Kuvittelen mielikuvattomuuden

Voimme erottaa kaksi eri mielikuvitusprosessin tyyppiä: toisaalta sanasta lähtevä ja näköaistein havaittavaan kuvaan päätyvä, toisaalta kuvasta lähtevä ja sanalliseen ilmaisuun päätyvä. Ensiksi mainittu etenemistapa toteutuu yleensä luettaessa: kun luemme esimerkiksi kohtauksen romaanista tai sanomalehden selostuksen jostakin tapahtumasta, meillä on taipumus – riippuen tekstin suuremmasta tai pienemmästä tehosta – nähdä tapaukset ikään kuin silmiemme edessä sattuvina, tai ainakin erotamme siitä katkelmia tai yksityiskohtia, jotka kohoavat esiin hahmottomasta kokonaisuudesta.
[...] Tämä "mielen elokuva" toimii koko ajan meissä kaikissa, – ja on aina toiminut, myös ennen kuin elokuva keksittiin – eikä se koskaan lakkaa heijastamasta kuvia sisäisen katsemme nähtäviksi. 

Calvino on väärässä. Luennossaan Näkyvyys hän olettaa ilman muuta, että kaikki ihmiset ovat hänen kaltaisiaan – että kaikilla meistä on ja on aina ollut mielikuvia. Se ei ole totta. Valtaosalla on, minullakin, mutta ei kaikilla, mikä on itse asiassa tiedetty jo pitkään. Ehkä joku teistäkin osui taannoin lukemaan kirjoituksen, jossa aiheeseen havahtunut mielikuvaton ihminen kuvasi ällistystään (kirjoitan tätä lentokoneessa, joten en tiedä löydänkö sen; jos löydän, niin tässä on linkki). Koska sattuma on hassu asia, tutustuin pian tuon kirjoituksen luettuani eräässä konferenssissa henkilöön, jolla ei ole mielikuvia ja joka tekee aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Mielikuvattomuus ei ole ylettömän harvinaista. Se jää kuitenkin helposti huomaamatta: mielikuvia vailla elävä ihminen ei koe tilaansa mitenkään oudoksi – ja me muut taas, me olemme kuin Cavino, jonka mieleen ei juolahda kyseenalaistaa oletustaan mielikuvien yleisinhimillisyydestä. Ja kun kuulemme asiasta ja jokseenkin poikkeuksetta hämmästymme, moni olettaa heti, että kyseessä on toimintakykyä rankasti rajoittava vamma. Mutta ei. Mielikuvien puuttuminen ei näytä vaikeuttavan elämää millään tavoin.

Asiaa on vaikea tajuta. Miten mielikuvia vailla elävä muistaa paikkoja? Entä ihmisiä? Ihmisten tunnistaminen käy kuulemma kyllä, eli mielikuvattomuus ja kasvosokeus ovat erillisiä asioita. Mielikuvattomuus on (tai voi ainakin usein olla) myös mieliäänettömyyttä; mielikuvia vailla eläväkö siis ei kärsi päähän soimaan jäävistä kappaleista? Ja lopulta: miten mielikuvia vailla elävä kokee kirjallisuuden?

Kirjoitin juuri latteasta kielestä. Kielikuvien kivettyminen on tavanomainen kielen latistumisen tapa: ilmaus oli ehkä joskus välitön ja väkevä, mutta toiston myötä välittömyys laimenee ja kuva haaltuu huomaamattomiin. Muistan hyvän esimerkin. Olimme saaneet kirjoittajakoulussa tehtävän; kuljimme Sinebrykoffin puistossa etsimässä kielikuvia. Oli syksy ja katselin kuinka vaahteranlehdet makasivat nurmella ottamassa aurinkoa. Sitten huomasin talojen takaa häämöttävän nosturien parven. Ne näyttivät nyökkivän toisilleen, ja aloin kuvitella kuinka ne siinä suunnittelivat levittävänsä pian siipensä ja suuntaavansa muuttomatkalle kohti etelää. Äkkiä tajusin sanan "nostokurki".

Jos kieli ei tuota mieleen kuvia, voiko mikään kielikuva ikinä olla välitön, väkevä ja täsmällinen?

Kissa maton kasvoilla ja pitkä ohut vaha

For a more exotic example, we can look at Mixtec, a language of Mexico. Mixtec does not have any prepositions or other morphemes for spatial categories. Speakers of Mixtec locate things by analogizing the objects on which they are situated to anatomical parts of humans or other animals. For describing a cat lying on a mat, for instance, Mixtec speakers say something like 'the cat is-located the mat's face'. A man on a tree limb is something like 'the man is-located the tree's arm'.
(...)
For English speakers, it is hard to imagine how classifier languages work. In our language, some nouns have a unit already built in as part of their meaning, like 'comb', 'book', or 'desk', and some do not, like 'water' and 'mud'. In Yucatec Maya, all nouns are like the English 'water' or 'mud'. There is nothing about Yucatec Maya nouns that break up their referent into units or items. Even terms for 'book', 'cat', and 'table' require a classifier that specifies the unit. This suggests that Yucatec Maya nouns are like stuff names. The classifiers specify how different kinds of stuff get put into units. For instance, to say 'two candles' in Yucatec Maya you have to say something like 'two long thin wax' where 'long thin' is the classifier.

