Epätäsmällisyyteen tyytymisestä

Miksi tunnen tarvetta määritellä arvoja, jotka monista varmaan tuntuvat itsestään selviltä? Luullakseni ensimmäinen syy on oma yliherkkyyteni tai allergisuuteni: minusta tuntuu että kieltä käytetään aina summittaisesti, sattumanvaraisesti, huolimattomasti, ja se ärsyttää minua sietämättömästi. Älkää luulko, että suvaitsemattomuuteni kohdistuisi lähimmäisiini, sillä eniten minua harmittaa kun kuulen itseni puhuvan. Sen vuoksi pyrin puhumaan niin vähän kuin mahdollista; kirjoitan mieluummin, mikä johtuu siitä että kirjoittaessani voin korjata joka lauseen niin monta kertaa kuin on tarpeen. En väitä että sen tuloksena olisin tyytyväinen sanoihini, muta olen ainakin poistanut ne tyytymättömyyden aiheuttajat, jotka kykenen huomaamaan. Kirjallisuus – jos se täyttää nämä vaatimukset – on Luvattu Maa, jossa kielestä tulee sellainen kuin sen todellisuudessa pitäisi olla.
Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu kaikkein yleisimpien, anonyymimpien, abstraktimpien kaavojen käyttöön; merkitykset laimenevat, ilmaisun huiput tasoittuvat. Jokainen kipinä, joka sinkoaa sanojen törmätessä uusiin olosuhteisiin, sammuu. 

En ole yhtä kärsivällinen kuin Calvino väittää olevansa. Vai väittääkö sittenkään? Ehkä hänenkin suvaitsemattomuutensa kohdistuu myös hänen läheisiinsä, vaikka epätäsmällisen ja lattean kielen aiheuttama tuska ja turhaannus iskisivätkin kipeimmin silloin, kun syntiin sortuu itse. Tunnustan tuomitsevani kurjaa suomea kirjoittavat toimittajat ja vaipuvani alakulon valtaan lukiessani opiskelijan kirjoittamaa kehnoa kieltä. Jälkimmäisessä tapauksessa teen kuitenkin kaikkeni, jottei mielialani vaikuttaisi sepustuksesta antamaani arvioon – paitsi tietysti silloin, kun tekstin tarkoitusta ei oikeasti voi ymmärtää.

Onneksi olen keskinkertainen suomentaja. Siitä on minulle kaksinkertainen ilo: olen suomennostöitteni ansiosta parempi kirjoittaja kuin muuten olisin, ja keskinkertaisuuteni ansiosta olen oppinut sietämään epätäsmällistä kieltä sekä itseltäni että muilta.

Kääntäminen levittää Calvinon kuvaaman ruton määrättyä alalajia. Siteeraamassani luennossa (nimeltään Täsmällisyys) hän kuvaa typerryttävän hyvin sen, mikä kääntäessä tunkee kiviä kulkijan kenkiin ja hiertää rakkoja rekeä hinaavan kämmeniin. Hän mainitsee sanoihin kohdistuvan ponnistuksen, "jotta asioiden aistein havaittavat ominaisuudet tulisivat mahdollisimman täsmällisesti esiin" ja puhuu siitä, "miten kielen kanssa joutuu taistelemaan, jotta se taipuisi esineiden kieleksi – kieleksi joka lähtee liikkeelle esineistä ja palaa luoksemme ladattuna kaikilla ihmisen esineisiin sijoittamilla aineksilla". Tällä tavoin ladattu kieli ei ole automatisoitunutta eikä latteaa, vaan välitöntä, väkevää ja täsmällistä. Mutta miten kääntäjä siihen kykenisi?

Oletetaan, että alkuteksti on kirjoitettu hyvin. Tehdäkseen sille oikeutta kääntäjän – tai sanotaan tässä nyt suomentajan, koska puhumme suomea – olisi kirjoitettava yhtä hyvin. Asioiden aistittavien ominaisuuksien olisi ilmettävä yhtä täsmällisesti kuin alkutekstissä. Samalla suomentajan olisi kuitenkin oltava toisella tavalla uskollinen alkutekstille: hän ei saa kirjoittaa uutta tekstiä samasta aiheesta, vaan hänen olisi suomennettava juuri tämä teksti ja sen ratkaisut. Ne on tehty toisella kielellä; sillä kielellä ne palaavat luoksemme ladattuina ihmisten esineisiin sijoittamilla aineksilla. Mutta kun panee suomen sanat tekemään samoja temppuja, ne latautuvatkin alkutekstin kielellä. Syntyy kielikuvia, joita ei suomeksi ymmärrä, ja oudosti ontuvia virkkeitä, joiden nykiminen saa hämmennyksiin. Kielitaitoinen lukija arvaa alkutekstin tarkoituksen, mutta suhde aistein havaittavaan on silloin välillinen, ei välitön. Näiden kahden uskollisuuden lajin paineessa puurtaessani tuotan kompromisseja ja epätäsmällistä kieltä – enkä voi muuta kuin tyytyä siihen.

Vuosisata sitten suomennettu

Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja tiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä, jolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin sataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin keskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että myrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.

Mökin ikkunasta näkyy simbergiläinen taivaanranta; havumetsän latvat piirtyvät mustina vasten oransseja pilviä, etualalla hangen peittämä jää vielä vielä häälyy hämärissä. Mökillä luen tyttökirjoja. Hilja Walldén suomensi 1920-luvun alussa kolme osaa Anna-sarjasta, kaksi niistä nimimerkillä Hilja Vesala. Hän näkyy suomentaneen myös Dumas'n Mustan tulppaanin. Luen paraikaa merkkiteosta Anna omassa kodissaan ja naureskelen Walldénin suomennosratkaisuille. Ei haittaa, vaikka hän käyttää lauseenvastikkeen perässä pilkkua ja alkukieli paistaa välillä kirkkaasti läpi. Suomentajalla, joka on päätynyt sanomaan, että päivä vuodattaa vienoa purppuraa usmaan, on täytynyt olla sekä vankka näkemys kirjailijan tyylistä että tosi hauskaa.

Vaikeastilähestyttävistä teskteistä

En viitsi nyt aloittaa sitaatilla. Joutuisin näet käyttämään sitaattia varoittavana esimerkkinä, mikä olisi kiusallista. Olen tänä kesänä tullut huomanneeksi muutaman akateemisissa teksteissä toistuvan piirteen, jotka tekevät teksteistä vaikeastilähestyttäviä. Toinen piirre liittyy kirjoittajien puutteellisiin taitoihin, toinen taas hakukonetodellisuuteen.

Tiedätte ehkä miltä tuntuu kun lukee asiatekstiä, ja se alkaa vaikuttaa yhä hämärämmältä ja hämärämmältä, ja lopulta siitä ei enää ota mitään tolkkua. Olen suomentanut tällaisia tekstejä. Aiemmin tapasin olettaa hämärältä tuntuvan tekstin kohdatessani, että joko minä en tajua, eli minun pitää lukea uudestaan ja tarkemmin, tai sitten kirjoittaja ei tajua, ja koettaa kiemurrella itselleen epäselvästä asiasta eroon, mikä tuottaa hämärää tekstiä. Suomentaminen on saanut minut muuttamaan uumoilujani. Nykyään jos asiateksti tuntuu epäselvältä, alan tarkkailla pronomineja.

Käänsin vastikään englannista suomeksi artikkelin, jonka kirjoittaja tunsi käsiteltävän aiheen juurtajaksain. Artikkeli oli kiinnostava. Suomennos on alkutekstiä ymmärrettävämpi, sillä juutuin joka ikiseen "it" ja "that" -sanaan ja muihin vastaaviin tekstin sisäisiin viittauksiin, joiden viittauskohdetta en ymmärtänyt. Pyysin kirjoittajalta selvennystä jokaiseen, ja kas kummaa, hän osasi aina heti vastata, ja suomennoksesta tuli lopulta ihan luettava. Kyse ei siis ollut siitä, etteikö kirjoittaja olisi ymmärtänyt asiaansa.

