki ja nousi sitten harjanteelle. Saavuimme paikkaan, jota opaskirja kutsuu "splendid viewpointiksi". Tuuli tuntui iholla, pensaat kahisivat ja jos pudotuksen reunalla olisi ollut tuuliviiri, se olisi kääntynyt kohti ylänköä takanamme. Kaukana laakson suulla kuviot meren pinnalla vaihtelivat, mutta aallonharjat tuskin murtuivat. Kasvojamme viilensi siis kahden boforin tuuli. Vasemmalla rinne putosi kuruun. Edessä polku jatkui pitkin kapenevaa harjannetta ja alkoi sitten laskeutua kivisinä, rinteen muotoja seuraavina portaina alas laaksoon. Lintu huusi, yksinäisten palmujen alimmat, kuivat lehdet kahahtivat, ja rinteeseen takertuneiden pensaiden kukat tuoksuivat kuumalta keväältä. Kulkijan on näissä paikoissa valittava. Voi seisahtua ja katsoa avaruutta edessään. Tai voi laskeutua, askel kerrallaan, katse hartaasti polun kuluneissa kivissä.

Tunnisteet: , , ,

26.3.17

Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Tunnisteet: , , , ,

26.12.16

Katon huojuva hyrrä

Joulumyrsky Urd on saapumassa Norjan rannikolle, ja Norjan meteorologian laitos varoittaa ihmisiä äärimmäisen vaarallisesta säästä. Myrskytuulien odotetaan puhaltavan puuskissa jopa 45 metrin sekuntivauhdilla.
Meteorologian laitoksesta varoitetaan, että tuulet nostattavat korkeita aaltoja länsirannikolle. Aallokon keskikorkeudeksi odotetaan kymmenen metriä, mutta ne voivat nousta jopa 25 metriin Vestlandetissa. 
Pohjoisessa myrskyää, kertoo Yle. Färsaarilla mitattiin vastikään yli 74 m/s puuskia. Jäin tuijottelemaan tätä; Norjan rannikon lähellä tuulee näemmä juuri nyt kovemmin kuin missään muualla pallollamme. Sivustolla kannattaa myös avata valikko sanasta "Earth" ja valita Overlay: MI, eli misery index – Wind + Misery (Wind Chill & Heat Index) @ Surface. Siitä voi katsoa, missä päin maapalloa on juuri nyt ikävää. Täällä ei vielä ole, koska on aamupäivä. Myös katossa pyörivä, hiljakseen huojuva tuuletin auttaa asiaa. Iltapäivällä paras tapa välttää kurjuus on raahautua rantaan, asettua palmunlehväkatoksen alle, tilata ananasmehu ja katsella merelle. Eilen näimme hyppivien delfiinien lisäksi valaan pärskäytyksiä ja suuren pyrstön.

Vuokraisännäkseen ei kannata valita pilveä polttelevaa hippiä. Voi käydä niin, että hippi on antanut verkon varausjärjestelmien hoitelun kaverinsa tehtäväksi, ja kaveri hutiloi, koska on itsekin pilveä polttava hippi, ja niin hyvissä ajoin varattu asunto on tuplabuukattu. Sitä joutuu sitten etsimään muun majapaikan siksi aikaa kun hippi remontoi kiireesti toisen asunnon kylpyhuonetta. Sitten saa käyttöönsä melkein valmiin huoneiston, jonka hyttysverkko-oven pieliin on iltaisin syytä levitellä hyönteismyrkkyä, koska muuten sisään tulee yön aikana verta imevä kuoriainen, myrkyllinen toukka ja muurahaisarmada. Aina välillä hippi käy vielä poraamassa seinän takana tai korjaamassa lukkoa huonolla, kirskuvalla viilalla.

Tunnisteet: ,

23.12.16

Ikävystyttävä joukkomurha

L'ennui naquit, dans la solitude, du silence et de l'oisiveté.
Pierre-Claude-Victor Boiste kertoo näin Dictionnaire universelissaan. Olen eri mieltä. Minulla on seuraa, ikkunan ulkopuolelta kuuluu vasaran pauke, aaltojen kohina ja etäinen radio, ja töistä saan valita mieleiseni; tehtävät eivät lopu. On liian kuuma, jotta viitsisin ulos. Säärissäni on pinttynyttä likaa; suolaveden, hien, aurinkorasvan, hyttysmyrkyn ja hiekan keskinäisvaikutuksissa syntynyttä tahmaa, jonka voin pestä pois jos tahdon, mutta joka pian taas muodostaa harmahtavan kettonsa pintaani.

Tapahtumarikkainta tänään oli muurahaisten joukkomurha. Asuntomme on maantasassa, ja herätessämme saimme huomata, että pihan muurahaiset olivat löytäneet tien keittiöön. Musta jono kulki vuoteemme ali. Lakaistuani kuhisevan polun ovesta ulos turvauduimme paikallisiin pesuaineisiin. Minua ei haittaa, että niihin on usein lisätty desinfiointiainetta. Myöhemmin ikkunalaudalla oli liian iso kuoriainen. Verkko-oven läpi näkyy kana, valtava palmunlehvä, vaaleanpunaisia kukkia, meri ja kaartelevia kondoreita.

Tunnisteet: , ,

13.12.16

Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.

Tunnisteet: , ,

7.12.16

Evoluutio ja hydrophis platurus

The evolutionary portrait of human nature would appear to be a rather grim one. We are this way because it has been adaptove for the species to develop in this manner, and everything about our personalities and social behavior is coded in our genes. This would seem to leave little room for positive change.
Joku aika sitten luin, tai osin pläräsin, Atkinson & Hilgardin Introduction to Psychologyn (16. painos, jolla on liuta muitakin kirjoittajia). Oli kiinnostavaa nähdä, miten psykologianopiskelijat johdatetaan alansa pariin. Kirja ei varsinaisesti vakuuttanut. Viime vuosina hälyä herättänyt replikaatiokriisi on koetellut erityisesti psykologiaa, ja jos tästä perusoppikirjasta saa edes jonkinlaisen käsityksen alan luonteesta, ihmettelen lähinnä sitä, etteivät ongelmat ole aiemmin paisuneet kriisiksi.

Kiinnitin huomiota siihen, että aina kun kirjassa alettiin puhua evoluutiopsykologiasta, sävy kävi jotenkin ärhäkäksi. Alaa ja sen väitteitä kuvattiin kärjistetysti, yllä näkyvään tapaan, mutta sitä myös puolustettiin äkein sanankääntein. Sävy on tuttu: olen joskus kirjoittanutkin tästä omituisesta hyökkäävyydestä. Vaikuttaa siltä, että evoluutiopsykologit ovat poikkeuksellisen äreää väkeä, ja että hyökkäävyys kuuluu alan normaaleihin käytöstapoihin. Aloin sitten miettiä, mistä moinen voisi johtua.

Suomessahan evoluutiopsykologien ja alasta innostuneiden äreys kohdistuu ennen kaikkea humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin, ja etenkin sukupuolentutkimukseen. Se tuntuu oudolta, koska näillä aloilla ei käytetä erityisen paljon paukkuja evoluutionäkökulman kanssa kärhämöintiin. Kiinnostus kohdistuu muualle, eivätkä tutkimuskysymykset yleensä ole sellaisia, että evoluutionäkökulma toisi niihin mitään uutta tai relevanttia sanottavaa. Tältä suunnalta katsoen näyttääkin lähinnä siltä, että evoluutionäkökulma on jostain syystä nykyään tiukasti kytköksissä tiettyihin poliittisiin kantoihin, joihin puolestaan liittyy vimmaisa paheksunta esimerkiksi sukupuolentutkimusta, mutta myös ylipäätään humanistista tutkimusta ja laadullista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta kohtaan.