Sitaatit ovat Maria Francisca Reinesin ja Jesse Prinzin artikkelista "Reviving Whorf: The Return of Linguistic Relativity" – kiitos Matti linkistä. Artikkelissa pyritään puolustamaan melko maltillista, järkevää ja empiirisesti tuettavissa olevaa versiota väitteestä, että äidinkieli muovaa ihmisen ajattelua merkittävin tavoin. Esimerkiksi jälkimmäisessä katkelmassa kuvattua mayakieltä puhuvat ihmiset eivät huomaa lukumäärävaihdoksia yhtä helposti kuin englanninpuhujat, joihin heitä verrattiin: "Count nouns seem to encourage counting, and counting influences what we notice and recall." Artikkelissa kerrotaan muutamista muistakin varsin viehättävistä, kohtalaisen uskottavasti todetuista selvistä eroista eri kielten puhujien ajattelutavoissa; kannattaa lukea.

En ole vielä tavannut kielenkääntäjää, jolle ainakin jokin maltillinen versio humboldtilaisesta tai herderiläisestä kieli- ja ajattelukäsityksestä tai Sapirin–Whorfin hypoteesista ei olisi itsestäänselvyys. Eri kielissä nyt vain ajatellaan jossain määrin eri tavoin, joten totta kai yhden kielen puhujat ajattelevat usein tavoilla, jotka ovat paljon harvinaisempia jonkun toisen kielen puhujien joukossa. Sen huomaa kyllä kun joutuu vääntämään yhdellä kielellä ajateltua asiaa toiselle kielelle.

Reinesin ja Prinzin artikkelissa kuvatuissa kokeissa käsitellään tietysti melko helposti testattavia eroja. Toiset erot ovat hankalammin hahmotettavissa; en esimerkiksi osaa arvailla, miten eräs havaitsemani ero suomen ja ranskan välillä voisi näkyä näiden kielten puhujien ajattelutavoissa. Suomessa on näet niukasti keinoja virkkeen tai kappaleen sisäisten viittaussuhteiden ilmaisemiseen. Käytännössä käytössä ovat muutamat demonstratiivi- ja relatiivipronominimme. Ranskassa vaihtoehtoisia keinoja viitata aiemmin mainittuun on huomattavasti enemmän (kts. esim. ranskan demonstratiivipronominit). Saksassa niitä on käsittääkseni vielä enemmän jo pelkästään kieliopillisten sukujen määränkin ansiosta, mutta en osaa saksaa riittävän hyvin suomentaakseni siitä, joten minulla ei ole asiasta niin kirveleviä kokemuksia kuin ranskan kanssa kamppailusta. Ranskaksi voi joka tapauksessa rakentaa kauniin ja selkeän virkkeen, jossa viittaillaan virkkeen sisäisesti monta kertaa, joka kerta täysin ymmärrettävästi, vailla sitä erehtymisen vaaraa, mikä suomen sanan "se" kanssa tulee hyvin nopeasti vastaan. Olen melko vakuuttunut siitä, että tämä ero näkyy jotenkin myös eroissa suomalaisten ja ranskalaisten tyypillisten ajattelun tapojen välillä, mutten osaa lainkaan sanoa miten.

Pitää lupauksena/lupauksensa

Similarly 'There is a bull in the field' may or may not be a warning, for I might just be describing the scenery and 'I shall be there' may or may not be a promise. Here we have primitive as distinct from explicit performatives; and there may be nothing in the circumstances by which we can decide whether or not the utterance is performative at all. Anyway, in a given situation it can be open to me to take it as either one or the other. It was a performative formula ‒ perhaps ‒ but the procedure in question was not sufficiently explicitly invoked. Perhaps I did not take it as an order or was not anyway bound to take it as an order. The person did not take it as a promise: i.e. in particular circumstance he did not accept the procedure, on the ground that the ritual was incompletely carried out by the original speaker.

J. L. Austin käyttää kirjassaan How to Do Things with Words monta kertaa esimerkkinä lupaamista. Hän haluaa keskittyä sellaisiin tilanteisiin, joissa jonkin asian sanominen on kyseisen asian tekemistä. Esimerkiksi sanoessaan "minä lupaan" sanoja lupaa (paitsi poikkeustapauksissa kuten näyttämöllä). Luen kirjaa paraikaa erään ystäväni kanssa ‒ hänellä ei ärsyttävää kyllä edelleenkään ole blogia ‒ ja kuten hän viimeksi siitä puhuessamme huomautti, Austinin rajaus tuntuu usein kiusalliselta. Minusta näyttää onneksi siltä, että rajauksesta vielä päästään ennen kirjan loppua, mutta aluksi hän tuntuu kovin pitkään keskittyvän hiusten halkomiseen samalla kun tarjolla olisi mahdollisuus puhua paljon laajemmin siitä, mitä kaikkea me teemme sanavalinnoillamme ja puheellamme. Täytyy kai kuitenkin ajatella, että jo tämäkin oli omana aikanaan ja omassa ympäristössään huomattavaa huomion kiinnittämistä muuhunkin kuin propositioihin ja niiden totuusarvoihin.

