Rotuhygieniasta

Osa lääkäreistä alkoi pikku hiljaa nähdä narkomanian sairautena, mutta näkemykset tämän sairauden syistä vaihtelivat paljon. Vaikka sairauskäsitys saikin jalansijaa, niin vuosisadan lopulla, pitkälti moraalis-kristillisen raittiusliikkeen vahvistumisen myötä, addiktio nähtiin edelleen useimmiten pahana tapana ja syntinä. Morfinismia pidettiin vuosisadan loppupuolella julkisuudessa useimmiten sosiaalisena vaarana, joka yhdistettiin vallalla olevaan ajatukseen sosiaalisesta degeneroitumisesta. Huumeidenkäytön ajateltiin johtuvan perversseistä, egoistisista, moraalittomista ja sairaalloisista taipumuksista, joiden oletettiin olevan perinnöllisiä – etenkin alempien kansanryhmien kohdalla. Narkomanian "ymmärtäminen" sairautena aiheutti voimakkaan vastareaktion raittiusliikkeen piirissä etenkin Yhdysvalloissa. Raittiusliike ei nähnyt narkomaanin parantamista lääketieteellisenä tehtävänä vaan potilaan moraalisena ryhdistämisenä.

Luen Mikko Ylikankaan teosta Unileipää, Kuolonvettä, Spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950. Tässä katkelmassa mieleni kiinnittyi tuttuun vastakkainasetteluun, johon kuitenkin yhdistyi sittemmin liki kadonnut elementti: ajatus periytyvästä moraalittomuudesta. Julkinen keskustelu narkomaaneista jäsentyy edelleen sen mukaan, nähdäänkö ongelma sairautena vai paheena. Sairauden ja moraalittomuuden välistä rajanvetoa tehdään psykopuheessa muutenkin jatkuvasti. Erityisen selviä esimerkkejä ovat jo muodista mennyt keskustelu aspergerin syndroomasta ja sen sittemmin jossain määrin korvannut keskustelu narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Näitä luokitteluja käytetään toisten ihmisten (tyypillisesti ex-puolisoiden) ymmärtämiseen ja usein myös omien reaktioiden selittämiseen. Minusta näyttää siltä, että narskupuhe on moraalisesti tuomitsevampaa kuin aspergerpuhe. Tämäntyyppiseen keskusteluun ei kuitenkaan liity ajatus sosiaalisesta degeneraatiosta, tai ihmisistä, jotka perimänsä johdosta olisivat "moraalista ja sosiaalista jätettä" tai isiensä syntien tähden syntymästään saakka "saastutettuja". Vietin eilisillan etsien tietoja rotuhygieniasta, ja löysin mm. Heikki Myyryläisen kirjoittaman artikkelin, jonka mukaan nämä termit kuuluivat 1900-luvun alun suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Alun katkelmasta tuli mieleen eräs tyttökirja, jota ei sen poliittisen epäkorrektiuden vuoksi ole enää aikoihin juurikaan luettu: Jean Websterin Dear Enemy vuodelta 1915. Kirjan sankaritar toimii orpokodin johtajattarena, oppii jossain vaiheessa sankarilta, orpokodin synkältä lääkäriltä, tieteen uusimmista tuloksista ja kirjoittaa niistä sitten kirjeessä näin:

Have you ever heard of the Kallikaks? Get the book and read them up. They are a two-branch family in New Jersey, I think, though their real name and origin is artfully concealed. But, anyway,—and this is true,—six generations ago a young gentleman, called for convenience Martin Kallikak, got drunk one night and temporarily eloped with a feeble-minded barmaid, thus founding a long line of feeble-minded Kallikaks,—drunkards, gamblers, prostitutes, horse thieves,—a scourge to New Jersey and surrounding States. 

Martin later straightened up, married a normal woman, and founded a second line of proper Kallikaks,—judges, doctors, farmers, professors, politicians,—a credit to their country. And there the two branches still are, flourishing side by side. You can see what a blessing it would have been to New Jersey if something drastic had happened to that feeble-minded barmaid in her infancy. 

It seems that feeblemindedness is a very hereditary quality, and science isn't able to overcome it. No operation has been discovered for introducing brains into the head of a child who didn't start with them. And the child grows up with, say, a nine-year brain in a thirty-year body, and becomes an easy tool for any criminal he meets. Our prisons are one-third full of feeble-minded convicts. Society ought to segregate them on feeble-minded farms, where they can earn their livings in peaceful menial pursuits, and not have children. Then in a generation or so we might be able to wipe them out.