Sitten tajusin, että evoluutiopsykologien ärhäkkyys on tuontitavaraa. Yhdysvaltalaisessa kontekstissa se on paljon ymmärrettävämpää kuin täällä. Siellä näet mikä tahansa ala, jonka nimestä löytyy sana "evoluutio", on vääjäämättä osa poliittista kärhämää, ja evoluutiopsykologia on tuossa kärhämässä poikkeuksellisen omituisessa asemassa. Toisaalta se saa varmasti niskaansa kaikenlaista kreationistista kuraa. Mutta toisaalta uskonnollisen oikeiston hyökkäys tiedettä vastaan kohdistuu myös esimerkiksi sukupuolentutkimukseen, jonka suunnalta evoluutiopsykologiaa on myös kritisoitu, ja jonka tiettyjä selitysmalleja evoluutiopsykologit eivät yleensä hyväksy. Lopulta myöskään kaikki evoluutiobiologit eivät suhtaudu evoluutiopsykologiaan mitenkään varauksettomasti – alaa moititaan hatarista menetelmistä ja liiallisesta spekulatiivisuudesta. Alan puolustajien ärhäkkyys ei enää tunnu mitenkään kummalliselta. Paitsi silloin kun defensiivinen puhetapa siirtyy sellaisenaan Suomen kaltaiseen, poliittisesti rauhallisempaan ympäristöön.

Evoluutiosta tulikin sitten mieleeni toinen juttu. Näin eilen hydrophis platuruksen (aiemmin pelamis platura), eli levykäärmeen. Aallot heittelivät sitä vasten rantahiekkaa, ja se näkyi olevan kyvytön uimaan takaisin merelle. Ruskettunut joogaturisti varoitti minua sen myrkyllisyydestä. Selvitin majapaikallemme palattuamme, mistä otuksesta oikein on kyse, ja luettuani yllä linkittämäni Wikipedia-artikkelin tajusin lukeneeni käärmeestä vastikään myös suomeksi. Levykäärme on tosiaan aika avuton aaltojen heitellessä sitä rantaan. Lisäksi vaikka se elää koko elämänsä merellä, se juo vain sadevettä, joten kuivalla kelillä se kärsii nestehukasta – jopa kuukausikaupalla. Mutta se on maailman yleisin käärme. Sellaista on evoluutio.

Tunnisteet: , ,

3.8.16

Aamuinen vuoristomaisema Etelä-Ranskassa

Istun viiniköynnösten kattamalla terassilla, josta avautuu näkymä laakson toisella puolella kohoaville vuorille. Alapuolellani tiet ovat kohisseet jo hyvän aikaa, mutta talossa takanani muut nukkuvat. Auringonpaistekaan ei vielä yllä lämmittämään kivilaatoitusta jalkojeni alla eikä puutarhurin kastelemaa nurmea. Vasemmalla, kukkuloiden takana, pilkottaa meri Cannesin edustalla. Oikealla on pieni uima-allas. Kannattaa matkustaa taiteilijoiden kanssa; vietän muutaman päivän erään suomalaisen taidemesenaattiperheen Ranskan-talolla.

Viikonloppuna pääsimme todistamaan, kuinka 22-vuotias solisti keskeytti barokkimusiikkikonsertin, koska alkoi sataa. Ilta oli painostavan helteinen. Pienen rannikkokaupungin kadut pysyivät iltaan asti kuivina, mutta lahden toisella puolella pilvissä välkähtelivät salamat. Kävellessämme kohti konserttipaikkaa alkoi ripeksiä, mutta sadetta kesti vain hetken. Konserttipaikalle jonottavien laukut tarkistettiin, kuten täällä päin nyt kaikkialla. Perillä paljastui, että järjestäjät olivat ottaneet riskin: katsomo täytti pienen aukion barokkikirkon edessä, eikä edes lavan yllä ollut katosta. Myös musiikki olisi barokkia.

Ennen kuin konsertti alkoi, saimme kuulla muutoksista ohjelmassa: Sello oli Pariisissa arvioitu ilmeiseksi terroristin työkaluksi, eikä sitä haluttu ottaa lentokoneeseen. Niinpä solisti oli joutunut matkustamaan soittimineen junalla ja autolla eikä ollut vielä paikalla. Orkesteri soitti sellaista, mihin solistia ei tarvittu, ennen kuin hän saapui.

Nautin konserttia leimanneesta uhan tunnusta. Barokki-instrumenttiensa lakkauksen puolesta pelkäävät jousisoittajat pälyilivät taivaalle, mutta nuori orkesterinjohtaja oli niin vimmassa, ettei tajunnut heidän huoltaan. Lopulta kun yleisö oli jo päässyt huutamaan solistille bravo ja muistaakseni eräs Vivaldin konsertto oli juuri alkanut, alkoivat myös pisarat putoilla. Johtaja ei piitannut. Niinpä sellisti keskeytti soittonsa ja totesi yleisölle ystävällisesti, että nyt pidämme tauon. Odotus ei ollut pitkä. Sen jälkeen solistin jännitys tuntui ukkosentäyteisessä ilmassa, levisi halki yleisön ja täytti pienen aukion toiveikkaan jännittyneellä myötämielellä. Enää ei satanut.

Jo teini-ikäisenä ymmärsin, mikä olisi se toiveammattini, johon en tule koskaan pääsemään. Haluaisin olla mesenaatti. Tätä jyrkkään rinteeseen rakennettua terassia reunustavat ruusut ovat kovin kauniita.

Tunnisteet: , ,

31.7.16

Totisesta taiteesta

I was invited to Martigues, the Venice of Provence, where I discovered a 19th century painting in the vaults of the Ziem museum: a portrait of Martégale that belong to that breed of realism nobody cares for these days! Yet the painting is infused with an intense sense of presence, a gravity, something so profoundly Mediterranean that it could have been created on either of its shores. [...] Drawing on this portrait, which I pieced back together, eliminating the story behind it, I arrived at an image that formed an archetype of the Mediterranean [...]. I had it printed and then incorporated it into spaces where it might serve as a symbol of Provencal Martigues, and in other spaces where its anachronistic presence revealed the social and cultural breaches resulting from the brutal emergence of steelworks and petrochemical works. 

Näin tänään Ernest Pignon-Ernestin näyttelyn, joka huvitti minua. Tai oikeammin taitelijan selitykset omista teoksistaan saivat hihittelemään. Otin valokuvan yhdestä selityksestä – pälyillen samalla olkani takana tönöttävää vartijaa. En malttanut olla kuvaamatta, sillä tekstin mahtipontinen vakavikkous kuvasti koko näyttelyn eetosta niin täydellisesti, että halusin siteerata sitä. (Yllä siis selostus englanniksi; katkaisut eivät ole minun tekemiäni, vaan arvatenkin näyttelyn kuraattorin.) Pignon-Ernest ottaa teoksillaan usein poliittisesti kantaa. Hän printtauttaa perinteisen taidokkaasti tekemiään piirustuksia ja liisteröi niitä yllättäviin paikkoihin. Uskon niiden olevan alkuperäisissä ympäristöissään ihan vaikuttavia. Kokonainen museon kerros täynnä vankkumatonta totisuutta höystettynä yllä näkyvän kaltaisilla selityksillä oli kuitenkin koominen kokemus.