Kyse ei myöskään ollut siitä, että minun olisi pitänyt lukea tarkemmin. Oletetaan, että tekstissä sanotaan näin: "X:n ja y:n välillä on vastaavuus, joten ne kuuluvat samaan kategoriaan. Se myös kuuluu laajaan järjestelmään n." Vaikka lukisin kuinka tarkasti, ei minun ole mahdollista saada varmasti selville, mihin pronomini "se" viittaa. (Arvatkaapa. Tämä on aito, vain kevyesti muokattu esimerkki, joten paljastan oikean vastauksen kirjoitukseni lopuksi.) Tämäntyyppiset epäselvyydet tekstin sisäisissä viittauksissa ovat hyvin yleisiä toimittamattomassa akateemisessa tekstissä, ja toimitetussakin tekstissä niitä tapaa yllättävän usein. Erityisesti demonstratiivi- ja relatiivipronominien yksiselitteinen käyttö näyttää olevan vaikeaa. Ongelma ei liittyne mihinkään tiettyyn kieleen – tai edes tekstilajiin. Samanlaisiin epäselvyyksiin törmää esimerkiksi verkkokeskusteluteksteissä tavan takaa, mutta siellä ne eivät yleensä aiheuta lukijassa yhtä suurta hämmennystä kuin akateemisessa tekstissä. Jos aihe on tarpeeksi monimutkainen, riittää yksikin epäselvä tekstin sisäinen viittaus tiputtamaan lukijan kärryiltä.

Pronominivaivoista kärsivät kirjoittajat eivät yleensä osaa diagnosoida ongelmaansa. Usein he tietävät kirjoittavansa vaikeasti, sillä muut kyllä tekevät asian tiettäväksi. He saattavat kuvitella vaikeuden johtuvan käsiteltävien aiheiden monimutkaisuudesta. Todellisuudessa vaikeus johtuu siitä, etteivät he osaa lukea tekstiään ulkopuolisin silmin eivätkä siten tajua, että kirjoittajalle itselleen aivan selvät viittaukset jäävät lukijalta ymmärtämättä.

Piti puhumani toisestakin akateemisiin teksteihin liittyvästä ongelmasta. Tajusin sen vasta tänä kesänä. Olin ihmetellyt miksi tieteellisten artikkelien otsikot ovat niin puisevia, ja sain asialle lopulta selityksen: niiden on pakko olla, jotta lukijat löytäisivät ne.

Tieteellinen artikkeli täytyy tietysti nimetä niin, että mahdolliset lukijat näkevät jo nimestä, mitä aihetta artikkelissa käsitellään. Artikkeleita on tarjolla niin paljon, että epäselvästi nimetty artikkeli jää herkästi lukematta. Kuvittelin kuitenkin, että tiivistelmämäisen otsikon voisi panna alaotsikoksi. Tällöin pääotsikko voisi olla jotain nasevaa ja mieleenjäävää; siinä voisi kenties olla jopa sanaleikki. Vaan ei, kiitos hakukoneiden. Ne kiinnittävät huomattavasti enemmän huomiota pääotsikoihin kuin alaotsikoihin, joten jos haluaa artikkelinsa nousevan hakutuloksissa korkealle silloin kun mahdollinen lukija hakee tietyillä avainsanoilla, on nuo avainsanat pantava artikkelin pääotsikkoon. Ja niin saamme pitkiä, ikävystyttäviä, avainsanoista koostuvia artikkelien nimiä. Hakukoneet ovat heikentäneet tieteellisten artikkelien nimien kirjallista tasoa.

(Pronominin "se" pääsana oli yllä mainitussa tapauksessa "vastaavuus".)

Robin Hoodin klassikkosuoja ja vihaiset hanhet

Kun tekijänoikeus on päättynyt ja teoksen käyttö on lähtökohtaisesti vapaata, voi erityisesti syntyä tilanteita, joissa tulee kuitenkin olla klassikkosuojan tapainen takaportti kaikkein räikeimpien, teoksia koskevien menettelyjen estämiseksi. Säännös turvaa sivistyksellisiä intressejä erityisesti myös tilanteessa, jossa tosin suoja-aikaa on vielä jäljellä, mutta tekijän perilliset eivät riittävällä tavalla valvo moraalisia oikeuksia, kuten respektioikeuden loukkauksia.
Käytännössä säännöksen soveltamiskynnys on muodostunut varsin korkeaksi ja säännöstä sovelletaan vain ilmeisen räikeissä tapauksissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on käyttänyt oikeuttaan vain kerran. Vuonna 1962 antamassaan päätöksessä opetus- ja kulttuuriministeriö päätyi siihen, että mm. tunnetut lastenkirjat Liisa Ihmemaassa, Pikku naisia, Robinson Crusoe ja Robin Hood olivat käännöksinä kielenkäytöltään hutiloituja ja taitamattomia, niistä puuttui pitkiä jaksoja ja tapahtumia oli muutettu. Opetus- ja kulttuuriministeriö kielsi teosten maahantuonnin ja saattamisen yleisön saataviin. Kiellon saanut yhtiö saattoi asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, joka piti päätöksen ennallaan (KKO 1967 II 10) muiden teosten paitsi Robin Hoodin osalta. Robin Hoodin osalta syy siihen, että päätös kumottiin, oli ainoastaan se, että ei pystytty osoittamaan, että kyseisen teoksen tekijä olisi ollut kuollut.

Istun Harun saarella Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökissä ja mieheni lukee minulle ääneen pätkiä Taina Pihlajarinteen teoksesta Johdatus immateriaalioikeuteen. Juristit joutuvat päättämään mitä ihmeellisimmistä asioista. Sitaatissa mainitusta korkeimman oikeuden ratkaisua on näemmä tutkittukin. Onhan se ainakin kääntäjän näkökulmasta kiinnostava. Jäin kuitenkin miettimään käännöksen ja mukaelman välisen eron sijaan kansanperinteen klassikkosuojaa. Kalevala on tietysti turvattu, koska sillä on tunnettu kirjoittaja, Lönnrot, mutta kuten Robin Hoodin kohtalosta näemme, kaikkien kirjallisenkaan muotoon saatettujen kansanperinnekokoelmien laita ei ole samoin. Robin Hoodin alkuteksti oli julkaistu tiettävästi salanimellä, ja lisäksi teoksesta oli olemassa useita tunnustettuja versioita eri ajoilta. Olisi hauska tietää minä vuonna tässä tapauksessa muokkauksen kohteeksi joutunut alkuteksti oli julkaistu; siitä voisi päätellä kuinka vanhaksi Korkein oikeus oletti salanimen taakse piiloutuneen tekijän mahdollisesti eläneen.

Mökin joka seinällä on ikkuna ja jokaisesta ikkunasta näkee lintuja. Tulen lukemaan ja kirjoittamaan tällä viikolla paljon, sillä ulos uskaltautuminen tuntuu hurjapäiseltä. Eilen tiira kynsi hiuksiani, kaksi lokkia kakkasi päähäni ja hurjistunut hanhi hyökkäsi kahdesti kimppuuni. Sen pesä on ruusupensaassa huussin vieressä. Mieheni keksi, että huussille pääsee jos ottaa katuharjan mukaan aseeksi eikä kulje polkua pitkin vaan kiertää ovelle takakautta. Näin kun tekee, hanhi tyytyy murahtelemaan puskassaan. Muut hanhet on helppo kiertää. Takissani on irtohuppu, jota pidän nyt päässäni aina kun menen ulos, sillä se on helpompi pestä kuin hiukset. Me ja linnut alamme siis sopeutua toisiimme. Vielä on ratkaisematta veden nouto sadevesisaavilta, sen lähellä kun taitaa olla haahkan pesä, emmekä haluaisi häiritä arkaa lintua. Koetamme käydä saavilla mahdollisimman harvoin. Ikkunasta huomasimme, että tänään saarelle saapui joutsenpari ja kuusi untuvapallomaista poikasta. Olen kerran lapsena juossut vihaista joutsenta karkuun ja odotan ensikohtaamista nyt hieman huolissani.

Suomentajan toimenkuvasta

Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "Svenskt i Finland" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys käyvät kuitenkin "Suomen kultaisesta kirjasta" kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan. *)

J. Raekallio suomensi aikanaan Sigurd Wettenhovi-Aspan (tai Vettenhovi-Aspan; kumpaakin kirjoitusasua tapaa) teoksen Suomen kultainen kirja. Suomenkielinen laitos julkaistiin vuonna 1915. Nyt vuonna 2013 minä istun huoneessa, jonka ikkunan edessä ulkona kasvaa palmu, ja ihmettelen sitä, ettei Wettenhovi-Aspa tuolloin vielä itse kirjoittanut suomeksi. Hän tosiaan opetteli kielen vasta aikuisella iällä. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Suomen kultainen kirja II ei enää kaivannut suomentajaa.