Tyttökirjan sankaritar lukee Henry Herbert Goddardin teosta The Kallikak Family: A Study in the Heredity of Feeble-Mindedness. Kirja ilmestyi sata vuotta sitten ja oli omana aikanaan erittäin luettu. Ei ihme, että orpokotia intohimoisesti uudistava sankaritarjohtajatar – olkoonkin fiktiivinen – kiihtyy kirjan tarjoamista tiedoista: "I came up here to make over this asylum in such little details as fresh air and food and clothes and sunshine, but, heavens! you can see what problems I am facing. I've got to make over society first, so that it won't send me sub-normal children to work with."

Päädyin tietysti keskellä yötä lukemaan Goddardin teosta, josta osa löytyy verkosta. Tyttökirjan sankaritar tiivistää kirjan hengen yllä varsin hyvin. Goddard toteaa esipuheessaan näin:

The question is, "How do we account for this kind of individual?" The answer is in a word "Heredity," – bad stock. We must recognize that the human family shows varying stocks or strains that are as marked and that breed as true as anything in plant or animal life.

Jatko on hämmentävää sukupuiden, huhupuheiden ja dramaattisten surkeuskuvausten sekamelskaa. Goddardin avustajat tunnistavat tylsämielisyyden ihmisen kasvoilta välittömästi, ja myös aikaa sitten kuolleet ihmiset todistetaan juorujen perusteella tylsämielisiksi. Silloin tällöin satunnaiselta tuntuvien asioiden väitetään vahvistavan kirjan pääargumenttia. Suosittelen kirjaa lämpimästi. (Muuten, jatkossa kun törmäätte internetissä ajatusketjuun, jonka mukaan typerät ihmiset lisääntyvät kiivaasti ja älykkäät vähemmän ja tästä pitäisi olla huolissaan, muistakaa ajatuksen rotuhygieeninen tausta ja kepoiset perustelut.)

Yksi yhdysvaltalaisen psykologian ja eugeniikan merkittävistä nimistä käytti siis sata vuotta sitten luokitusta 'tylsämielinen' hyvin samaan tapaan kuin psykopuheenparren omaksuneet maallikot nykyään luokituksia 'assi' tai 'narsku'. Ne olivat käteviä tapoja luokitella ongelmallisiksi koettuja yksilöitä. Luokituksista löytyy muutakin samaa: jokaiseen sisältyy toisaalta ajatus parantumattomuudesta ja yksilön kyvyttömyydestä muuttaa käytöstään ja toisaalta jonkinmoinen annos moraalista epäilyttävyyttä. Merkittäviä erojakin toki löytyy: asseja ja narskuja pidetään tyypillisesti älykkäinä. Lisäksi on kiinnostavaa huomata, että vaikka erityisesti aspergerin syndrooman, mutta myös narsistisen persoonallisuushäiriön taustalle oletetaan perinnöllistä alttiutta, assien ja narskujen lisääntymistä ei paheksuta eikä heidän sukunsa ylle lankea synkkä varjo. Moraalinen epäilyttävyys ei ulotu narskun sisaruksiin, serkkuihin tai lapsiin.

Toisin oli sata vuotta sitten. Tylsämielisiin saatettiin suhtautua yksilöinä ymmärtävästi ja kristillisen laupiaasti, mutta kun rotuhygieeninen ajattelu voimistui, heihin alettiin suhtautua yhteiskunnallisena ongelmana: heidän lisääntymisensä oli pahasta. Puolisoa ei tullut valita tylsämielisyyden vaivaamasta suvusta. Tylsämielisten uskottiin olevan kykenemättömiä pitämään itsestään huolta, ja koska heidän itsekontrollinsa oli puutteellista, heidän uskottiin päätyvän helposti rikollisten työkaluiksi ja täyttävän vankilat. Toisin sanoen luokituksen moraalinen epäilyttävyys kasvoi: varhaisempi kuva tylsämielisestä esitti kyvytöntä mutta harmitonta yksilöä, myöhempi maalailu taas paljasti holtittomasti sikiävän lauman, kohtuuttoman rasitteen yhteiskunnalle.