Jostain syystä ranskalainen taide on poliittiseksi ryhtyessään kovin totista. Yleensä se on tietysti vasemmistolaista, ja vasemmistolaista juuri sillä militantin mustavalkoisella tavalla, joka tuli tutuksi Ranskassa asuessani ja jonka kohtaan melko lailla poikkeuksetta päätyessäni puhumaan ranskalaisten taiteilijoiden kanssa politiikasta. Tai siis lähinnä kuuntelemaan heidän kantojaan ja olemaan hiljaa. On aina jännittävää kuunnella ihmistä, joka kokee vaikkapa terästeollisuuden ilmentävän absoluuttista pahaa.

Ranskalaisen poliittisen taiteen totisuus kummastuttaa minua. Samassa museossa oli sentään esillä video, jossa Yves Klein ohjasi yleisön edessä, jousiorkesterin säestyksellä, joukkoa alastomia, naispuolisia malleja. Naiset kieriskelivät maalissa, länttäsivät maaliset reitensä, rintansa ja vatsansa seinälle kiinnitettyä kangasta vasten tai vetivät toisiaan pitkin toista, lattialle levitettyä kangasta. Ja yleisö taputti. Ranskalaista taidetta ei kokonaisuudessaan voi pitää kovinkaan tosikkomaisena.

Tunnisteet: ,

8.7.16

Kuvittelen mielikuvattomuuden

Voimme erottaa kaksi eri mielikuvitusprosessin tyyppiä: toisaalta sanasta lähtevä ja näköaistein havaittavaan kuvaan päätyvä, toisaalta kuvasta lähtevä ja sanalliseen ilmaisuun päätyvä. Ensiksi mainittu etenemistapa toteutuu yleensä luettaessa: kun luemme esimerkiksi kohtauksen romaanista tai sanomalehden selostuksen jostakin tapahtumasta, meillä on taipumus – riippuen tekstin suuremmasta tai pienemmästä tehosta – nähdä tapaukset ikään kuin silmiemme edessä sattuvina, tai ainakin erotamme siitä katkelmia tai yksityiskohtia, jotka kohoavat esiin hahmottomasta kokonaisuudesta.
[...] Tämä "mielen elokuva" toimii koko ajan meissä kaikissa, – ja on aina toiminut, myös ennen kuin elokuva keksittiin – eikä se koskaan lakkaa heijastamasta kuvia sisäisen katsemme nähtäviksi. 

Calvino on väärässä. Luennossaan Näkyvyys hän olettaa ilman muuta, että kaikki ihmiset ovat hänen kaltaisiaan – että kaikilla meistä on ja on aina ollut mielikuvia. Se ei ole totta. Valtaosalla on, minullakin, mutta ei kaikilla, mikä on itse asiassa tiedetty jo pitkään. Ehkä joku teistäkin osui taannoin lukemaan kirjoituksen, jossa aiheeseen havahtunut mielikuvaton ihminen kuvasi ällistystään (kirjoitan tätä lentokoneessa, joten en tiedä löydänkö sen; jos löydän, niin tässä on linkki). Koska sattuma on hassu asia, tutustuin pian tuon kirjoituksen luettuani eräässä konferenssissa henkilöön, jolla ei ole mielikuvia ja joka tekee aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Mielikuvattomuus ei ole ylettömän harvinaista. Se jää kuitenkin helposti huomaamatta: mielikuvia vailla elävä ihminen ei koe tilaansa mitenkään oudoksi – ja me muut taas, me olemme kuin Cavino, jonka mieleen ei juolahda kyseenalaistaa oletustaan mielikuvien yleisinhimillisyydestä. Ja kun kuulemme asiasta ja jokseenkin poikkeuksetta hämmästymme, moni olettaa heti, että kyseessä on toimintakykyä rankasti rajoittava vamma. Mutta ei. Mielikuvien puuttuminen ei näytä vaikeuttavan elämää millään tavoin.

Asiaa on vaikea tajuta. Miten mielikuvia vailla elävä muistaa paikkoja? Entä ihmisiä? Ihmisten tunnistaminen käy kuulemma kyllä, eli mielikuvattomuus ja kasvosokeus ovat erillisiä asioita. Mielikuvattomuus on (tai voi ainakin usein olla) myös mieliäänettömyyttä; mielikuvia vailla eläväkö siis ei kärsi päähän soimaan jäävistä kappaleista? Ja lopulta: miten mielikuvia vailla elävä kokee kirjallisuuden?

Kirjoitin juuri latteasta kielestä. Kielikuvien kivettyminen on tavanomainen kielen latistumisen tapa: ilmaus oli ehkä joskus välitön ja väkevä, mutta toiston myötä välittömyys laimenee ja kuva haaltuu huomaamattomiin. Muistan hyvän esimerkin. Olimme saaneet kirjoittajakoulussa tehtävän; kuljimme Sinebrykoffin puistossa etsimässä kielikuvia. Oli syksy ja katselin kuinka vaahteranlehdet makasivat nurmella ottamassa aurinkoa. Sitten huomasin talojen takaa häämöttävän nosturien parven. Ne näyttivät nyökkivän toisilleen, ja aloin kuvitella kuinka ne siinä suunnittelivat levittävänsä pian siipensä ja suuntaavansa muuttomatkalle kohti etelää. Äkkiä tajusin sanan "nostokurki".

Jos kieli ei tuota mieleen kuvia, voiko mikään kielikuva ikinä olla välitön, väkevä ja täsmällinen?

Tunnisteet: , , , ,

7.7.16

Epätäsmällisyyteen tyytymisestä

Miksi tunnen tarvetta määritellä arvoja, jotka monista varmaan tuntuvat itsestään selviltä? Luullakseni ensimmäinen syy on oma yliherkkyyteni tai allergisuuteni: minusta tuntuu että kieltä käytetään aina summittaisesti, sattumanvaraisesti, huolimattomasti, ja se ärsyttää minua sietämättömästi. Älkää luulko, että suvaitsemattomuuteni kohdistuisi lähimmäisiini, sillä eniten minua harmittaa kun kuulen itseni puhuvan. Sen vuoksi pyrin puhumaan niin vähän kuin mahdollista; kirjoitan mieluummin, mikä johtuu siitä että kirjoittaessani voin korjata joka lauseen niin monta kertaa kuin on tarpeen. En väitä että sen tuloksena olisin tyytyväinen sanoihini, muta olen ainakin poistanut ne tyytymättömyyden aiheuttajat, jotka kykenen huomaamaan. Kirjallisuus – jos se täyttää nämä vaatimukset – on Luvattu Maa, jossa kielestä tulee sellainen kuin sen todellisuudessa pitäisi olla.
Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu kaikkein yleisimpien, anonyymimpien, abstraktimpien kaavojen käyttöön; merkitykset laimenevat, ilmaisun huiput tasoittuvat. Jokainen kipinä, joka sinkoaa sanojen törmätessä uusiin olosuhteisiin, sammuu. 

En ole yhtä kärsivällinen kuin Calvino väittää olevansa. Vai väittääkö sittenkään? Ehkä hänenkin suvaitsemattomuutensa kohdistuu myös hänen läheisiinsä, vaikka epätäsmällisen ja lattean kielen aiheuttama tuska ja turhaannus iskisivätkin kipeimmin silloin, kun syntiin sortuu itse. Tunnustan tuomitsevani kurjaa suomea kirjoittavat toimittajat ja vaipuvani alakulon valtaan lukiessani opiskelijan kirjoittamaa kehnoa kieltä. Jälkimmäisessä tapauksessa teen kuitenkin kaikkeni, jottei mielialani vaikuttaisi sepustuksesta antamaani arvioon – paitsi tietysti silloin, kun tekstin tarkoitusta ei oikeasti voi ymmärtää.