Wettenhovi-Aspan suomentaja kiehtoo minua. Hän on selvästi fani – esimerkiksi yläolevan sitaatin lopussa oleva asteriski merkkaa alaviitettä: "*) Haaraniska = haarniska; siitä ruotsalainen: harnesk ja saksalainen: Harnisch, jotka merkitsevät samaa kuin haarniska." Toisaalta hän kokee myös tarpeelliseksi sekä puolustella että täydennellä Wettenhovi-Aspan tekstiä. Harvoin on suomentaja tänä päivänä suomennoksissaan yhtä vahvasti omalla äänellään läsnä kuin Raekallio tässä teoksessa. Ylläolevan puolustelun lisäksi Raekallio toteaa esipuheessaan näinkin: "Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat." (Kunhan olen ensin toennut ihastuksesta, jonka valtaan joudun aina kun kohtaan vanhoissa suomenkielisissä teksteissä monikon nominatiivin siinä, missä nykykirjoittaja ilman muuta käyttäisi monikon partitiivia) en voi kuin ihmetellä Raekallion halua aloittaa kirja selittelyillä. Sen jälkeen kun hän on tuonut esille ilmeisen, eli sen, että Wettenhovi-Aspan etymologiset kehitelmät saattavat herättää epäilyksiä, hän tarjoaa puolustukseksi – no, lähinnä kai sen, että hän on yhtä kaikki vakuuttunut: "älköön unohdettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin."

"(Suoment. muist.)" löytyy monen sivun alalaidasta. Joskus Raekallio huomauttaa lisätyön tarpeesta: "Mitenkä esim. Turun puolen rannikkopitäjissä vielä 30-40 vuotta sitten suurissa herraskartanoissa herrat ja ruotsalaiset 'pehtorit' kohtelivat alustalaisiaan – se sietäisi eri teoksen." Joskus hän taas korjailee Wettenhovi-Aspan esittämiä ajatuksia: "Tästä ja seuraavastakin käy ilmi, ettei kirjoittaja ole huomannut – ulkomailla paljon asuneena – 'kieliriidan' alkusyytä. Kieliriitahan tässä maassa syntyi siitä, ettei kansan valtavan enemmistön kielelle suotu yksinkertaisimpiakaan oikeuksia [...]" Joskus hän taas haluaa vain kertoa mitä hänelle on tullut tekstistä mieleen: "Mitenkähän olisi ruotsalaisten käynyt esim. Leipzigin ja Lüzenin luona, Lech-virralla y. m. ilman suomalaisia?" (Viimeisimpään tarkoitukseen nykysuomentajat tuntuvat käyttävän Facebookia ja blogeja.)

Sain vastikään vietyä kustannustoimittajan tekemät korjaukset erääseen käännöskäsikirjoitukseen. Mitäköhän kustantamolla olisi tuumattu, jos olisin ottanut Raekalliosta mallia?

Huonoista romaaneista

Jatketaanpas kääntämisestä. Sain eilen valmiiksi puolikkaan viihderomaanin suomennoksen. (Työ jaettiin kiireen vuoksi kahdelle kääntäjälle, siksi puolikkaan.) Teksti oli kevyintä, mitä olen koskaan kääntänyt, ja sen myötä tuntipalkkani nousi sellaiselle tasolle, ettei tule paha mieli vaikka sen laskisikin. Samalla työkokemus oli kuitenkin minulle aivan uudella tavalla epämiellyttävä.

Tähän asti olen kääntänyt vain sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joista olen itse pitänyt. Nyt käänsin romaania, jota pidin alun alkaenkin tolkuttomana, ja jota opin työn edetessä inhoamaan. Inho ei ole mitenkään ylitsevuotavaista ja käännän mielihyvin lisää samankaltaista höttöä, sillä järkevä tuntipalkka merkitsee, että ehdin tehdä muutakin kuin palkkatyötä. Itse asiassa pidän inhontunteitani kiinnostavina ja olen viime päivinä koettanut eritellä mistä ne johtuvat.

Kääntämäni viihderomaaninpuolikas on osa kirjasarjaa, jonka tietysti lukaisin ennen kuin kävin työhön käsiksi. Aivan kuten osasin odottaakin, sarja oli pölvästimäinen. Se oli kuitenkin myös omassa lajissaan melko tehokas, ja tajuan miksi alkuteos on myynyt erinomaisesti. Kirjailija osaa luoda nopeatempoisia, limittyviä juonikaaria, jotka saavat lukijan jatkamaan aina muutaman sivun lisää, ja sitten taas muutaman. Hän osaa myös kirjoittaa tolkuttoman pitkiä seksikohtauksia – se ei suinkaan ole helppoa. Koko sarjaa kantaa pari pidempää, toisiinsa liittyvää juonikuviota, jotka ratkeavat kirja kerrallaan. Ennen viimeistä osaa lukija saa jokaisen kirjan lopuksi muutamia tyydyttäviä ratkaisuja, mutta kysymyksiä jää samalla ilmaan sen verran, että seuraavakin osa tulee ilmestyttyään napattua pokkarihyllystä mukaan. Juonikuviot ovat äärimmäisen typeriä ja päähenkilöpari kliseisyydessään puistattava, mutta samalla sekä juoni että päähenkilöt ovat erittäin onnistunut näyte siitä, kuinka pikkutyttöjen fantasioiden perusaineksista kootaan eroottinen, ajankohtaisella kyökkipsykologisella paraphernalialla kuorrutettu romaanisarja.

Kuten kirjoitin, kääntäjän kokemus kaunokirjallisesta teoksesta on erilainen kuin lukijan. Tekstin lähelle meneminen paljastaa kirjoista paljon sellaista, jota ei voi lukaisemalla huomata, ja samalla yksittäisten virkkeiden tasolla paarustaminen peittää kokonaisuuden näkyvistä. Kun suomennan kirjan ehkä yhdeksättä, tai kenties kolmattatoista, tällä kertaa kolmen liuskan mittaiseksi venytettyä seksikohtausta, huomioni kiinnittyy etupäässä kirjailijan maneereihin. Ne ovat niin perinpohjaisen epäeroottisia, että puistelen päätäni kohtauksen absurdeille yksityiskohdille, joita en lukiessani ollut pannut lainkaan merkille. Tajuan myös miten seksikohtaukset rakentuvat. Ne ovat kaikki pohjimmiltaan aivan samanlaisia, saman fantasian variaatioita. Kohtaukset ovat epäilemättä (myyntiluvuista päätellen todellakin epäilemättä) tehokkaita, mutta lähiluku ei paljasta niistä mitään kiinnostavaa.

Sama pätee päähenkilöihin. Käännöstyö sai minut inhoamaan heitä. Kumpikin on koukku, johon on ripustettu hyvä joukko ulkoisia ja sisäisiä fantasiapiirteitä. He eivät todellakaan ole täydellisiä tai ongelmattomia, päin vastoin: heidän ongelmansa kantavat kirjan juonta, ja niihin samastuminen on tyydyttävää: erityisesti sankarittaren epävarmuudet ja turvattomuudentunteet ratkaistaan tavalla, joka on lainattu suoraan satukirjoista. Prinsessa saa kiukutella kuinka järjettömästi tahansa, ja sitten prinssi tappaa lohikäärmeen ja sitten kaikki on hyvin.

Nopeasti lukiessaan tällaisen kirjan tai kirjasarjan absurdit piirteet hyväksyy samalla tavalla kuin satukirjaa lukiessaan hyväksyy haltiakummit ja sammakoiksi loihditut prinssit. (Jos ei hyväksy, jos ei esimerkiksi kerta kaikkiaan enää osaa tätä lapsuudesta tuttua lukutapaa, niin muuttuu hyvin todennäköisesti kykenemättömäksi lukemaan viihderomaaneja. Olen monta kertaa miettinyt miten kustannustoimittajat ratkaisevat tämän ongelman: he ovat erittäin kouliintuneita lukijoita, joten monien heistä luulisi olevan äärimmäisen vaikea lukea viihderomaaneja sillä mitäänkyselemättömyydellä, jota niiden lukeminen minusta vaatii. Yhtä kaikki, he joutuvat lukemaan hirveän määrän kamalaa höttöä, sillä se myy. Minä osaan vielä tarpeen tullen vääntää metodisen sinisilmäisyyden päälle ja vaimentaa vähemmän lapsekkaan lukijan valitukset, mutta se alkaa olla minullekin jo hieman hankalaa. Miten kustannustoimittajat siis jaksavat lukea tällaista höttöä, ja tehdä vielä kustannuspäätöksiäkin?) Kääntäjä ei voi mitenkään jäädä tälle kyselemättömän hyväksynnän tasolle, vaan liukastuu vääjäämättä siltä pois heti aloittaessaan työnsä. Hyvää kirjaa kääntäessään hukkaa toki romaanin ahmaisijan näkökulman, mutta tilalle saa jotain muuta, ja se muu on kiinnostavaa. Huonoa kirjaa kääntäessään ei näemmä saa, ja se on epämiellyttävää.

Kuka kääntää?