Kuten sanottu, psykopuheessa on nähdäkseni viime aikoina siirrytty taas vaihteeksi kauemmas sairauden ymmärtämisestä ja kohti moraalista tuomitsemista. Autismi- ja aspergerpuhe on vähentynyt ja persoonallisuushäiriöpuhe lisääntynyt. Kulttuurimme mielikuvituksessa elävä kuva assista esittää omalla kapealla alallaan hyvin älykästä, mutta sosiaalisesti ja emotionaalisesti toistaitoista yksilöä. Narsku sen sijaan ymmärretään aktiivisesti pahaksi, manipulatiiviseksi olennoksi. Yhtä kaikki, vaikka persoonallisuushäiriöitä ja autismin kirjoa pidetään korjaamattomina ja osittain perinnöllisinä asioina, keskustelu pysyy tiukasti yksilön tasolla. Mielenterveyden ongelmia pidetään yksilön tai enintään perheen asiana. Parantumattomissa ja etenkin moraalisesti arveluttavissa ongelmissa yksilökeskeisyys korostuu entisestään. Saas nähdä kuinka kauan.

En koskaan osta kirvestä

Mutta toisaalta tämäkään ei ole koko totuus; pyörä pyörähtää vielä yhden kierroksen. Suomessa on nimittäin tehty myös taidetta, jonka on ollut tarkoitus lyödä läskiksi ei korkealentoista korkeakulttuuria vaan juuri kansanomaista kulttuuria ja elämänmenoa. Tällöin tämä parodinen aikomus on jäänyt taideteokset vastaanottavalta yleisöltä huomaamatta ja parodia on tulkittu kirjaimellisesti.
Näin on käynyt vuosikymmenten varrella toistuvasti esimerkiksi populaarimusiikissa. Kari Kuuvan "Tango Pelargonia" (1964) oli suunniteltu naurettavaksi parodiaksi itkettävästä, surumielisestä suomalaisesta tangosta. Se nousi valtavaksi hitiksi, koska suomalaisista se oli kerta kaikkiaan loistava surumielinen tango. Eppu Normaalin "Murheellisten laulujen maa" (1982) yritti samaan tapaan virnuilla murheen alhossa vaeltavalle kotimaiselle iskelmämusiikille, mutta laulun koettiin koskettavasti pukevan sanoiksi suomalaisten kipeimpiä tuntoja.

Perjantai-iltana istuin ystäväni kanssa Kontulan Pub Kipparissa, jossa hontelo nuori mies nojasi baaritiskiin ja lauloi tunteella karaokenauhaa seuraillen, kuinka "perinteisen miehen kohtalon halus välttää poika tuo. En koskaan osta kirvestä enkä koskaan viinaa juo." En voinut olla muistamatta ylläolevaa katkelmaa Tommi Uschanovin kirjasta Miksi Suomi on Suomi. Myös "Tango Pelargonia" kannattaa kuunnella. Pub Kipparissa kipeitä tuntojaan tulkinnutta suomalaista seurasi karaokevuorossa mies, jonka juuret näyttivät olevan Länsi-Afrikassa, ja jonka kappalevalinta oli Mamban "Meille vai teille". Miehet lauloivat äidinkielestään riippumatta melkein kaikki suomeksi, naiset taas vastaavasti englanniksi. Baarin ainoa tummaihoinen nainen tosin kokeili myös italiaa, jota hän ei osannut.

Seuraavana aamuna heräsin krapulassa, mikä on harvinaista. Olo oli henkisesti hontelo koko päivän, ja muistin taas miksi joskus vietän pitkiäkin aikoja tykkänään alkoholitta. Se näet vaikuttaa mielialaan, ja erityisesti silloin kun on alamaissa, alkoholi on salakavala aine. Luin tänään Sakari Heiskasen kirjoituksen, jossa hän pui omaa masennushistoriaansa ja alkoholinkäyttöään ja toteaa näin: "Usealle alkoholi on rentoutuslääke. Minulle se oli tuota depressiota syventävä asia, josta eroon pääseminen vaati apua." Sitaatti on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Heiskanenkin käytti alkoholia rentoutuakseen iltaisin, eikä aineen depressiota syventävä vaikutus ole poikkeus vaan sääntö. Alkoholi tuottaa ahdistuneelle tai masentuneelle hetkellisen helpotuksen tunteen, mutta rentoutuslääkkeenä se on todellisuudessa kelvoton: se ei pelkästään syvennä, vaan myös aiheuttaa masennusta. Asiaa on tutkittu moneen otteeseen, ja Hesarikin kirjoitti vastikään uusimmasta laajasta tutkimuksesta. Itse tutkimusartikkeli löytyy täältä (pdf). Tutkimuksessa keskitytään runsaaseen alkoholinkäyttöön, mutta ainakin minä olen huomannut vähäistenkin alkoholimäärien vaikutukset, ja siksi tiukilla ollessani olen tiukkana. Silloin lasillinen viiniä riittää tekemään minusta seuraavana päivänä ahdistuneemman kuin muuten olisin. Nautin siis hyvistä viineistä ja oluista ilomielin silloin kun olen iloinen, mutta oikeasti allapäin en, sillä silloin minulla ei ole varaa leikkiä mielialallani. Säännöllinen apeana juominen johtaa vain pahan mielen kroonistumiseen.