Onneksi olen keskinkertainen suomentaja. Siitä on minulle kaksinkertainen ilo: olen suomennostöitteni ansiosta parempi kirjoittaja kuin muuten olisin, ja keskinkertaisuuteni ansiosta olen oppinut sietämään epätäsmällistä kieltä sekä itseltäni että muilta.

Kääntäminen levittää Calvinon kuvaaman ruton määrättyä alalajia. Siteeraamassani luennossa (nimeltään Täsmällisyys) hän kuvaa typerryttävän hyvin sen, mikä kääntäessä tunkee kiviä kulkijan kenkiin ja hiertää rakkoja rekeä hinaavan kämmeniin. Hän mainitsee sanoihin kohdistuvan ponnistuksen, "jotta asioiden aistein havaittavat ominaisuudet tulisivat mahdollisimman täsmällisesti esiin" ja puhuu siitä, "miten kielen kanssa joutuu taistelemaan, jotta se taipuisi esineiden kieleksi – kieleksi joka lähtee liikkeelle esineistä ja palaa luoksemme ladattuna kaikilla ihmisen esineisiin sijoittamilla aineksilla". Tällä tavoin ladattu kieli ei ole automatisoitunutta eikä latteaa, vaan välitöntä, väkevää ja täsmällistä. Mutta miten kääntäjä siihen kykenisi?

Oletetaan, että alkuteksti on kirjoitettu hyvin. Tehdäkseen sille oikeutta kääntäjän – tai sanotaan tässä nyt suomentajan, koska puhumme suomea – olisi kirjoitettava yhtä hyvin. Asioiden aistittavien ominaisuuksien olisi ilmettävä yhtä täsmällisesti kuin alkutekstissä. Samalla suomentajan olisi kuitenkin oltava toisella tavalla uskollinen alkutekstille: hän ei saa kirjoittaa uutta tekstiä samasta aiheesta, vaan hänen olisi suomennettava juuri tämä teksti ja sen ratkaisut. Ne on tehty toisella kielellä; sillä kielellä ne palaavat luoksemme ladattuina ihmisten esineisiin sijoittamilla aineksilla. Mutta kun panee suomen sanat tekemään samoja temppuja, ne latautuvatkin alkutekstin kielellä. Syntyy kielikuvia, joita ei suomeksi ymmärrä, ja oudosti ontuvia virkkeitä, joiden nykiminen saa hämmennyksiin. Kielitaitoinen lukija arvaa alkutekstin tarkoituksen, mutta suhde aistein havaittavaan on silloin välillinen, ei välitön. Näiden kahden uskollisuuden lajin paineessa puurtaessani tuotan kompromisseja ja epätäsmällistä kieltä – enkä voi muuta kuin tyytyä siihen.

Tunnisteet: , ,

6.7.16

Laulukaskaan hitaus

Sekä säkein kirjoittavan runoilijan että proosakirjailijan onnistuminen piilee oikean sanallisen ilmaisun löytämisessä, mikä joskus saattaa toteutua yhtäkkisenä välähdyksenä, mutta joka tavallisesti edellyttää kärsivällistä mot justen, lauseen, jossa jokainen sana on korvaamaton, etsintää ja äänteiden ja käsitteiden yhdistämistä tehokkaimmalla ja merkitystäyteisimmällä tavalla. Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikumuistoista ilmaisua.

Elina Suolahdella on ollut vaikeuksia tuon ensimmäisen virkkeen suomentamisessa; siihen on jäänyt keskelle sivulause, jonka loppuminen saa lukijan hetkeksi hämmennyksiin. Ymmärrän ongelman, sillä olen suomentanut parista romaanisesta kielestä ja tiedän, kuinka paljon kevyempiä tuollaiset rakenteet ovat niissä. Eikä Calvinon virkkeitä tee mieli rikkoa. (Jatkan tosiaan rantalukemiseni parissa, sitaatti on luennosta Nopeus.)

Suomensin joskus pari kirjaa, joiden tapahtumat sijoittuivat lomakylään Välimeren rannalle. Rantaa reunustava mäntymetsä on kuvattu niissä tarkasti, mutta ihmeekseni laulukaskaista ei sanota mitään. Outoa, sillä on kuin confettia sataisi, mutta paperisilpun sijalla leijuu siritystä. Ehkä kirjailija on kuuroutunut juuri tuolle äänelle.

Laulukaskaat (Cicadoidea) ovat nivelkärsäisten (Hemiptera) lahkoon kuuluva hyönteisten yläheimo, johon kuuluu vain yksi heimo. Se jakautuu noin 250 sukuun ja noin neljääntuhanteen lajiin. Muiden kaskaiden lailla laulukaskaat käyvät elämänsä aikana läpi useita osittaisia muodonvaihdoksia. Munavaihetta seuraa seitsemän toukkavaihetta, ennen kuin laulukaskas aikuistuu. Tämä kestää yleensä 5–8, mutta enimmillään jopa 17 vuotta. Aikuistuttuaan laulukaskas elää yleensä vain muutaman viikon.

Tietosanakirjatekstin referoiminen (tämän tiivistin Wikipediasta) kiehtoo minua. Asia on yleensä jo valmiiksi kirjoitettu niin säästeliääseen muotoon kuin suinkin, joten lyhyemmäksi kirjoittaja joutuu näkemään vaivaa. En lainkaan ihmettele, että muoto viehättää runoilijoita; itse asiassa olen lueskellut täällä matkallani myös Ensyklopediaa.

Calvino mainitsee luennossaan Borgesin, joka kirjoitti kuvauksia ja arvosteluja olemattomista kirjoista. Borges kirjoitti myös kiinalaisesta sanakirjasta, jonka mukaan "eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi). Teetätin joskus opiskelijoilla tehtävän, jonka tehtävänannossa siteerasin tätä luokittelua. Kävi kuten Borgesin ensimmäisten kuvitteellisten kirja-arvioiden kanssa: jotkut olettivat kiinalaisen sanakirjan aidoksi. Lyhyt, asiansa sanoja säästäen ilmoittava muoto saa näemmä luottamaan.

En kuitenkaan huiputtanut; tietoni laulukaskaista ovat tietääkseni tosia. Ne pysyvät vuosia vaiti ennen kuin täyttävät äänellään hetkeksi ilman.

Tunnisteet: , ,

4.7.16

Paino

Tämä todellisuuden jauhaminen hiukkaspölyksi koskettaa myös näkyviä seikkoja, ja juuri niissä Lucretiuksen runollinen ansio on suurimmillaan: pölyhiukkaset, jotka pyörivät auringonsäteessä pimeässä huoneessa (II, 114–124); pikkuruiset simpukat, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kaikki erilaisia ja jotka aalto työntää pehmeästi huokoiselle hiekalle (binula harena) (II, 374–376), hämähäkinseitit jotka kävelyllä ollessamme kietoutuvat huomaamatta ympärillemme (III, 381–390).

Aamulla kiipesin ylös rinnetta, jota onnekseni oli edeltäni kiivennyt joku toinen, sillä hämähäkinverkkoja oli enää polun sivuilla ja korkealla sen yllä. Tahmeat langat kiiltelivät auringossa kun oikeasta kulmasta katsoi – ja jokaisen verkon keskellä odotti raskas, liikkumaton peto.

Eilen ohitin kylän kujalla vanhan naisen, joka möi pienestä laatikosta puutarhansa kasviksia, omasta sadostaan puristettua oliiviöljyä ja itse säilömiään kapriksia moneen kertaan pestyissä purkeissa. Lisäksi laatikossa oli pieni lasinen pullo. Sen etiketti oli kuin vanhasta turisteille painetusta postikortista eikä metallikorkkia reunustava, avattaessa repeävä liuska ollut enää ehjä. Pullo oli täynnä pikkuruisia simpukankuoria ja korallinsirpaleita. Oli iltapäivän kuumin hetki, ja ostin pullon naiselta, joka istui varjoisalla muurinpätkällä hiljaa, painavana helteen painon alla.