Suomennan paraikaa italialaista dekkaria. Se tulee olemaan yhdeksäs kokonaan suomentamani teos, enkä tässä laske ohuita keittokirjoja, pieniä lastenkirjoja sun muita prujuja, joita olen kääntänyt epälukuisen joukon. Lisäksi olen suomentanut merkittäviä osia kahdesta isosta kirjasta, jotka oli kiireen vuoksi jaettu useammalle kääntäjälle. Suomennan kauno- ja tietokirjallisuutta. Työskentelen siis kustantamoille, en käännöstoimistoille.

En pidä itseäni varsinaisena ammattikääntäjänä, sillä minulle tämä työ on suojaverkko: kun akateemisen työni rahoitus katkeaa, kuten se tässä taannoin monen vuoden mukavan pätkän jälkeen teki, voin turvautua ammattitaitooni suomentajana. Palkkaus on huono, tällä elää vain juuri ja juuri, ja koska kirjallisuuden kääntäjät ovat freelancereita, minulla ei ole sitäkään vähää työttömyysturvaa mikä tutkijoille nykyään suodaan. Työn positiivisia puolia ovat aikataulujen vapaus sekä se, ettei työvoimatoimisto voi painostaa minua keskeyttämään väitöskirjani tekoa sen ollessa viime metreillään, kuten se tekisi jos olisin tippunut viimeiseltä rahoituspätkältäni työttömäksi enkä lainsuojattomaksi. Voin suositella vain kaikkein hulluimmille.

Yhtä kaikki, minusta on hauskaa, että minulla on tällainen ammattitaito. Se on myös arvoituksellista. Kääntäjän työhän on kirjoittamista, eli sitä samaa, mitä minä muutenkin teen koko ajan. Se on kuitenkin aivan erilaista kirjoittamista kuin mikään muu minulle tuttu kirjoittamisen laji. Koskaan muulloin en kirjoittaessani ole yhtä lähellä tekstiä kuin kääntäessäni. Fokuksessa on koko ajan yksi virke, tai enintään yksi kappale. Toki minun on muistettava ja mietittävä aiemmin tekstissä tekemiäni ratkaisuja, mutta keskiössä ovat kuitenkin jatkuvasti hyvin pienet tekstinosat. Kääntäjä ei mieti kääntämänsä kokonaisuuden rakennetta tai järjestä ja jäsennä ajatusta, sillä kirjoittaja on tehnyt sen työn jo. Sen sijaan kääntäjä paarustaa loputtoman aavikon halki järjestäen hiekanjyväsiä uuteen asentoon.

Olen lueskellut suomennoksiani joskus jälkikäteen, enkä voi väittää tietäväni kuka ne oikeastaan on kääntänyt. Käännöksen edetessä alkutekstin kieli tulee tutuksi ja minulle alkaa syntyä näkemys siitä, miten kirjailijan tyyli ja maneerit monen monissa erilaisissa yksittäistapauksissa parhaiten suomentuvat. Kun tämä dekkarikirjailija tunkee virkkeen alkuun korostesanan, allora, eppure, anzi, tai muuta sellaista, on syytä harkita joko sanan siirtämistä keskemmäs virkettä tai sen korvaamista liitepartikkelilla. Minulla ei kuitenkaan kääntäessäni ole käsitystä siitä, miltä kokonaisuus näyttää etäämpää luettuna. Miten tämä humoristinen teksti soljuu suomeksi jos dekkarin ahmaisee yhden kesäisen iltapäivän aikana? Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Olen katsonut tekstiä vain suurennuslasilla ja tullut niin likinäköiseksi, etten saa tekstistä kauempaa mitään selvää (onneksi kustannustoimittajat ovat olemassa). Kun sitten otan suomentamani kirjan käteeni joskus muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin olen jo aikaa sitten erkaantunut kirjailijan kielestä ja ehtinyt ehkä jo sukeltaa muutamaan muuhunkin kieleen sen jälkeen, katson käännöstä oudoksuen. Näen kokonaisuuden ja se on minulle uusi. Minä olen kirjoittanut kirjan sanoista joka ikisen, mutta en tunne sitä minää, joka niin teki.

Kissa maton kasvoilla ja pitkä ohut vaha

For a more exotic example, we can look at Mixtec, a language of Mexico. Mixtec does not have any prepositions or other morphemes for spatial categories. Speakers of Mixtec locate things by analogizing the objects on which they are situated to anatomical parts of humans or other animals. For describing a cat lying on a mat, for instance, Mixtec speakers say something like 'the cat is-located the mat's face'. A man on a tree limb is something like 'the man is-located the tree's arm'.
(...)
For English speakers, it is hard to imagine how classifier languages work. In our language, some nouns have a unit already built in as part of their meaning, like 'comb', 'book', or 'desk', and some do not, like 'water' and 'mud'. In Yucatec Maya, all nouns are like the English 'water' or 'mud'. There is nothing about Yucatec Maya nouns that break up their referent into units or items. Even terms for 'book', 'cat', and 'table' require a classifier that specifies the unit. This suggests that Yucatec Maya nouns are like stuff names. The classifiers specify how different kinds of stuff get put into units. For instance, to say 'two candles' in Yucatec Maya you have to say something like 'two long thin wax' where 'long thin' is the classifier.

Sitaatit ovat Maria Francisca Reinesin ja Jesse Prinzin artikkelista "Reviving Whorf: The Return of Linguistic Relativity" – kiitos Matti linkistä. Artikkelissa pyritään puolustamaan melko maltillista, järkevää ja empiirisesti tuettavissa olevaa versiota väitteestä, että äidinkieli muovaa ihmisen ajattelua merkittävin tavoin. Esimerkiksi jälkimmäisessä katkelmassa kuvattua mayakieltä puhuvat ihmiset eivät huomaa lukumäärävaihdoksia yhtä helposti kuin englanninpuhujat, joihin heitä verrattiin: "Count nouns seem to encourage counting, and counting influences what we notice and recall." Artikkelissa kerrotaan muutamista muistakin varsin viehättävistä, kohtalaisen uskottavasti todetuista selvistä eroista eri kielten puhujien ajattelutavoissa; kannattaa lukea.

En ole vielä tavannut kielenkääntäjää, jolle ainakin jokin maltillinen versio humboldtilaisesta tai herderiläisestä kieli- ja ajattelukäsityksestä tai Sapirin–Whorfin hypoteesista ei olisi itsestäänselvyys. Eri kielissä nyt vain ajatellaan jossain määrin eri tavoin, joten totta kai yhden kielen puhujat ajattelevat usein tavoilla, jotka ovat paljon harvinaisempia jonkun toisen kielen puhujien joukossa. Sen huomaa kyllä kun joutuu vääntämään yhdellä kielellä ajateltua asiaa toiselle kielelle.

Reinesin ja Prinzin artikkelissa kuvatuissa kokeissa käsitellään tietysti melko helposti testattavia eroja. Toiset erot ovat hankalammin hahmotettavissa; en esimerkiksi osaa arvailla, miten eräs havaitsemani ero suomen ja ranskan välillä voisi näkyä näiden kielten puhujien ajattelutavoissa. Suomessa on näet niukasti keinoja virkkeen tai kappaleen sisäisten viittaussuhteiden ilmaisemiseen. Käytännössä käytössä ovat muutamat demonstratiivi- ja relatiivipronominimme. Ranskassa vaihtoehtoisia keinoja viitata aiemmin mainittuun on huomattavasti enemmän (kts. esim. ranskan demonstratiivipronominit). Saksassa niitä on käsittääkseni vielä enemmän jo pelkästään kieliopillisten sukujen määränkin ansiosta, mutta en osaa saksaa riittävän hyvin suomentaakseni siitä, joten minulla ei ole asiasta niin kirveleviä kokemuksia kuin ranskan kanssa kamppailusta. Ranskaksi voi joka tapauksessa rakentaa kauniin ja selkeän virkkeen, jossa viittaillaan virkkeen sisäisesti monta kertaa, joka kerta täysin ymmärrettävästi, vailla sitä erehtymisen vaaraa, mikä suomen sanan "se" kanssa tulee hyvin nopeasti vastaan. Olen melko vakuuttunut siitä, että tämä ero näkyy jotenkin myös eroissa suomalaisten ja ranskalaisten tyypillisten ajattelun tapojen välillä, mutten osaa lainkaan sanoa miten.