En vastusta hiusten halkomista sinänsä enkä muutamaan yksityiskohtaan keskittymistä sinänsä. Kirjan perusoivallus on kuitenkin niin hieno (onhan kirja syystä klassikko), että välillä pitkitetty varovaisuus harmittaa. Myös väistämättä löyhiksi ja melko epätyydyttäviksi jäävät kategorisoinnit vähän harmittavat. Miksi keskittyä muutamaan yksityiskohtaan kun niistä ei edes voi sanoa mitään kovin selkeää? Epätyydyttävyys havainnollistuu hyvin Austinin itsensä käyttämän esimerkin, lupauksen, avulla.

Austin erottaa toisistaan lokutionaariset, illokutionaariset ja perlokutionaariset aktit:

We first distinguished a group of things we do in saying something, which together we summed up by saying we perform a locutionary act, which is roughly equivalent to uttering a certain sentence with a certain sense and reference, which again is roughly equivalent to 'meaning' in the traditional sense. Second, we said that we also perform illocutionary acts such as informing, ordering, warning, undertaking, &c, i.e. utterances which have a certain (conventional) force. Thirdly, we may also perform perlocutionary acts: what we bring about or achieve by saying something, such as convincing, persuading, deterring, and even, say, surprising or misleading. Here we have three, if not more, different senses or dimensions of the 'use of a sentence' or of 'the use of language' (and, of course, there are others also).

Sitaatin lopussa sulkeissa oleva huomautus on paljonpuhuva. Sitten Austin keskittyy mm. erottamaan toisistaan illokutionaarisia ja perlokutionaarisia akteja, eli esimerkiksi sitä, että A lupaa, siitä, että A:n toimien seurauksena B kuvittelee A:n luvanneen. Monissa tapauksissa tällainen ero on tosiaan hyvä tehdä: vaikka A esimerkiksi auttaisi B:tä montakin kertaa, ei B:llä ole syytä ottaa auttamista itsestäänselvyytenä mikäli A ei ole suoraan luvannut auttaa vastakin (ja jos on, voi sekin olla vaarallista). Austin toteaa, että kuultuaan mitä on sanottu tuomarin tulisi kyetä arvioimaan mitä lokutionaarisia ja illokutionaarisia akteja on suoritettu, mutta ei sitä, mitä perlokutionaarisia akteja saatu aikaan. Onko näin? Onko jotain luvattu vain niissä tapauksissa, joissa on selvästi käytetty lupausta merkitsevää sanamuotoa?

Politiikasta (tässä kapeasti ymmärrettynä) löytyisi tietysti herkullisia esimerkkejä siitä, kuinka tällaista tulkintaa lupaamisesta käytetään hyvinkin tietoisesti hyväksi. Mieleeni tulee kuitenkin vielä hieman vaikeammin määriteltävältä tuntuva havainnollistus eronteon ajoittaisesta vaikeudesta. Ajatellaan tilannetta, jossa A sanoo tekevänsä jotain, mitä B on pyytänyt. B jää odottamaan luottavaisena, sillä hän pitää A:ta tiukasti sanojensa takana pysyvänä henkilönä ja tulkitsee tämän lauseen "teen sen" lupaukseksi. A ei kuitenkaan koskaan tee pyydettyä asiaa. Lausetta "teen sen" ei kuitenkaan tarvitse pitää lupauksena; sen voi tulkita vaikkapa ennustukseksi ‒ joten B ei voi varmasti sanoa, että A rikkoi lupauksensa. Tämänkaltainen tilanne on politiikassa niin vanhastaan tuttu ilmiö ("jos Suomi devalvoi, minä eroan" oli äärimmäinen esimerkki), että pilanteosta huolimatta asiaan osataan suhtautua: likilupaamista voi pitää vaikkapa huolimattomuutena, suurenteluna, hölmöytenä tai tietoisena ihmisten manipulointina. Henkilökohtaisemmissa suhteissa asiaan on ainakin minusta ollut vaikeampi suhtautua. Päädyn kai siihen päätelmään, että jos joutuu jossain ystävyyssuhteessaan taajaan miettimään illokutionaaristen ja perlokutionaaristen aktien välisen eronteon vaikeutta, on suhteessa jotain pahasti vialla.

Symbolifunktion hegemonisesta asemasta

Video tulee katsoa kokonaan. Se ei ole taidepläjäys eikä sosiaalipornoa.

Lisäys myöhemmin: Juutuin katsomaan nimimerkki silentmiaown videoita. Kannattaa katsoa myös ainakin nämä. Bloginsakin vaikuttaa oivalta.