Tänään otin rantalukemisekseni Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Sitaatti yllä on kirjan ensimmäisestä luennosta; se on nimeltään Keveys. Rannalla ihmisistä tulee iloisia kelluja, he hihkuvat ja keinahtelevat laineilla yhtä keveästi kuin uimapatjat, joita raunion varjossa makaava mies vuokraa halukkaille. Mutta kellujen keveys on mahdollista vain, koska kuumuus on muuttanut luut raskaiksi, poistanut muiston vilusta; koska askel muuttuu säälimättömän auringon alla säästeliääksi, lihakset pehmenevät ja mieli raukeutuu.

Tunnisteet: , , ,

3.6.16

Yön helle

Useimmat talot näyttivät siltä kuin niissä ei olisi asuttu lainkaan. Keskeneräisissä taloissa oli rosoreunaiset ikkuna-aukot ilman laseja; seiniä peittivät rakennustelineet, ne olivat harmaat tuulen lennättämästä hiekasta ja pihoissa oli betoniröykkiöitä ja kellastuneita rakennusmateriaaleja. Kiinni naulatut ikkunat saivat talot näyttämään sokeilta, kolhiintuneilta ja rosopintaisilta, kuin piestyt ja sidotut kasvot. Piittaamattomuuden ilmapiiri muuttui aina vain hermostuttavammaksi sitä mukaa kuin astelimme eteenpäin, kuin vaeltelisimme säteilyn tai kulkutaudin autioittamalla planeetalla.
"Koko paska on rakennettu liian kauas", Boris sanoi. "Ja nyt autiomaa vaatii omansa takaisin. Ja pankit." Hän nauroi. "Paskat Thoreausta, vai mitä?"

Luen Donna Tarttin Tikliä. Kirja yllätti minut kliseevyörytyksellään, joka käy lukijan yli niin barokkina hyökynä, että se hämmästyttävää kyllä toimii. Karikatyyrimäiset henkilöhahmot vaikuttavat ihmeen eläviltä ja kun kuluneita kielikuvia pinoaa tarpeeksi päällekäin, niistä muodostuu ympäristö, jossa sade todella piiskaa New Yorkin katuja ja Las Vegasin hiekka kuivaa lukijan kurkkua.

Tartt on niitä kirjailijoita, jotka osaavat kuvata ilmastoa. Ympäristön kuvaukset kaunokirjallisuudessa jäävät vahvimmin mieleeni silloin, kun ne onnistuvat välittämään ilman tuoksun ja tunnun. Rannikon puuskiin tottuneena vaikutun erityisesti mannerilmaston kuvauksista, Latinalaisen Amerikan auringosta ja Venäjän yli käyvästä tuulesta. Las Vegasia ympäröivä autiomaakin näemmä kelpaa.

Istun avonaisen ikkunan äärellä Kadiköyssä, Bosporinsalmen itärannalla Istanbulissa. Äsken ukosti, ja keinokuituisin huivein päänsä suojanneet naiset juoksivat katua reunustavien kauppojen katosten suojiin. Kostea kuumuus kihartaa hiukseni ja ikkunasta kantautuu mausteisten leivosten tuoksu. Helle ei irrota otettaan edes öisin.

Tunnisteet: ,

1.12.15

Keväinen vuori

Ensimmäisenä adventtina kiipesin vuorelle. Maltillisen korkuiselle vuorelle, jolle ja takaisin pääsi päivässä polkua pitkin. Kuitenkin sellaista polkua, jolla oli aika ajoin otettava kädet jalkojen avuksi ja hilattava itseään ylös kallion kuvetta.

Polku alkoi tieltä. Se eteni suoraan vuorta kohti ja nousi pian tietä reunustavan metsän varjosta aukeampaan maastoon. Oli vielä aamu, joten edellisten päivien sateet tunsi alarinteiden niityilläkin. Kauempana jyrkkinä kohoavilla laitumilla lampaat söivät, mutta polku kulki korkean, hampain koskemattoman heinikon halki. Edellisestä nousustani oli liki vuosi, joten hengästytti. Heinä ulottui vyötäisilleni saakka, linnut huutelivat kesäksi kääntyvää kevättä ja takana meri piti hengityksenkaltaista kohinaansa. Aurinko nousi yhä ylemmäs.

Opin vasta yli kolmenkymmenen iässä, että kulkeminen omin jaloin ylös pitkään jatkuvaa rinnettä tuottaa minulle suurta iloa. Suomessa tarpeeksi pitkät rinteet ovat harvassa ja kaukana kotoani. Matkoille otankin nykyään vaelluskengät mukaan. Nyt ne rapautuivat, sillä polku oli paikoin mutaisuuttaan liukas. Heinikko vaihtui pensaisiin, ja pöheiköstä sävähti minua säikkynyt lintu. Vaikka taivas oli kirkas, olin pian suojassa päivän kuumuudelta, sillä polku johti nyt minulle tuntemattomien puiden ja puunkorkuisten saniaisten alle. Heinän sijasta pohkeitani hipoivat hennot valkeat kukat. Sademetsä liversi ja tihkui. Vanhimmat puut olivat sammaleen ja köynnösten peitossa metsiä itsessään; oksanhaaroissa kasvoi kasveja, joiden ilmajuuria väistelin. Polku jatkui yhä vain ylöspäin niin suoraan kuin suinkin.

Kun polku ehti harjanteen huipulle, kummallakin puolellani pilkahteli taas horisontissa autereeseen katoava meri. Sen ääni oli kuitenkin jäänyt taa, vain hyönteiset ja linnut lauloivat ja tuuli joskus tohahteli. Kolmentoista iässä muistan juosseeni perheeni edellä polkua ylös kolmen- neljänsadan metrin korkuiselle nyppylälle, vaikken olisi siinä iässä voinut kuvitellakaan lähteväni lenkille. Jos olisin kasvanut vuoristomaassa, olisin ehkä vähän aikaisemmin tajunnut, että tätä minun täytyy tehdä. Aurinko paahtoi, mutta päätäni suojasi valkea huivi ja pian polku johti taas harjanteen ahmaisevaan metsään. Sateet olivat mudanneet maan ja puista putoilevat pisarat kimmelsivät oksien lomasta siivilöityvissä säteissä. Kun auringonläikkä osui edessäni kohoavan, hämyisen ja juurten kirjoman kurun keskellä mutalammikkoon, siitä kohosi valkea höyry. Polku kulki armotta suoraan eteenpäin. Sen kupeeseen oli kiinnitetty ketjuja, joiden varassa vaeltaja sai kiskoa itsensä ylös kurun kosteaa kalliota. Käteni olivat mudassa ja kengät nilkkoja myöten ravassa, mutta ylämäen tuottama väsymys vain innosti minua jatkamaan. Puissa kiipeilevä kasvusto oli vankkaa, näin reidenpaksuisen, katkenneen rungon roikkuvan ilmassa siihen tarkertuneiden köynnösten varassa.