Mökillä I: Saituruudesta

Luo pesän ryöstetyn kun saiturimme palaa,
hän itkee, vaikeroi ja voihkii, onneton,
hän raastaa tukkaansa ja suunniltaan on aivan.
Mies muuan ohi käy ja kysyy syytä vaivan.
"Mun aarteeni, se viety on!" ‒
"Vai aarteesi on viety! Mistä?" ‒
"Tuon kiven vierestä." ‒ "Mut sepä merkillistä!
Sotaako peljäten näin kauas toit sen pois?
Ois ollut viisaampaa sun huoneesees se jättää
kuin tänne tuoda, maahan mättää;
niin aina helposti siit' ottaa voinut ois." ‒
"Voi taivas! Ainako? Ken vaihtais rahaa roskaan?
Ken heittäis menemään sen minkä vaivoin sai?
En siihen kajonnut ma koskaan."
Mut vieras tiedustaa: "No, kysyä saan kai,
noin miksi vuodatat siis tuskan kyyneleitä?
Kun koskaan kajonnut et tuohon aarteeseen,
tilalle kuoppaan kivi heitä:
se korvaa sulle kadonneen."

Ukkonen murahtelee etäämpänä. Lähdin sisareni kanssa mökille muutamaksi päiväksi, istun nyt verannalla verkkoyhteydettä ja katson hiiskumattomia puita. Kohta tulee tuulenviri ja minun on irrotettava koneeni virtajohto; eiköhän tuo jyrinä näet tule päällemme asti.

Löysin juhannuksena Mäntyharjun torin kirjakojusta La Fontainen Tarinoita Yrjö Jylhän suomentamina, painos (ensi-) on vuodelta 1935. En voi käsittää kuinka kukaan kykenee kääntämään tällaisen määrän mitallisia satuja näin, saatan vain ihailla jylhää työtä. Esimerkiksi käy tarinan "Karhu ja kaksi kumppanusta" lopetus: "Se sanoi mulle, että jahka / on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka." Jahka. Voi luoja. Tällainen kääntäminen vaatii mieltä, joka toimii oivallusautomaattina.

Siteeraan yllä tarinan "Aarteensa kadottanut saituri" lopun. Puhuin siitä juuri sisareni kanssa, ja kiinnitimme siinä sattumoisin huomiota aivan eri asioihin; kumpikin sellaiseen, jota olemme tahoillamme viime aikoina miettineet. Maanmatkaajasisareni mietti omaisuuden haalimisen ja sen puolesta pelkäämisen tyhjänpäiväisyyttä; hänen tavaransa ovat levällään eri puolilla Eurooppaa ja tarpeelliselta alkaa näyttää vain se, minkä pystyy kantamaan rinkassa mukanaan. Minä taas aloin ajatella käyttämättä jättämisen turhuutta.

Olen tuntenut tätejä, joilla on ollut komeron kätköissä se hienompi kahvikalusto. Sitä ei käytetty, kahvi juotiin joko kolhuisista mukeista (kun oltiin yksin) tai arkikupeista (kun tuli tuttuja kylään). En tiedä mitä tilanteita varten hienompaa kalustoa säästeltiin, mutta sitä tilannetta ei tuntunut koskaan tulevan. Arkikalusto riitti aina. Pidin ajatuskuviota vihoviimeisenä.

Hienomman kahvikaluston panttaaminen (eli piittaamattomuus arjen kaunistamisesta) on kuitenkin pientä verrattuna kaikkeen siihen käyttämättä jättämiseen, mihin ihminen kykenee. Olen miettinyt viime päivinä paljon mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, niiden katoamista ja uudelleen avautumisen vaikeutta. Jokin mahdollisuus voi olla olemassa vuosiakin potentiana, niin että se alkaa näyttää itsestäänselvyydeltä ‒ jolloin sen ei-esineellisen laadun huomaa vasta kun se katoaa. Apeinta on kun näin käy ihmisten välillä. Kirjoitin vuosia sitten sadun, jossa kahden satuolennon kotien välistä polkua käytti pitkään heistä vain toinen, kunnes yksipuolisuus alkoi kismittää häntä liiaksi. Sepitin silloin onnellisen lopun; opettavaisen selityksen sille, mikä näytti arvostuksen puutteelta. Realistisempi satu olisi loppunut polun ruohottumiseen muiden polkujen avartuessa kahteen suuntaan kulkevien jalkaparien voimasta.

Vain sivutyö

Kirjojen suomentaminen on pirullista mutta loppujen lopuksi hauskaa työtä. Minulla on siitä jo sen verran ja siksi monipuolisesti kokemusta, että voin olla huoleti perustoimeentuloni suhteen: uskon saavani töitä nopeasti ja helposti jos tutkimusrahoitukseni jossain vaiheessa katkeaa. Se on tutkimaan vapauttava ajatus.

En kuitenkaan voisi kuvitella suomentavani päätoimisesti kovin pitkiä aikoja. Miksikö? Tarja Roinila selittää tilanteen hyvin. Via Kasa.

Lisäys myöhemmin: keskustelusta on tullut todella kiinnostava. Päädyin kommenttiketjussa tarkistamaan kantaani.

Matkanjälkeistä

When we started for our drive the sun was shining brightly on Munich, and the air was full of the joyousness of early summer. Just as we were about to depart, Herr Delbruck (the maître d'hôtel of the Quatre Saisons, where I was staying) came down bareheaded to the carriage and, after wishing me a pleasant drive, said to the coachman, still holding his hand on the handle of the carriage door, "Remember you are back by nightfall. The sky looks bright but there is a shiver in the north wind that says there may be a sudden storm. But I am sure you will not be late." Here he smiled and added,"for you know what night it is."

Löysin pari päivää sitten dublinilaisesta kirjakaupasta viehkon teoksen, kokoelman Bram Stokerin novelleja. Se alkaa noin kymmensivuisella katkelmalla, jonka Stoker poisti Drakulasta ennen sen julkaisemista koska teosta piti lyhentää. Katkelmalle on annettu nimi "Dracula's guest" ja se on luettavissa esimerkiksi tuolla. Ymmärtääkseni katkelmaa ei ole suomennettu, joten sain päähäni valita sen toteuttaakseni kauan hautomani ajatuksen suomentaa jotain pieninä pätkinä blogissani. Aloitetaan yllä siteeraamastani alusta:

Suunnatessamme ajelullemme aurinko paistoi kirkkaasti Münchenin yllä ja ilma tulvehti varhaisen kesän riemukkuutta. Juuri kun olimme lähdössä liikkeelle, Herr Delbruck (maître d'hôtel Quatre Saisonsissa, jonne olin majoittunut) tuli avopäin alas vaunuille, ja toivotetuaan minulle hyvää ajomatkaa hän jätti vielä kätensä vaunujen oven kahvalle ja sanoi ajurille: "Muista palata pimeän tuloon mennessä. Taivas näyttää kirkkaalta, mutta pohjoistuulessa tuntuu väristys, joka kertoo myrskyn ehkä yllättävän. Mutta olen varma ettet viivy myöhään." Tässä hän hymyili ja lisäsi: "sillä tiedät mikä yö nyt on."

No, tuossa lienee vielä korjattavaa. Saatan jatkaa myöhemmin. Jäin kirjaan tartuttuani tuumimaan makuani, sitkeää viehtymystäni goottilaiseen kauhuun, juontaan alati toistavaan romanttiseen kirjallisuuteen kunhan se on vähintään noin sata ja mielellään kaksi- tai kolmesataa vuotta vanhaa, vampyyreihin, kuulaisiin neitoihin ja ah niin ärkyttäviin traagisiin kohtaloihin (joskin kaikki yleensä päättyy onnellisesti). Luin matkalla myös Anne Brontën The Tenant of Wildfell Hallia, ja ehkä suuri siksi, että Anne on aiheestakin se yleensä vaieten ohitettu Brontë, hänen kirjansa edustaa tätä jopa paheekseni nimettävissä olevaa genreä mitä oivimmin. Vain vampyyrit puuttuvat; Stoker-hankinnan kanssa kirjaostokseni ovat jokseenkin täydellinen kokonaisuus.

Raamatullinen pulma

And he brought the burnt offering, the young bullock and the lamb, and offered it according to the manner, as the ordinance required it. V.17. And he brought the meat-offering, which accompanied the burnt offering, and took an handful thereof, and burned it upon the altar beside, that is, in addition to, the burnt sacrifice of the morning; for the usual offerings had been made on this morning, as always. V.18. He slew also the bullock and the ram for a sacrifice of peace-offerings, which was for the people, an act of thanksgiving for the grace received till now and a prayer for the maintenance of the merciful fellowship on the part of Jehovah. And Aaron’s sons presented unto him the blood, which he sprinkled upon the altar round about. V.19. And the fat of the bullock and of the ram, the rump, that is, the heavy, fatty tail, and that which covereth the inwards and the kidneys and the caul above the liver, all the loose fat of the abdominal cavities; v.20. and they put the fat upon the breasts, upon the wave-breasts of the two animals, and passed it to Aaron in this manner; and he burned the fat upon the altar; v.21. and the breasts and the right shoulder, the wave-breasts and the heave-shoulders, Aaron waved for a wave-offering before the Lord, chap. 7, 30-34; as Moses commanded. V.22. And Aaron, standing upon the elevated slope which led to the altar of burnt offering, lifted up his hand toward the people, in a gesture transmitting the grace of the Lord, and blessed them, and came down from offering of the sin-offering and the burnt offering and peace-offerings. The various animals had been dissected and laid on the fire according to the ordinance of God, and the service was concluded with the blessing.