Vertailu

Suomensuomalaisen ja neuvostoliittolaisen merkitystilan limittymisen alueena Pietarin-Leningradin ympäristö on merkinnyt epäkulttuurista periferiaa. Suomalaisten ideologien ja tutkijoiden runonlaulajien maailmaksi ja uskonnolliseksi ytimeksi pelkistämä Inkeri kääntyi päinvastaiseksi neuvostoliittolaisissa tulkinnoissa, joissa etnisyyden, biologisuuden, sijasta ylikorostui sosiaalinen ulottuvuus. Jos asia määritellään bahtinilaisittain, ideologisen rajan molemmin puolin Neuvosto-Inkeriä mytologisoinut ja demytologisoinut ihmiskunnan spesifinen osa on ollut tekemisissä rakentamiensa mallien kanssa, joissa vastapuolen historia puhutteli poissaolollaan.

Lainasin erästä tarkoitusta varten Helsingin yliopistolla 2000-luvulla valmistuneet folkloristiikan väitöskirjat. Aloin lueskella niiden johtopäätöslukuja saadakseni jonkinlaisen kuvan niiden aiheista. Ensin avasin Arno Survon väitöskirjan Magian kieli, Neuvosto-Inkeri symbolisena periferiana. Sen johtopäätösluku, nimeltään Lopuksi, alkaa yllä sitteeraamallani kappaleella, joka sai minut kiroilemaan ääneen.

Seuraavaksi avasin Senni Timosen väitöskirjan Minä, tila, tunne; Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Sen johtopäätösluku, nimeltään Pohdinta, alkaa näin:

Olen esittänyt tutkimuksessani lyyrisille kansanrunoille sarjan kysymyksiä. Yksinkertaistaen ne kuuluvat: 1) Millaisia ovat Pohjois-Karjalan ja Inkerin lyriikassa ilmaisunsa saavat tunteiden kollektiiviset järjestelmät, eetokset? 2) Onko laulajien omia kalevalamittaisen runon lajeja ja lyriikan paikkoja niissä enää mahdollista löytää? 3) Miten muotoutuu ja jäsentyy kansanlyriikan "minä"? 4) Minkälainen on lyriikassa artikuloitu tunnekäsitys? Viimeisen kysymyksen esitän itselleni: 5) Miten naistutkimuksessa keskusteltu käsite "kokemus" tulee tutkimuksessani näkyviin?

En ole vielä lukenut näitä väitöskirjoja kokonaan, luultavimmin en koskaan tule lukemaankaan niitä aivan kokonaan. Survon väitöskirjan aihe kiinnostaa minua enemmän kuin Timosen väitöskirjan, mutta huomattavasti todennäköisemmin luen kokonaan Timosen kuin Survon teoksen. Kumpikaan kun ei kiinnosta minua tavattomasti, joten minulla ei ole pakottavaa syytä rääkätä itseäni Survon suomenkielellä. Oli helppo tarkistaa, etten ainoana ajattele näin: Timosen väitöskirjaa löytyy Helkasta 18 nidettä, ja niistä kahdeksan on tällä hetkellä lainassa. Survon väitöskirjaa löytyy 17 nidettä, joista kolme on lainassa.

Luetin nämä katkelmat muutamilla ystävilläni. Sain kuulla arvion, että Survo ei todennäköisesti ole itsekään ymmärtänyt asiaansa ja kirjoittaa siksi niin, ettei lukija ainakaan sitä ymmärrä. En tiedä onko näin, sillä koska en ymmärrä mitä Survo kirjoittaa, en osaa arvailla mitä hän on itse ymmärtänyt. Olen kohdannut ihmisiä, jotka kykenevät huolelliseen ja hyvään tutkimukseen ja ajatteluun, mutta jotka eivät kai lainkaan miellä kieltä viestintävälineeksi. Heidän tutkimuksiaan on työläs lukea. Minusta teksti saisi muuttua aina sitä selkemmäksi ja rakenteeltaan yksinkertaisemmaksi mitä vaikeammista ja monimutkaisemmista ajatuksista on kyse, mutta monet ajattelevat aivan toisin. Mikä johtaa vaikeastiluettavuuteen. Syitä on monia, mutta joka tapauksessa: hämärä teksti ei välttämättä merkitse hämäriä ajatuksia. Se merkitsee jotain paljon konkreettisempaa, nimittäin hyllyyn unohtumista.

Erittäin harva tutkimus on aiheensa tai tulostensa ansiosta sellainen, että monien ihmisten on luettava se. Luettavaa on aina tarjolla paljon enemmän kuin ehtii lukea. Lukijat valitsevat ne tekstit, joiden lukemisesta saatu oletettu hyöty ja lukemiseen uhrattava vaiva ovat tolkullisessa suhteessa toisiinsa. Jos haluat, että ihmiset lukevat tutkimuksesi, älä vaikeuta asiaasi kirjoittamalla liki lukukelvotonta tekstiä.