Ylhäällä metsä madaltui ja polku kävi työlääksi kulkea. Välillä erotin taas laitumet allani, kylän kimaltavat ikkunat ja savut – ja rannan aallot, joiden nyt näin murtuvan hiekkasärkkiin jo hyvin kaukana lahdensuusta. Lopulta polku kulki pitkin harjannetta, jonka kummallakin puolella livertävä metsä laskeutui jyrkästi alas. Kuulin taas joskus meren etäiset äänet. Polku nousi ja laski harjanteen mukana, mutta jokainen nousu vei aina edellistä ylemmäs. Jyrkimmissä kohdissa käteni tarttuivat juuriin, joiden kulunut pinta paljasti omiani edeltäneet kädet. Liukas muta teki etenemisestä hidasta. Lopulta kiipesin kuraisena vielä yhden lohkareen ohi, ja näin edessäni puiset tikapuut. Aivan lyhyet, kuin mökin katolle vievät. Vaan näitä pitkin nousin huipulle. Näin horisontin kehän.

Paluumatkalla kohtasin rinteen joka kerroksen uudestaan, uupuneena. Jyrkkä polku kävi polviini. Olin siksi vanha kun tajusin nauttivani tästä, ettei laskeutuminen ole koskaan ollut kivutonta.

Nyt kuuntelen Jouluradiota. Äsken sieltä tuli Sylvian joululaulu.

Tunnisteet: , ,

26.11.15

Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.
Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:
From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.
Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.

Tunnisteet: , , , , , , ,

28.12.14

Tulivuorista

Cyrus Smith suivit le même chemin que la veille. On contourna le cône par le plateau qui formait épaulement, jusqu’à la gueule de l’énorme crevasse. Le temps était magnifique. Le soleil montait sur un ciel pur et couvrait de ses rayons tout le flanc oriental de la montagne.
Le cratère fut abordé. Il était bien tel que l’ingénieur l’avait reconnu dans l’ombre, c’est-à-dire un vaste entonnoir qui allait en s’évasant jusqu’à une hauteur de mille pieds au-dessus du plateau. Au bas de la crevasse, de larges et épaisses coulées de laves serpentaient sur les flancs du mont et jalonnaient ainsi la route des matières éruptives jusqu’aux vallées inférieures qui sillonnaient la portion septentrionale de l’île.
L’intérieur du cratère, dont l’inclinaison ne dépassait pas trente-cinq à quarante degrés, ne présentait ni difficultés ni obstacles à l’ascension.
On y remarquait les traces de laves très-anciennes, qui probablement s’épanchaient par le sommet du cône, avant que cette crevasse latérale leur eût ouvert une voie nouvelle. Quant à la cheminée volcanique qui établissait la communication entre les couches souterraines et le cratère, on ne pouvait en estimer la profondeur par le regard, car elle se perdait dans l’obscurité. Mais, quant à l’extinction complète du volcan, elle n’était pas douteuse.

Luen vaihteeksi Verneä. Haaksirikkoutuneet kiipeävät insinööri Cyrus Smithin johdolla ylös sammuneen tulivuoren rinnettä. Huipulta avautuva näkymä paljastaa, että myrsky on heittänyt heidän rikkoutuneen kuumailmapallonsa saarelle, ei mantereelle.

Vernen tarinassa sammuneeksi arveltu tulivuori herää myöhemmin henkiin ja laava valuu pitkin vehmasta saarta. Ei mitenkään mahdotonta. Jouluaterialla join valkoviiniä, jota ei enää kohta saa, koska todellisetkin tulivuoret tuhoavat kasveja. Fogon viiniviljelmiä ei enää ole.

Me emme kuitenkaan ole Fogolla. Eilen lähdimme kivetylle polulle, joka johti laaksosta ylös kohti tulivuorta, jota todella pidetään sammuneena. Polku kiemurteli pitkin yhä hiljaisemmaksi ja mustemmaksi käyvää rinnettä. Kun leveän laakson äänet jäivät taa, harjanteilla puhaltava tuuli alkoi kuulua selvemmin. Alhaalla helle vaivasi, mutta kun lähestyimme kraaterin reunaa lähes puolentoista kilometrin korkeudella, oli sää jo mukava, kuin kesäisessä Suomessa. Reuna oli hyvin kapea, tuuli äityi sen kohdalla puuskaisaksi viimaksi. Polku kääntyi heti taas alas. Saavuimme suojaisaan, pyöreään laaksoon, jossa lehmät laidunsivat.

Ei Vernen tarinan pohjatonta kuilua, vaan peltoja ja niittyjä. Mies ärähteli lehmälle, joka ei tahtonut edetä toivottua vauhtia, ja sai vastaukseksi laiskaa mölinää. Ylempänä rinteellä vuohet määkyivät. Polulla tuli vastaan paikallinen Pikku Heidi, jolta kysyimme tietä. Viittilöiden hän opasti.

Tunnisteet:

21.12.14

Valkoiset aallot ja mustat vuoret

Sataman aallonmurtajan suojasta lähti juuri kirkkain värein maalattu puuvene. Hetken aikaa perämoottorin pärinä erottui meren äänten lomasta. Kahdella miehellä oli yllään oranssit sadevaatteet, yhdellä keltaiset. Vesi velloo matalalla ja pienet kahlaajat astelevat röpelöisellä laavakivellä, jonka kolojen leväisiä lammikoita aallot ruokkivat. Kahlaajien ja aallonmurtajan välissä vesi lainehtii turkoosina, koska kuohut sekoittavat siniseen valkeita ilmakuplia. Etäämpänä tuuli heittää murtuvien maininkien kärjiltä ilmaan valkeita vihmoja.

Saavuimme saarelle viikko sitten. Majapaikkamme on kaupunkipahasessa, tai ehkä pikemminkin kylässä, jossa ei sunnuntai-iltaisin tapahdu mitään. Ensimmäisenä iltana söimme huoltoasemalta löytyneitä, kamalan pahoja säilykkeitä ja ihmettelimme minne oikein olemme päätyneet. Jatko on kuitenkin rauhoittanut. Kaupunki elää auringonnoususta auringonlaskuun ja nukahtaa pian pimeän tultua. Kauppahallista saa kypsää, tuoretta papaijaa, ja aina välillä vuohenlihaa. Kaupasta saa riisiä vähemmänkin kuin säkillisen kerrallaan. Pienen ajomatkan päässä niemen kärkeä koristaa liki autio lomakylä, jonka rantakahvilassa nyt katselemme rantahiekalle vedettyjä kalastajaveneitä ja merta. Se jatkuu rikkumattomana Amerikkaan asti. Kylät pakkaantuvat laaksoihin, joiden yllä kohoavat jyrkät tai pystysuorat rinteet. Valkoihoisilla, silloin kun heitä näkee, on yleensä jalassa vaelluskengät.

Emme asettuneet hotelliin, vaan pieneen kalustettuun asuntoon. Kokkaamme sähköliedellä, joka näyttää kippuralle käännetyltä sähkökiukaan vastukselta. Päivän ruoka riippuu pitkälti siitä, mitä kaupassa sattuu sinä päivänä olemaan, sillä asunnon varustukseen ei kuulu jääkaappia. Yhtä sun toista muutakin uupui, myös välttämättömiä asioita kuten leikkuuveitsi, paistolasta ja henkarit, joten pääkadun roinakaupat tulivat tutuiksi. Luin joskus C. K. Prahaladin ja Stuart L. Hartin kirjan The Fortune at the Bottom of the Pyramid, joten en yllättynyt siitä, että kaikki tavaroita myyvät kaupat ovat aasialaisten pitämiä. Pitäjät lienevät kiinalaisia. Ainakin veitsi, siivilä, paistolasta ja henkarit ovat nyt kaikki Made in China. Ruokakauppiaat sen sijaan ovat paikallisia. Kaupoissakaan ei ole jääkaappeja.