Verkosta löytyy monenlaista salaperäisen oloista. Sitaatti on tuolta, tarkemmin sanottuna täältä. Päädyin sivuille hakiessani kummissani tietoja eräästä selvästi raamatullisesta viittauksesta käännettävässä tekstissä, jota viimeistelen. Kummissani, sillä Raamatustani ei tuntunut löytyvän sitä kohtaa, johon viitattiin. Sitten se löytyi tuollaiselta sivustolta, jossa joku on laverrellut selityksiä Raamatun tekstin sekaan. Kääntämäni teksti on kuitenkin kirjoitettu paljon ennen kuin juuri tuo lavertelu. Lavertelun kirjoittaja Paul E. Kretzmann on siis jostain tiennyt esimerkiksi sen, että Aaron seisoi viettävällä korokkeella, joka johti alttarille, ja jostain tällaisia asioita on tiennyt myös se 1800-luvulla elänyt kirjailija, jonka tekstiä käännän. Mutta mistä? Sivistyksessäni on selvästi paha aukko. Onko noille laverteluille olemassa vakiintuneita suomennoksia? Osaisikohan joku valistaa minua?

"Ihmisoikeusregiimi" ja luovuus

regiimi hallinto(koneisto), hallitus(järjestelmä); hallinta ¶ Esim. "Suharton regiimi" 'Suharton johtama hallinto'. Kansainvälisen yhteistyön kysymyksissä regiimi tarkoittaa (monimerkityksisesti) sopimusten, normien yms. kokonaisuutta tai niiden taustalla olevaa viitekehystä.

Luin juuri Jarmo Papinniemen blogista, että kielenkääntäjän ammattia arvostetaan selvästi enemmän kuin kirjailijan. Kummallista. Sitaatti taas on Pienehköstä sivistyssanakirjasta.

Tämä pimeys on hankalaa, voisin nukkua talviunta. Koetan kuitenkin huvikseni keksiä suomennosta sanahirviölle "ihmisoikeusregiimi". Ongelmana on tietysti sana "regiimi". Tuossa yhdyssanassa se on merkityksessä sopimusten, normien yms. kokonaisuus. Ilmaus on suoraa lainaa englannin ilmauksesta "human rights regime". Sanan "regime" merkitys on tällaisessa käytössä etääntynyt jonkin verran sen arkimerkityksestä, jota NetMOT kuvaa näin:

regime [reɪ'ʒi:m] s (myös régime) 1 hallitus[tapa], hallintojärjestelmä under a totalitarian ~ totalitaarisen hallintojärjestelmän alaisena 2 [vallitseva] järjestelmä, menettely[tapa] We should create a flexible ~ in this issue. Meidän pitäisi kehittää tässä asiassa joustava menettelytapa. 3 ks. regimen.

Älyääkö äidinkielenään englantia puhuva, että merkitysten hallitus[tapa], hallintojärjestelmä, [vallitseva] järjestelmä, menettely[tapa] ja merkityksen sopimusten, normien yms. kokonaisuus tai niiden taustalla oleva viitekehys välillä on yhteys? Voiko jälkimmäisen merkityspuuron tajuta suhteellisen helposti siksi, että tuntee ensimmäisen? Toisin sanoen onko sanan "regime" erityismerkitys kansainvälisen yhteistyön kysymyksissä intuitiivisesti tajuttava sivistyneelle englanninkieliselle lukijalle koska hän tuntee sanan "regime" arkimerkityksen?

Kysymys on kääntäjälle olennainen. Jos sanan "regime" erityismerkitys esimerkiksi ilmauksessa "human rights regime" ei ole intuitiivisesti selvä tai ainakin kohtalaisen helposti arvattavissa, suomeksi voinee puhua "regiimistä" (vaikka se kuulostaakin minusta kammottavalta), sillä termi on englanniksikin niin tekninen, että se täytyy erikseen opetella. Sen sijaan jos englanninkielisen lukijan on kohtalaisen helppo tajuta erityismerkitys, suomentajan täytyy (tämä on määräys) keksiä sanalle hyvä suomenkielinen vastine. On viheliäistä kääntää tekstiä vaikeammaksi kuin mitä alkuteksti on. Tajuttavaa sanaa ei siis tule käännöksessä korvata vierasperäisellä termillä, jonka merkitys on erikseen opeteltava.

Ei tässä kuitenkaan kaikki. Kuvitellaan, että sanan "regime" erikoismerkitys on niin etäällä sen arkimerkityksestä, että sivistynytkin englanninkielinen lukija joutuu opettelemaan erityismerkityksen erikseen. Kuitenkin: kun hän opettelee sen, hän hahmottaa sen yhteyden sanan arkimerkitykseen. Oppiessaan erityismerkityksen hän siis laajentaa kykyään käyttää jo ymmärtämäänsä sanaa. On iso ero siinä, opetteleeko mitäänsanomattoman termin merkityksen vai oppiiko, että jotain tuttua sanaa käytetään sellaisellakin tavalla, josta ei ollut ennen kuullut – etenkin jos oppimisen jälkeen tajuaa, että entuudestaan tuttu merkitys kohtaa uuden merkityksen siellä täällä. Väitän, että tämä ero liittyy mahdollisuuteen käyttää sanoja luovasti.

Voi olla ihmisiä, jotka omaksuvat teknisen termin vikkelästi kuin kärpät ja alkavat välittömästi käyttää sitä oivaltavasti. Väitän kuitenkin, että heitä on harvassa. Me muut käytämme erikseen opeteltua mitäänsanomatonta teknistä termiä pitkään mekaanisesti vain muutamissa yhteyksissä, joihin tiedämme sen sopivan tai "kuuluvan". Tällainen kielenkäyttö johtaa helposti jo monta kertaa toistettujen ajatusten toistamiseen vielä kerran, ei tuoreeseen, luovaan ajatteluun.

Entä jos uuden teknisen termin sijasta opimmekin, että meille jo tutulla sanalla onkin tekninen lisämerkitys, joka sivuaa arkimerkitystä? (Nyt haluaisin antaa esimerkin, mutta marraskuinen mieleni kieltäytyy yhteistyöstä; keksikää siis itse.) Uskon, että tekninen merkitys on tässä tapauksessa opittavissa ja omaksuttavissa aika nopeasti oivaltavaan, luovaankin käyttöön.

Suomenkielisessä tieteessä on palattu 1800-luvulle: iso osa varsinaisesta tutkimuksesta kirjoitetaan suurilla sivistyskielillä, suomeksi julkaistaan yhä useammin vain kansantajuistettuja esityksiä siitä, mikä on ensin julkaistu muilla kielillä. Kansantajuistaminen on tietysti erilaista kuin 1800-luvulla, sillä oletettu yleisö ovat muun muassa alan suomalaiset opiskelijat; ei siis tarvitse kansantajuistaa enää yhtä paljon. Ilmiö on silti selvä. Joillain aloilla se on erityisen selvä, ja opiskelijat siirtyvät nopeasti käyttämään opinnoissaan lähinnä englantia. Koska en ole mikään fennomaani, minulla ei ole mitään tätä vastaan. Se kyllä mietityttää kuinka paljon näillä aloilla kannattaa suomentaa. Jos vaikapa jonkun teknisen alan opiskelijat käyttävät jo alan kansainvälisyydenkin takia englantia jatkuvasti, kannattaako heidän yleisimmillekään termeilleen luoda suomenkielisiä vastineita? Jos opiskelijoistakin suuri enemmistö käyttää englanninkielisiä termejä selvästi luontevammin kuin suomenkielisiä, ei välttämättä kannata. Ei ole mitään pakkoa pyrkiä edistämään tuollaisen alan tiedettä suomen kielellä.

Kaikilla aloilla tilanne ei kuitenkaan ole kuvatunkaltainen. Lisäksi kuvittelen, että kielen rooli vaihtelee aloittain jonkin verran. Kansainvälisen yhteistyön kysymyksiin keskittyvä opiskelija käyttää tietysti opinnoissaan monia kieliä, mutta hän ei kuitenkaan ainakaan vielä ole kokonaan luopunut äidinkielellään kirjoittamisesta. Minusta on melko mielekästä sanoa, että moni suomalainen opiskelija ja tutkija ajattelee asiansa suomeksi. Siitä olen varma, että käsitteellinen ajattelu voi olla luovaa ja hyvää vain niillä käsitteillä, jotka on ymmärretty ja omaksuttu kunnolla.