Ja tosiaan. En osaa enää suhtautua neutraalisti suomalaisiin hisseihin. Jei.

"Ihmisoikeusregiimi" ja luovuus

regiimi hallinto(koneisto), hallitus(järjestelmä); hallinta ¶ Esim. "Suharton regiimi" 'Suharton johtama hallinto'. Kansainvälisen yhteistyön kysymyksissä regiimi tarkoittaa (monimerkityksisesti) sopimusten, normien yms. kokonaisuutta tai niiden taustalla olevaa viitekehystä.

Luin juuri Jarmo Papinniemen blogista, että kielenkääntäjän ammattia arvostetaan selvästi enemmän kuin kirjailijan. Kummallista. Sitaatti taas on Pienehköstä sivistyssanakirjasta.

Tämä pimeys on hankalaa, voisin nukkua talviunta. Koetan kuitenkin huvikseni keksiä suomennosta sanahirviölle "ihmisoikeusregiimi". Ongelmana on tietysti sana "regiimi". Tuossa yhdyssanassa se on merkityksessä sopimusten, normien yms. kokonaisuus. Ilmaus on suoraa lainaa englannin ilmauksesta "human rights regime". Sanan "regime" merkitys on tällaisessa käytössä etääntynyt jonkin verran sen arkimerkityksestä, jota NetMOT kuvaa näin:

regime [reɪ'ʒi:m] s (myös régime) 1 hallitus[tapa], hallintojärjestelmä under a totalitarian ~ totalitaarisen hallintojärjestelmän alaisena 2 [vallitseva] järjestelmä, menettely[tapa] We should create a flexible ~ in this issue. Meidän pitäisi kehittää tässä asiassa joustava menettelytapa. 3 ks. regimen.

Älyääkö äidinkielenään englantia puhuva, että merkitysten hallitus[tapa], hallintojärjestelmä, [vallitseva] järjestelmä, menettely[tapa] ja merkityksen sopimusten, normien yms. kokonaisuus tai niiden taustalla oleva viitekehys välillä on yhteys? Voiko jälkimmäisen merkityspuuron tajuta suhteellisen helposti siksi, että tuntee ensimmäisen? Toisin sanoen onko sanan "regime" erityismerkitys kansainvälisen yhteistyön kysymyksissä intuitiivisesti tajuttava sivistyneelle englanninkieliselle lukijalle koska hän tuntee sanan "regime" arkimerkityksen?

Kysymys on kääntäjälle olennainen. Jos sanan "regime" erityismerkitys esimerkiksi ilmauksessa "human rights regime" ei ole intuitiivisesti selvä tai ainakin kohtalaisen helposti arvattavissa, suomeksi voinee puhua "regiimistä" (vaikka se kuulostaakin minusta kammottavalta), sillä termi on englanniksikin niin tekninen, että se täytyy erikseen opetella. Sen sijaan jos englanninkielisen lukijan on kohtalaisen helppo tajuta erityismerkitys, suomentajan täytyy (tämä on määräys) keksiä sanalle hyvä suomenkielinen vastine. On viheliäistä kääntää tekstiä vaikeammaksi kuin mitä alkuteksti on. Tajuttavaa sanaa ei siis tule käännöksessä korvata vierasperäisellä termillä, jonka merkitys on erikseen opeteltava.

Ei tässä kuitenkaan kaikki. Kuvitellaan, että sanan "regime" erikoismerkitys on niin etäällä sen arkimerkityksestä, että sivistynytkin englanninkielinen lukija joutuu opettelemaan erityismerkityksen erikseen. Kuitenkin: kun hän opettelee sen, hän hahmottaa sen yhteyden sanan arkimerkitykseen. Oppiessaan erityismerkityksen hän siis laajentaa kykyään käyttää jo ymmärtämäänsä sanaa. On iso ero siinä, opetteleeko mitäänsanomattoman termin merkityksen vai oppiiko, että jotain tuttua sanaa käytetään sellaisellakin tavalla, josta ei ollut ennen kuullut – etenkin jos oppimisen jälkeen tajuaa, että entuudestaan tuttu merkitys kohtaa uuden merkityksen siellä täällä. Väitän, että tämä ero liittyy mahdollisuuteen käyttää sanoja luovasti.

Voi olla ihmisiä, jotka omaksuvat teknisen termin vikkelästi kuin kärpät ja alkavat välittömästi käyttää sitä oivaltavasti. Väitän kuitenkin, että heitä on harvassa. Me muut käytämme erikseen opeteltua mitäänsanomatonta teknistä termiä pitkään mekaanisesti vain muutamissa yhteyksissä, joihin tiedämme sen sopivan tai "kuuluvan". Tällainen kielenkäyttö johtaa helposti jo monta kertaa toistettujen ajatusten toistamiseen vielä kerran, ei tuoreeseen, luovaan ajatteluun.