Asuinpaikastamme joitain kilometrejä etelään ja puolisentoista kilometriä ylöspäin on sammuneen tulivuoren kraaterissa kylä. Sieltä alas johtaa polku. Suunnittelemme tapaninpäivävaellusta.

Tunnisteet: ,

5.6.14

Harun laguuni

Pappan var ända framme vid gloet innan han fick syn på det. En lugn mörk vattenyta långt därnere, nästan oval. Som ett väldigt öga. Pappan blev alldeles förtjust. En riktig sjö, ett svart glo, nånting av det mest hemlighetsfulla som finns! Då och då rullade havet in en liten våg över näset. Den slank in över tröskeln och krusade vattenspegeln ett kort ögonblick, så var gloet stilla igen och stirrade svart och blankt mot himlen.

Muumipapan majakkasaarelta löytämä lampi näyttää Harun laguunia dramaattisemmalta. Papan lampea ympäröivät kalliot kohoavat korkealle ja vesi seisoo tummana, täällä taas jääkauden hioma ja halkoma kivi nousee merestä enimmilläänkin vain muutaman metrin, ja tuulenpuuskat yltävät väräyttelemään laguunin pintaa. Sitten vihertävä vesi kuitenkin taas tyyntyy – kunnes tukkakoskelon jättämä vana rikkoo peilin ja leviää kiilana kohti rantoja.

Papan lampi on kuitenkin autio. Täällä linnut kilpailevat elintilasta laguunin vehreällä rannalla, jolle mökkikin on rakennettu. Sukeltajat pulahtelevat upoksiin rehevään veteen, joutsenet työntävät vain päänsä uppeluksiin rantamatalassa, ruohomättäiden vierellä. Toisella puolen laguunia on pelkkä kapea kivivyö, jonka takana laineet jatkuvat horisonttiin. Siellä aistii aavistuksen papan lammen hiljaisuudesta. Kun haluan olla hetken ulkona ilman, että tiirat tarraavat huutaen hiuksiini kiinni, kävelen noille kallioille, sillä niillä ei kasva pienintäkään vihreää tupasta pesäpaikaksi, joten ei ole myöskään yhtään munaa tai untuvikkoa puolustettavaksi, ja saan olla rauhassa. Tällä puolella on toisin.

Jääkausi on jakanut saaren kolmeen osaan. Idästä länteen kulkee halkeama, joka alkaa luikertelevana, leväisenä vuonona sen levyisenä, että siitä juuri saattaisi mahtua uimaan ulos merelle jatkuu säröinä kivessä, leviää laguuniksi ja haarautuu sitten kahtia. Toinen haara avautuu niljaisen kannaksen jälkeen lahdeksi, jonne sopivalla tuulella voi rantautua veneellä, toinen taas kurottuu vehreänä rotkona saaren poikki. Sen vehmaus tyynen veden vierellä on merilintujen poikasille haluttava paikka kasvaa.

Lokit ovat vallanneet pesilleen rotkon alkupään lähellä laguunia; tiirat pesivät ylempänä kallioilla ja pienemmät linnut niiden lomassa. Arka haahkanaaras hautoo muniaan mökin nurkalla lähellä laguunin rantaa, muttei kuitenkaan rotkon suojissa. Hanhet kiistelevät keskenään siitä, kuinka pitkälle pitkin rotkoa ja sitä reunustavia kallioita kukin saa kulkea. Jotkut ovat jättäytyneet saaren laen heinikoihin. Niiden kaakatus peittää ajoin muiden lintujen kirkaisut alleen. Rotkon reunalla ruusupensaassa kuusi poikasta hautonut pari siirtyi poikasten kuoriuduttua alas laguunille, ja harmaat pallerot kelluivat keveinä sen tyynellä pinnalla. Rauha ei kuitenkaan kestänyt, sillä siinä missä hanhi voittaa lokin, voittaa joutsen hanhen. Joutsenparillakin oli kuusi untuvikkoa mukanaan, ja hanhet saivat väistyä. Joutsenenpoikaset nukkuvat joka yö emonsa siiven alla laguunin rannan ruohikossa, mökin ikkunan alla. Viimeksi kun näin häädetyt hanhet, oli poikasia jäljellä enää kolme.

Tunnisteet: , ,

1.6.14

Robin Hoodin klassikkosuoja ja vihaiset hanhet

Kun tekijänoikeus on päättynyt ja teoksen käyttö on lähtökohtaisesti vapaata, voi erityisesti syntyä tilanteita, joissa tulee kuitenkin olla klassikkosuojan tapainen takaportti kaikkein räikeimpien, teoksia koskevien menettelyjen estämiseksi. Säännös turvaa sivistyksellisiä intressejä erityisesti myös tilanteessa, jossa tosin suoja-aikaa on vielä jäljellä, mutta tekijän perilliset eivät riittävällä tavalla valvo moraalisia oikeuksia, kuten respektioikeuden loukkauksia.
Käytännössä säännöksen soveltamiskynnys on muodostunut varsin korkeaksi ja säännöstä sovelletaan vain ilmeisen räikeissä tapauksissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on käyttänyt oikeuttaan vain kerran. Vuonna 1962 antamassaan päätöksessä opetus- ja kulttuuriministeriö päätyi siihen, että mm. tunnetut lastenkirjat Liisa Ihmemaassa, Pikku naisia, Robinson Crusoe ja Robin Hood olivat käännöksinä kielenkäytöltään hutiloituja ja taitamattomia, niistä puuttui pitkiä jaksoja ja tapahtumia oli muutettu. Opetus- ja kulttuuriministeriö kielsi teosten maahantuonnin ja saattamisen yleisön saataviin. Kiellon saanut yhtiö saattoi asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, joka piti päätöksen ennallaan (KKO 1967 II 10) muiden teosten paitsi Robin Hoodin osalta. Robin Hoodin osalta syy siihen, että päätös kumottiin, oli ainoastaan se, että ei pystytty osoittamaan, että kyseisen teoksen tekijä olisi ollut kuollut.

Istun Harun saarella Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökissä ja mieheni lukee minulle ääneen pätkiä Taina Pihlajarinteen teoksesta Johdatus immateriaalioikeuteen. Juristit joutuvat päättämään mitä ihmeellisimmistä asioista. Sitaatissa mainitusta korkeimman oikeuden ratkaisua on näemmä tutkittukin. Onhan se ainakin kääntäjän näkökulmasta kiinnostava. Jäin kuitenkin miettimään käännöksen ja mukaelman välisen eron sijaan kansanperinteen klassikkosuojaa. Kalevala on tietysti turvattu, koska sillä on tunnettu kirjoittaja, Lönnrot, mutta kuten Robin Hoodin kohtalosta näemme, kaikkien kirjallisenkaan muotoon saatettujen kansanperinnekokoelmien laita ei ole samoin. Robin Hoodin alkuteksti oli julkaistu tiettävästi salanimellä, ja lisäksi teoksesta oli olemassa useita tunnustettuja versioita eri ajoilta. Olisi hauska tietää minä vuonna tässä tapauksessa muokkauksen kohteeksi joutunut alkuteksti oli julkaistu; siitä voisi päätellä kuinka vanhaksi Korkein oikeus oletti salanimen taakse piiloutuneen tekijän mahdollisesti eläneen.