Pitäisikö sana "regime" siis suomentaa kun puhutaan vaikkapa "human rights regimestä"? Mielestäni pitäisi, sillä "regiimi" on rasittava kivensiru suomalaisen opiskelijan tiellä. Hyvä suomennos nopeuttaisi käsitteen omaksumista. En ole kuitenkaan kuullut yhdestäkään suomennosyrityksestä. Jos jaksoit lukea tämän kokonaan, olisi hauskaa jos kertoisit mitä suomennosvaihtoehtoja tuli mieleen. Erityisen mielelläni kuulisin jo aiemmin esitetyistä suomennosehdotuksista mikäli sellaisia on.

Hieno solvaus

Minun on jo viikon ajan pitänyt kirjoittaa Carl Schmittin Poliittisen käsitteestä, ja viime päivinä olen aikoinut kirjoittaa Keith Johnstonen kirjasta Impro, mutta jotenkin en muka ole vielä ehtinyt. Lähipäivinä toivottavasti. Nyt näet keskityn suomentamaan harvinaisen oivallista solvausryöppyä. Onko joku blogini lukijoista kuullut aiemmin sanan "lickspittle"? Minä en. Se tarkoittaa suunnilleen hännystelijää. Onpa onomatopoeettisesti osuva sana.

Tekniikka, kääntäminen ja työstö

Eilisenkin Elävien Runoilijoiden Klubin keskustelu ja musiikki kiertyivät kätevästi yhden teeman ympärille: tekniikan (viimeksihän ironian). (Muistelin hiljaa mielessäni väärin, Pauliinan taannoin muovaama runouden määritelmä ei ollut viisi- vaan nelisanainen.) Keskustelu muistutti tällä kertaa kovasti monologeja, mutta aiheet kiertyivät kuitenkin kuin puolivahingossa tai salaa yhteen. Lau Nau lauloi lopuksi kauniilla äänellään ja kertasi teemaa vempeleillä, tekniikalla, jolla muovattiin erittäin ei-pro -soittimista lähtevistä äänistä maisema.

Puhe kirjoittamisen tekniikoista sai ajatukseni harhailemaan niin, että päädyin miettimään runouden kääntämistä. Voisin piruuttani koettaa kääntää täällä hieman enemmänkin kuin jonkin satunnaisen palan. Maaliskuisen matkan jälkeen olen näet vähän väliä haikaillut Apollinairen eläinrunojen äärellä. Käänsin silloin nopeasti yhden; korjaan käännöstäni sanan verran. Vieläkään se ei tunnu kovin hääviltä:

Méduses, malheureuses têtes
Aux chevelures violettes
Vous vous plaisez dans les tempêtes,
Et je m'y plais comme vous faites.

Meduusat, karvaa sinertäväistä
Kasvaa noista kurjista päistä
Te pidätte rajuista säistä,
Myös minä pidän säistä näistä.

Tavumäärät ovat kohdallaan ja pidän t-kirjaimia säkeiden loppujen lähellä tärkeinä. Mutta mitä vielä? Ehdottakaa? Jos ehdotuksenne innostavat, otan ennen pitkää tänne käännettäväksi seuraavankin eläinrunon.

Meduusa

Méduses, malheureuses têtes
Aux chevelures violettes
Vous vous plaisez dans les tempêtes,
Et je m'y plais comme vous faites.

Meduusat, karvaa sinertäväistä
Kasvaa noista kurjista päistä
Te pidätte hurjista säistä,
Myös minä pidän säistä näistä.

Ostin Toulousesta torilta kokoelman, jossa on Apollinairen Alcools, Le bestiaire sekä Vitam impendere amori. Torilla oli paljon baba cooleja ja koirapunkkareita. Apollinairen eläinrunot ovat hauskoja; onkohan niitä suomennettu? En tiedä mitä kaikkea Kemppisen käännöskokoelmassa on.

Virkkeen verran Calvinoa

Un paese incastrato in uno spacco tra quelle alture s'allungava tutto all'in su, le case una sopra l'altra, divise da vie a scale, acciottolate, fatte a conca nel mezzo perché vi scoli il rivolo dei rifiuti di mulo, e sulle soglie di tutte quelle case c'erano una quantità di donne, vecchie o invecchiate, e sui muretti, seduti in fila, una quantità di uomini, vecchi e giovani, tutti in camicia bianca, e in mezzo alle vie fatte a scala i bambini per terra che giocavano e qualche ragazzetto più grande disteso attraverso la strada con la guancia sul gradino, addormentato lì perché ci faceva un po' più fresco che dentro casa e meno odore, e dappertutto posate e in volonuvole di mosche, e su ogni muro e su ogni festone di carta di giornale attorno alle cappe dei camini l'infinita pichiettatura degli escrementi di mosca, e a Usnelli venivano alla mente parole e parole, fitte, intrecciate le une sulle altre, senza spazio tra le righe, finché a poco a poco non si distinguevano più, era un groviglio da cui andavano sparendo anche i minimi occhielli bianchi e restava solo il nero, il nero più totale, impenetrabile, disperato come un urlo.

Noiden ylänköjen välissä olevaan halkeamaan sovitettu kylä jatkui aina ylös asti, talot toinen toistensa päällä, välissa porrastettuja, mukulakivettyjä katuja, jotka oli koverrettu keskeltä jotta muulien jätösten muodostama puro pääsisi valumaan, ja kaikkien näiden talojen ovensuissa oli joukoittain naisia, vanhoja tai vanhentuneita, ja pikku muureilla, rivissä istuen, joukoittain miehiä, vanhoja ja nuoria, kaikki valkeissa paidoissa, ja keskellä porrastettuja katuja maassa lapsia, jotka leikkivät, sekä jokunen vähän isompi poika ojentautuneena kadun poikki poski porrasta vasten, nukahtaneena siihen, koska siinä oli hieman viileämpää kuin kotona ja haisi vähemmän, ja joka puolella laskeutuneina ja lennossa pilvittäin kärpäsiä, ja jokaisella seinällä ja jokaisella sanomalehtipaperista tehdyllä koristeella tulisijojen savukupujen ympärillä kärpästen ulosteiden loputon pilkutus, ja Usnellin mieleen tuli sanoja ja sanoja, tiuhaan, yhteenkietoutuneina, vailla tilaa rivien välissä, kunnes pikku hiljaa niitä ei voinut enää erottaa toisistaan, se oli sotku, josta pienimmätkin valkeat langanpäät olivat katoamassa, ja jäljelle jäi vain musta, totaalinen, läpitunkematon musta, epätoivoinen kuin huuto.

– Italo Calvinon novellista L'avventura di un poeta.

Unelias notkelma

The dominant spirit, however, that haunts this enchanted region, and seems to be commander-in-chief of all the powers of the air, is the apparition of a figure on horseback, without a head. It is said by some to be the ghost of a Hessian trooper, whose head had been carried away by a cannon-ball, in some nameless battle during the Revolutionary War, and who is ever and anon seen by the country folk hurrying along in the gloom of night, as if on the wings of the wind. His haunts are not confined to the valley, but extend at times to the adjacent roads, and especially to the vicinity of a church at no great distance. Indeed, certain of the most authentic historians of those parts, who have been careful in collecting and collating the floating facts concerning this spectre, allege that the body of the trooper having been buried in the churchyard, the ghost rides forth to the scene of battle in nightly quest of his head, and that the rushing speed with which he sometimes passes along the Hollow, like a midnight blast, is owing to his being belated, and in a hurry to get back to the churchyard before daybreak.

Olen ollut suurimman osan kuluneesta kuukaudesta sairaana. Kauemminkin. Sairastuin jo ennen joulua ja flunssa on seurannut toista; nytkin istun kotona taas ties kuinka monetta päivää pää täynnä räkää. Juuri ja juuri olen saanut välttämättömimmät asiat tehtyä – pahoitteluni heille, joiden tekstejä olen luvannut lukea ja kommentoida tai joille minun pitäisi vastata jossain hieman työtä vaativassa keskustelussa. Kunhan tokenen.