Entä jos uuden teknisen termin sijasta opimmekin, että meille jo tutulla sanalla onkin tekninen lisämerkitys, joka sivuaa arkimerkitystä? (Nyt haluaisin antaa esimerkin, mutta marraskuinen mieleni kieltäytyy yhteistyöstä; keksikää siis itse.) Uskon, että tekninen merkitys on tässä tapauksessa opittavissa ja omaksuttavissa aika nopeasti oivaltavaan, luovaankin käyttöön.

Suomenkielisessä tieteessä on palattu 1800-luvulle: iso osa varsinaisesta tutkimuksesta kirjoitetaan suurilla sivistyskielillä, suomeksi julkaistaan yhä useammin vain kansantajuistettuja esityksiä siitä, mikä on ensin julkaistu muilla kielillä. Kansantajuistaminen on tietysti erilaista kuin 1800-luvulla, sillä oletettu yleisö ovat muun muassa alan suomalaiset opiskelijat; ei siis tarvitse kansantajuistaa enää yhtä paljon. Ilmiö on silti selvä. Joillain aloilla se on erityisen selvä, ja opiskelijat siirtyvät nopeasti käyttämään opinnoissaan lähinnä englantia. Koska en ole mikään fennomaani, minulla ei ole mitään tätä vastaan. Se kyllä mietityttää kuinka paljon näillä aloilla kannattaa suomentaa. Jos vaikapa jonkun teknisen alan opiskelijat käyttävät jo alan kansainvälisyydenkin takia englantia jatkuvasti, kannattaako heidän yleisimmillekään termeilleen luoda suomenkielisiä vastineita? Jos opiskelijoistakin suuri enemmistö käyttää englanninkielisiä termejä selvästi luontevammin kuin suomenkielisiä, ei välttämättä kannata. Ei ole mitään pakkoa pyrkiä edistämään tuollaisen alan tiedettä suomen kielellä.

Kaikilla aloilla tilanne ei kuitenkaan ole kuvatunkaltainen. Lisäksi kuvittelen, että kielen rooli vaihtelee aloittain jonkin verran. Kansainvälisen yhteistyön kysymyksiin keskittyvä opiskelija käyttää tietysti opinnoissaan monia kieliä, mutta hän ei kuitenkaan ainakaan vielä ole kokonaan luopunut äidinkielellään kirjoittamisesta. Minusta on melko mielekästä sanoa, että moni suomalainen opiskelija ja tutkija ajattelee asiansa suomeksi. Siitä olen varma, että käsitteellinen ajattelu voi olla luovaa ja hyvää vain niillä käsitteillä, jotka on ymmärretty ja omaksuttu kunnolla.

Pitäisikö sana "regime" siis suomentaa kun puhutaan vaikkapa "human rights regimestä"? Mielestäni pitäisi, sillä "regiimi" on rasittava kivensiru suomalaisen opiskelijan tiellä. Hyvä suomennos nopeuttaisi käsitteen omaksumista. En ole kuitenkaan kuullut yhdestäkään suomennosyrityksestä. Jos jaksoit lukea tämän kokonaan, olisi hauskaa jos kertoisit mitä suomennosvaihtoehtoja tuli mieleen. Erityisen mielelläni kuulisin jo aiemmin esitetyistä suomennosehdotuksista mikäli sellaisia on.

Hieno solvaus

Minun on jo viikon ajan pitänyt kirjoittaa Carl Schmittin Poliittisen käsitteestä, ja viime päivinä olen aikoinut kirjoittaa Keith Johnstonen kirjasta Impro, mutta jotenkin en muka ole vielä ehtinyt. Lähipäivinä toivottavasti. Nyt näet keskityn suomentamaan harvinaisen oivallista solvausryöppyä. Onko joku blogini lukijoista kuullut aiemmin sanan "lickspittle"? Minä en. Se tarkoittaa suunnilleen hännystelijää. Onpa onomatopoeettisesti osuva sana.

Rinnasteinen ajattelutaipumus

Mutta voidaanko sittenkään suomalais-ugrilaisten kielten ominaislaadun varassa kehitellä muunlaistakin uralilaista filosofiaa kuin kielifilosofiaa? Esimerkiksi Kádárin tavoin kehitellä käsitystä siitä, että rinnasteinen ajattelutapa ei rajoitu kieleen, vaan ilmenee myös suomalais-ugrilaisen ihmisen sosiaalisena käyttäytymisenä, toisen huomioonottamisena mitä moninaisimmissa elämäntilanteissa, minä ja sinä -asetelman vertojaan hakevana merkityksenä maailmankatsomukselle ja kaikelle filosofiselle ajattelulle?
Täytyy tunnustaa, että tämän kirjoittajan täällä Karjalassa ja Suomessa tekemät havainnot eivät millään tavoin tue noita väitteitä suomalais-ugrilaisen ihmisen erityisestä sosiaalisesta mielenlaadusta ja rinnasteisesta ajattelutaipumuksesta katsomuksellisissa ja filosofisissa kysymyksissä.