Mökin joka seinällä on ikkuna ja jokaisesta ikkunasta näkee lintuja. Tulen lukemaan ja kirjoittamaan tällä viikolla paljon, sillä ulos uskaltautuminen tuntuu hurjapäiseltä. Eilen tiira kynsi hiuksiani, kaksi lokkia kakkasi päähäni ja hurjistunut hanhi hyökkäsi kahdesti kimppuuni. Sen pesä on ruusupensaassa huussin vieressä. Mieheni keksi, että huussille pääsee jos ottaa katuharjan mukaan aseeksi eikä kulje polkua pitkin vaan kiertää ovelle takakautta. Näin kun tekee, hanhi tyytyy murahtelemaan puskassaan. Muut hanhet on helppo kiertää. Takissani on irtohuppu, jota pidän nyt päässäni aina kun menen ulos, sillä se on helpompi pestä kuin hiukset. Me ja linnut alamme siis sopeutua toisiimme. Vielä on ratkaisematta veden nouto sadevesisaavilta, sen lähellä kun taitaa olla haahkan pesä, emmekä haluaisi häiritä arkaa lintua. Koetamme käydä saavilla mahdollisimman harvoin. Ikkunasta huomasimme, että tänään saarelle saapui joutsenpari ja kuusi untuvapallomaista poikasta. Olen kerran lapsena juossut vihaista joutsenta karkuun ja odotan ensikohtaamista nyt hieman huolissani.

Tunnisteet: , , , , ,

6.1.14

Varmaan

Tutkijoiden työskentely tällä tieteenalalla on varmaan aivan ratkaisevasti muuttunut viime vuosisadan luovasta puurtamisesta. Työsarka näyttää pirstoutuneen kapeisiin alueisiin, kuten muissakin tieteissä. Erilaiset työmenetelmät ovat toisaalta huimasti kehittyneet ja olemassa olevien tietojen saaminen helpottunut ja monipuolistunut, mutta toisaalta joudutaan varmaan samalla yhä enemmän käsittelemään vain jo aikaisemmin koottua aineistoa jollakin entisestä poikkeavalla tavalla. Tuo pirstoutuminen johtaa siihen, että kokonaisuuden hämärtyvät – tuloksena on joukko tarkoin tutkittuja ja käsiteltyjä osasia, joita on vaikea saada niveltymään toisiinsa. Vaikeaa siitäkin syystä, ettei kokonaisuuksien luominen tunnu enää kuuluvan kenellekään. Viime vuosisadan puolella eläneiden suurten tutkijoiden töissä tuntuu olleen kosolti löytöretkeilijän iloa: kaukainen menneisyys kajasti heille vielä tuntemattoman valkoisena. Sen tutkimisessa oli – kokonaiskuvan hahmottamiseksi – varmaan aivan välttämätöntä kerätyn aineiston lisäksi käyttää paljolti omaa luovaa ajattelua siltojen rakentamiseksi aukkopaikkojen ylitse.

Lienee oikeutettua olettaa, että Tapio Kaitaharju pitää sanasta "varmaan".

Olen viime päivinä maannut hiekkarannalla saksalaisten nudistien ympäröimänä lukemassa Sigurd Wettenhovi-Aspaa, Elias Lönnqvistiä, Helmi Poukkaa, Tuulikki Korpista, Pekka Siitointa sekä Ior Bockin muistiinkirjattuja kertomuksia. Nyt en ole rannalla lukemassa enkä vuorilla vaeltamassa koska pitäisi pakata, mutta juutuin lukemaan Kaitaharjun kirjaa Me suomalaiset. Lukemissani teoksissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Annan toisen näytteen. Myös Helmi Poukka pyrkii ilmaisemaan väitteittensä hypoteettisen luonteen:
Herodotos ei myöskään tiedä, mistä kimmeriläiset olivat saapuneet Mustan meren pohjoispuolelle, eikä ole siis mitään estettä olettamukselle, että kimmeriläiset olisivat skyyttejä aikaisemmin läheteneet myös Egyptistä. Jo heistä käytetty nimitys 'kimmeriläiset' (kreikaksi kimmérioi) johtuu mahdollisesti Kemi sanasta. Tämä on Egyptin vanha nimi. 

Sen jälkeen hän tietysti rakentaa huiman pseudokielitieteellisen tarinan, joka osin rakentuu esitettyjen väitteiden varaan, ja katsoo osoittaneensa vallitsevat kielitieteelliset tulkinnat virheellisiksi. Jännittävää, että 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneet Wettenhovi-Aspa ja Lönnqvist väittivät varauksetta olevansa oikeassa (ja yhtä varauksetta, että muut ovat väärässä ja pahoja), mutta heidän myöhemmät seuraajansa (tai ainakin osa heistä) asettelevat sanojaan varovaisemmin (ainakin välillä). Piti kuitenkin puhumani näiden teosten yhteneväisyyksistä. Lähdin lukemaan niitä tietäen, että kaikissa väitetään jotain hulvatonta Suomesta, mutta en arvannut törmääväni kahteen kummalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin, löysin koulukunnan, jossa ei ole tapana viitata muiden samaan koulukuntaan kuuluvien teorioitsijain teoksiin. Ainakin Wettenhovi-Aspa, Lönnqvist ja Poukka väittävät suomalaisten polveutuvan egyptiläisistä, mistä kiistatta todistaa se, että Egyptin muinainen nimi oli heidän mukaansa Kemi. Kukaan heistä ei kerro edes sitä, mistä tieto on peräisin. Kaksi ensimmäistä viittaa lisäksi taajaan saksalaiseen nationalisti-arkeologiin Gustav Kossinnaan (joka muuten on yhä edelleen hämmentävien Suomi-intoilijoiden suosiossa – Kaitaharjukin näemmä viittaa Kossinnaan). En ole kuitenkaan toistaiseksi huomannut kenenkään kolmesta Kemi-intoilijasta mainitsevan toisiaan.

Toiseksi, ja tämä on paljon ensimmäistä havaintoani epämääräisempi kutka, minua riivaa näiden teosten kieli. Pekka Siitoin selittää, kuinka rituaalissa, jolla kuollut herätetään henkiin, tarvitaan litra vastalaskettua neitsyen verta, Lönnqvist kertoo egyptiläisten ja mayojen alkukodista Atlantiksesta ja Poukka painottaa suomen foneemin h vanhaa ikää. Yhtä kaikki heidän kirjallisissa tyyleissään on minusta vähän väliä jotain samaa. Kyse saattaa olla sanajärjestyksestä. Luen kuinka "eri kielten sanojen merkintää olen yksinkertaistanut", kuinka "niiden tarkoituksesta tiedemiehet kiistelevät vielä tänä päivänä" ja kuinka "esitän teille joitakin salaisia kaavoja, jotka ovat erittäin tehokkaita mikäli ne suoritetaan niiden edellytysten pohjalta, joita olen aiemmin esittänyt". Lisäksi teosten luonteesta tietysti seuraa, että niissä tehdään häkellyttäviä ajatusloikkia. Esimerkiksi Lönnqvist toteaa itsekin teoksensa Suomenkieli kaikkien kulttuurikielten avaimena, II osa sivulla 122, että "alempana esitän ilman perustelua tri Gleyen tulkinnan kiekonkirjoituksesta", ja niin hän tosiaan tekee, mikä vie pari sivua. Ainakaan minä en ilman perustelua ymmärrä mitä kyseiset sivut kirjassa tekevät. Tämä herättää hienoista kammoa, mikä tietysti värittää lukukokemusta. Tai kenties tyylin takana väikkyy kirjoittajien metafyysinen angsti? Mielessä on kuitenkin käynyt, josko harrastelijoiden laatimat ja kustannustoimittajien torjumat tietokirjakäsikirjoitukset muistuttavat yleisemminkin tyylillisesti toisiaan. Kaunokirjallisuuden kohdallahan näin on, kuten omakustanteista huomaa. Omakustanteitahan nämäkin tapaavat olla. Täytynee jututtaa kustannustoimittajia.

Tunnisteet: , , , , ,