Sen lisäksi, että olen välillä vähän lukenut ja eufemiattanut, olen katsellut elokuvia. Ei mitään erityisen syvämietteistä (Viggo Mortensen Aragornina, Adrien Brody Jack Driscollina ja Hugh Jackman Wolverinena ovat saaneet minut melko vakuuttuneeksi siitä, että olen hetero – ei sillä, että sillä juuri olisi väliä) vaan tautitilaan sopivaa. Tulin katsoneeksi Tim Burtonin Sleepy Hollown (Johnny Deppkin on aika ihana), ja halusin sitten lukea Washington Irvingin novellin, olenhan kiintynyt tuon ajan kirjallisuuteen. Teksti löytyi tietysti verkosta. Väänsin juuri huvikseni jonkinmoisen käännöksen yllä siteeraamastani katkelmasta:

Hallitsevin haamu, joka riivaa tätä lumottua seutua, ja joka tuntuu olevan kaikkien sen henkivoimien ylipäällikkö, on kuitenkin hevosella ratsastava kummitus vailla päätä. Jotkut sanovat, että se on hesseniläisen palkkasoturin aave, jonka pään kanuunankuula pyyhkäisi pois jossain nimettömässä taistelussa Yhdysvaltain vapaussodan aikana, ja jonka maaseudun väki silloin tällöin näkee kiiruhtavan yön synkkyydessä kuin tuulen siivillä. Hän ei vainoa ainoastaan laaksoa, vaan hänen retkensä ulottuvat ajoin ympäröiville teille, ja etenkin laakson lähettyvillä olevan kirkon tienoille. Tosiaankin, eräät noiden seutujen väärentämättömimmistä historioitsijoista ovat olleet huolellisia kerätessään ja yhdistellessään aavetta koskevia irrallisia tietoja, ja he väittävät, että ratsumiehen ruumis on haudattu kirkkomaalle, ja aave ratsastaa sieltä taistelupaikalle joka yö etsimään päätään, ja että hätäinen vauhti, jolla hän joskus rientää Hollown ohi, johtuu siitä, että hän on myöhässä ja hänellä on kiire takaisin kirkkomaalle ennen päivänsarastusta.

Ajatuksen ruumiillistaminen

Kävin eilen hakemassa postista kymmenen kääntäjänkappaletta kirjaa, joka on jännittänyt minua enemmän kuin mikään muu käännökseni tähän mennessä. En ole työhöni tyytyväinen. Olisi hyvin omituista jos olisin, sillä pidän myös kaikkia muita saman kirjailijan teosten suomennoksia epäonnistuneina.

Jouduin muutama vuosi sitten kummalliseen väittelyyn erään ystäväni kanssa. Hän on kuvataiteilija, ja hän oli jostain saanut hyvin kummallisen kuvan siitä, mikä on suhteeni muihin ilmaisukeinoihin kuin tekstiin. Hän tunsi selvästi tarvetta painottaa minulle sitä, ettei kaikkia ajatuksia saa kunnolla ilmaistua puhutulla tai kirjoitetulla kielellä tai tekstillä, siis sellaisella, missä käytetään kirjaimia (jätetään nyt muut sanojen "kieli" ja "teksti" merkitykset syrjään). Painottaminen oli minusta hyvin omituista, sillä olin ja olen aivan samaa mieltä hänen kanssaan. En kuvittele kykeneväni ilmaisemaan samoja asioita kirjoittamalla kuin mitä hän ilmaisee kuvillaan. Vastaavasti en kuvittele, että hän kykenisi ilmaisemaan esimerkiksi edellisen eufemiatukseni asiaa kuvalla, vaikka se on helppo ilmaista tekstillä.

Kääntämäni kirjailijan vanha ja leikkisä englanti pulppuilee tavalla, jota en kykene jäljittelemään suomen kielellä. Tuottamani suomi on jäykempää kuin alkutekstin iästään huolimatta kevyt ja selkeä englanti. En osannut ratkaista ongelmaa; joku muu olisi varmasti osannut paremmin. Kuitenkin koetin, sillä koen suomen kielen minulle melko luontevaksi asiaksi, jolla ruumiillistaa ajatuksia. Moni muu olisi ilman muuta onnistunut minua huonommin, eihän käännöstäni muuten olisi julkaistu. Se on keskinkertainen. Toivottavasti opin taitavammaksi.

Olen miettinyt jonkin verran kysymystä taiteellisista väitöskirjoista. Äitini väitöskirjassa on yksi luku, joka koostuu pelkästään kuvista; muuten työ on varsin perinteinen väitöskirja. Kuvaluku ilmaisee ajatuksen, jonka pukeminen sanoiksi olisi varmaankin ollut mahdollista, mutta se olisi vienyt huomattavasti enemmän tilaa kuin kuvat vievät, ja kuvat olisi ollut oikeastaan pakko esittää joka tapauksessa. Teksti ei siis olisi tuonut lukuun mitään lisää. Kuitenkin luku on selvästi osa väitöskirjaa, ei siitä irrallinen asia. Esitetty ajatus liittyy vahvasti väitöskirjan tärkeimpiin, tekstitse ilmaistuihin väitteisiin. – Entä jos tutkimuksen aiheena on jotain sellaista, jota on paljon vaikeampi jos ei jopa mahdoton esittää tekstillä? Voiko sellaisesta aiheesta tehdä väitöskirjan?

Olen miettinyt muidenkin perheenjäsenteni omimpia tapoja ruumiillistaa ajatuksiaan työssään. Sisareni on akrobaatti, veljeni äänisuunnittelija; isäni ehkä ominta alaa taas on avaruusgeometria. Kuvittelen tajuavani sisareni kinesteettisesti ilmenevästä ajattelusta jotain, hyvinkin, mutta olen tavattoman huono ilmaisemaan sitä sanoilla. Hänen kanssaan on kyllä hauska tanssia. Koen oivaltavani kaikenlaista veljenikin työtä kuullessani, mutta sitä osaan ilmaista, kääntää johonkin toiseen ilmaisumuotoon, ehkä vielä huonommin kuin sisareni työtä. Pitäisi varmaan koettaa joskus edes soittaa enemmän hänen kanssaan. Avaruusgeometria tuntuu luontevammalta lajilta; tiedän liikkuvani aika notkeasti sen parissa, ja jos näkisin vaivaa, helppous johtaisi kohtalaiseen taidokkuuteen. Olen kuitenkin päätynyt tekemään muuta.

Eufemiatuksissani liikun minulle tutuimmassa tavassa ruumiillistaa ajatuksia. Luen ja kirjoitan. Joskus kommentoin muitakin ilmaisumuotoja, mutta silloin joko poimin sellaisen ajatuksen, joka kääntyy tekstiksi kätevästi, tai otan jonkin kokonaisuuden esimerkiksi, joka sopii yhteen kokonaisuuksia käsittelevien tekstien kanssa. Muunlainen kommentointi tai ajatuksen edelleenkehittely tuntuisi paremmalta kuvan tai musiikin kautta. Usein näin on kaunokirjallisuudenkin kohdalla. Minusta ei taida tulla taidekriitikkoa.

Paras suitsuke

Eräänä päivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla
nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin
aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.
Saari nosti itseään ruohosta
ja silakkaviiri liehui syvyyksissä.

Luen Tomas Tranströmeriä Caj Westerbergin suomentamana, kiitos kirjojaan jakaneelle. Yllä runo Saarelta vuonna 1860, I osa. Runojen kääntäminen tuntuu käsittämättömältä silmänkääntötempulta. Olen tietysti kokeillut, ehkä julkaisen kokeilujani täällä joskus, tai sitten en. Itse asiassa runojen lukeminenkin tuntuu minusta käsittämättömältä silmänkääntötempulta – toisaalta eri kielten ymmärtäminen on oikeastaan vielä paljon omituisempaa. Kummastelen lähes päivittäin sitä, että kykenen lukemaan esimerkiksi ranskankielistä tekstiä unohtaen, että luen vieraalla kielellä. Suhde englantiin on ehkä kaikkein hämmentävin, sillä se on kielistä minulle suomen jälkeen tutuin, lapsuudesta kotoisa ja oma, mutta monin osin unohtunut ja liian vähälle harjoitukselle jäänyt. En tarkalleen ottaen tiedä mitä teen kun kirjoitan alkukielisiä virkkeitä seurailevia suomenkielisiä virkkeitä, ja silti minulle maksetaan siitä, että teen niin. Hyvänen aika.

Frans Brüggen soittaa levyllä Bachia. Ainoa suitsuke, josta todella välitän, on se, mitä poltetaan muissa kuin protenttanttisissa kirkoissa usein; seetripuun pihka. Suitsukehiili sytytetään suitsukeastiassa, annetaan kipunalinjan kulkea hiilipalan halki, sitten savuavalle hiilelle nostetaan yksi pihkarae tai puoli teelusikallista kirkkosuitsukejauhetta. Jauhe on erityisen ihastuttavaa, mutta minulla on sitä enää hyvin vähän jäljellä. Sitä ei saa Helsingistä. Pariisista ostamassani pussissa lukee "Encens pur d'Eglise, Pour les exorcismes, et purifier l'atmosphère".