Luen Robert Kolomaisen artikkelia "Kohti uusia uralilaisia filosofioita"; se on ilmestynyt Carelia -lehdessä tänä vuonna. Artikkelissa esitellään unkarilaisen György Kádárin ajattelua. Kádárista ei löydy verkosta juuri mitään millään sellaisella kielellä, jota ymmärtäisin, mutta minun täytyy selvästikin koettaa tutustua häneen jotenkin; onhan hillitöntä, että joku on melko vastikään kirjoittanut teoksen, jonka nimi suomeksi kuuluu Uralilaisen filosofian ääriviivat.

Ajatus paikallisesta, kansallisesta tai tietylle kieliryhmälle ominaisesta filosofiasta ei tietenkään ole uusi. Jos oletetaan tiukasti, että kieli määrää tavan, jolla maailma jäsennetään, päädytään aika luontevasti siihen, että eri kielten, ja etenkin eri kieliryhmiin kuuluvien kielten puhujat jäsentävät maailman olennaisesti eri tavoin. Jos lisäksi vielä on sopiva käsitys siitä, mitä filosofia on, aletaan puhua kansallisista filosofioista. Tämä oli melko suosittua etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Toisen maailmansodan jälkeen siihen asti neutraali kansallisen ajattelun korostaminen muuttui poliittisesti epäkorrektiksi.

Olen hyvin kiinnostunut ajattelijoista, jotka korostavat paikallisen ajattelun merkitystä. En siksi, että olisin jollain ikävystyttävällä tavalla samaa mieltä tai eri mieltä heidän kanssaan, vaan siksi, että olen erittäin kiinnostunut tämän ajattelutavan sovellutusten historiasta. Viime aikoina olen keskittynyt sen merkitykseen tieteen historiassa, mutta totta kai alati kiinnostaa myös sen asema muussa poliittisessa historiassa. Usein näitä kahta ei ole edes mielekästä erottaa toisistaan; esimerkiksi systemaattinenkin kansanperinteen keruu 1800-luvulla oli aika poliittista tiedettä. Pyrkimyksenä oli suomalaisen kansanluonteen ymmärtäminen.

Tavallaan toivoisin, että ne harvat paikallista ajattelua korostavat tutkimukseen perustuvat teoreettis-ideologiset viritelmät, joita vielä löytyy, sattuisivat useammin kansallista ajattelua poliittisesti korostavien käsiin. Eikö olisi hienoa, jos nykyäänkin suomalaisuuttaan korostavat perehtyisivät tieteellisiin tutkimuksiin siitä, millaista suomalainen ajattelu on? Jos joku Suomen Sisu vakuuttuisi yhtenä miehenä siitä, että "suomalais-ugrilaiset kielet ajattelevat rinnastuksin, asettamalla asiat rinnatusten" mielummin kuin indoeurooppalaiseen tapaan abstraktioin, ja keskittyisi harjoittamaan tätä käytännössä?

Ajatuksen ruumiillistaminen

Kävin eilen hakemassa postista kymmenen kääntäjänkappaletta kirjaa, joka on jännittänyt minua enemmän kuin mikään muu käännökseni tähän mennessä. En ole työhöni tyytyväinen. Olisi hyvin omituista jos olisin, sillä pidän myös kaikkia muita saman kirjailijan teosten suomennoksia epäonnistuneina.

Jouduin muutama vuosi sitten kummalliseen väittelyyn erään ystäväni kanssa. Hän on kuvataiteilija, ja hän oli jostain saanut hyvin kummallisen kuvan siitä, mikä on suhteeni muihin ilmaisukeinoihin kuin tekstiin. Hän tunsi selvästi tarvetta painottaa minulle sitä, ettei kaikkia ajatuksia saa kunnolla ilmaistua puhutulla tai kirjoitetulla kielellä tai tekstillä, siis sellaisella, missä käytetään kirjaimia (jätetään nyt muut sanojen "kieli" ja "teksti" merkitykset syrjään). Painottaminen oli minusta hyvin omituista, sillä olin ja olen aivan samaa mieltä hänen kanssaan. En kuvittele kykeneväni ilmaisemaan samoja asioita kirjoittamalla kuin mitä hän ilmaisee kuvillaan. Vastaavasti en kuvittele, että hän kykenisi ilmaisemaan esimerkiksi edellisen eufemiatukseni asiaa kuvalla, vaikka se on helppo ilmaista tekstillä.

Kääntämäni kirjailijan vanha ja leikkisä englanti pulppuilee tavalla, jota en kykene jäljittelemään suomen kielellä. Tuottamani suomi on jäykempää kuin alkutekstin iästään huolimatta kevyt ja selkeä englanti. En osannut ratkaista ongelmaa; joku muu olisi varmasti osannut paremmin. Kuitenkin koetin, sillä koen suomen kielen minulle melko luontevaksi asiaksi, jolla ruumiillistaa ajatuksia. Moni muu olisi ilman muuta onnistunut minua huonommin, eihän käännöstäni muuten olisi julkaistu. Se on keskinkertainen. Toivottavasti opin taitavammaksi.

Olen miettinyt jonkin verran kysymystä taiteellisista väitöskirjoista. Äitini väitöskirjassa on yksi luku, joka koostuu pelkästään kuvista; muuten työ on varsin perinteinen väitöskirja. Kuvaluku ilmaisee ajatuksen, jonka pukeminen sanoiksi olisi varmaankin ollut mahdollista, mutta se olisi vienyt huomattavasti enemmän tilaa kuin kuvat vievät, ja kuvat olisi ollut oikeastaan pakko esittää joka tapauksessa. Teksti ei siis olisi tuonut lukuun mitään lisää. Kuitenkin luku on selvästi osa väitöskirjaa, ei siitä irrallinen asia. Esitetty ajatus liittyy vahvasti väitöskirjan tärkeimpiin, tekstitse ilmaistuihin väitteisiin. – Entä jos tutkimuksen aiheena on jotain sellaista, jota on paljon vaikeampi jos ei jopa mahdoton esittää tekstillä? Voiko sellaisesta aiheesta tehdä väitöskirjan?

Olen miettinyt muidenkin perheenjäsenteni omimpia tapoja ruumiillistaa ajatuksiaan työssään. Sisareni on akrobaatti, veljeni äänisuunnittelija; isäni ehkä ominta alaa taas on avaruusgeometria. Kuvittelen tajuavani sisareni kinesteettisesti ilmenevästä ajattelusta jotain, hyvinkin, mutta olen tavattoman huono ilmaisemaan sitä sanoilla. Hänen kanssaan on kyllä hauska tanssia. Koen oivaltavani kaikenlaista veljenikin työtä kuullessani, mutta sitä osaan ilmaista, kääntää johonkin toiseen ilmaisumuotoon, ehkä vielä huonommin kuin sisareni työtä. Pitäisi varmaan koettaa joskus edes soittaa enemmän hänen kanssaan. Avaruusgeometria tuntuu luontevammalta lajilta; tiedän liikkuvani aika notkeasti sen parissa, ja jos näkisin vaivaa, helppous johtaisi kohtalaiseen taidokkuuteen. Olen kuitenkin päätynyt tekemään muuta.

Eufemiatuksissani liikun minulle tutuimmassa tavassa ruumiillistaa ajatuksia. Luen ja kirjoitan. Joskus kommentoin muitakin ilmaisumuotoja, mutta silloin joko poimin sellaisen ajatuksen, joka kääntyy tekstiksi kätevästi, tai otan jonkin kokonaisuuden esimerkiksi, joka sopii yhteen kokonaisuuksia käsittelevien tekstien kanssa. Muunlainen kommentointi tai ajatuksen edelleenkehittely tuntuisi paremmalta kuvan tai musiikin kautta. Usein näin on kaunokirjallisuudenkin kohdalla. Minusta ei taida tulla taidekriitikkoa.

Ei se vaan tämä

Keskeistä on ollut se, että pronominit ilmaisevat tunnettuutta eriasteisesti ja että tarkoitteen tunnettuuden tarve määrittyy meneillään olevasta toiminnasta käsin. Olen pyrkinyt argumentoimaan sen näkemykseni puolesta, että pronominit tämä ja tuo ilmaisevat tarkoitteen referentiaalisesti avoimeksi. Pronomini se taas on indifferentti referentiaalisen ulottuvuuden suhteen mutta implikoi tarkoitteen riittävää tunnettuutta.

Olin jo kuukausi sitten Marja Etelämäen väitöstilaisuudessa, mutta sain väitöskirjan Toiminta ja tarkoite, Tutkimus suomen pronominista tämä käsiini vasta nyt. Yllä oleva sitaatti liittyy ajatukseen, joka juolahti mieleeni väitöstilaisuudessa: voiko ihmisiä ärsyttää käyttämällä pronominia tämä tai tuo väärin?

Väite, että pronomini se implikoi tarkoitteen riittävää tunnettuutta, näkyy käytännössä silloin kun keskustelussa esitetään hieman ärtynyt kysymys: "Mikä se?" Toisin sanoen pronominia se ei voi käyttää keskustelussa kuin sellaisista asioista, joista vallitsee kohtalainen yhteisymmärrys. Kaikille osallistujille täytyy olla heti selvää, mistä siitä puhutaan, jotta voidaan käyttää pronominia se aiheuttamatta närää. Tuo ja ehkä etenkään tämä eivät herätä niin helposti hermostusta vaikkei kuulija tietäisi vielä mistä on kyse, sillä hän odottaa saavansa pian lisätietoa asiasta, johon pronominilla on viitattu.

Mieleeni juolahti, että voisi olla mahdollista kirjoittaa dialogi, jossa yksi henkilö ärsyttää toista käyttämällä johdonmukaisesti pronominia tämä sellaisesta asiasta, johon toinen viittaa jatkuvasti pronominilla se. Viittauksen kohde voisi olla jokin pronominin se käyttäjän maailmankuvassa olennainen asia, jonka olemassaoloa ja luonnetta ei saa kyseenalaistaa.