Alakulon tai ahdistuksen hoitaminen viinalla on toivotonta hommaa, mutta kaikeksi onneksi toivottomuuteen ei tarvitse jämähtää. Yllämainitun tutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia, kuten Hesarikin tiivistää: "Schuckitin mukaan alkoholista johtuvaa masennusta ei pidä hoitaa mielialalääkkeillä. Masennus katoaa useimmiten itsestään muutaman viikon tai kuukauden raittiusjakson myötä." Haastankin sinut, joka olet lukenut tähän asti, tietämään millainen sinun olosi on ilman alkoholia. Jos et tiedä, ota selvää: ole kuukausi raittiina.

Tommin kirjasta napattua hulvatonta katkelmaa seurasi näemmä raittiussaarna, mutta luotan siihen, ettei Tommi vanhana raittiusmiehenä tästä pahastu.

Näkee kuolleitten väkeä

Minun poikani Kalle näkee kuolleitten väkeä. Se on ollut näkijä siitä asti, kun otti Kittilässä päissään ruumiin syliinsä. (n SKS KRA. Enontekiö. Samuli Paulaharju b) 14529. 1930. Muist.kirj. Jenny Paulaharju. < Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v.)

Kaarina Koski siteeraa väitöskirjassaan Kuoleman voimat, Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä Jenny Paulaharjun vuonna 1930 muistiin kirjaamaa mökinmuori Eufemia Laakson lausuntoa, joka löytyy nykyään Kansanrunousarkistosta. Minä liityn ketjun jatkoksi tietysti siksi, että on aina hauska kohdata kaima. Terve, sinä Eufemia noin sadan vuoden takaa. Harmi, etten tiedä sinusta mitään muuta kuin sen, mitä Jenny Paulaharju kirjasi muistiin, ja se on kovin vähän.

Aineisto, joka arkistotyötä tekevällä perinteentutkijalla on käytössään, on tyypillisesti syntynyt samaan tapaan kuin ylläoleva katkelma. Joskus kauan sitten joku nykyään jo aikaa sitten kuopattu tutkija, tai mahdollisesti muun työnsä ohessa kansanperinteen keruuta harjoittanut kansankynttilä, on seurannut tai ollut seuraamatta ammoisia keruuohjeita, ja tallessa on hänen muistiinpanonsa siitä, mitä esimerkiksi Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v., kerran Enontekiössä kertoi pojastaan Kallesta.

Tutkimuksessa käytettävän aineiston tuottaminen on aina teoriapitoinen prosessi. Luonnontieteissä aineisto on usein koetuloksia, erilaisia mittaustuloksia, graafeja tms. Niiden tuottaminen on vaatinut paljon teoreettista ajattelua. Samalla tavalla myös arkistossa työskentelevän perinteentutkijan aineisto on koostettu tavalla, joka on vankan teoriapitoinen – mutta kiusallista kyllä, arkistoaineiston syntyyn vaikuttaneet teoriat on useissa tapauksissa hylätty aikaa sitten. Kerääjät ovat jättäneet tallettamatta paljon sellaista tietoa, joka olisi nykytutkijan mielestä olennaista, ja toisaalta he ovat hyvin saattaneet lisäillä omiaan; esimerkiksi he ovat saattaneet käyttää sellaisia sanoja, joita informantti ei käyttänyt. Nykytutkijan tilanne on samantyyppinen kuin jos luonnontieteilijä ei voisi tehdä itse kokeita uusimman tiedon ja uusimpien tutkimuskysymysten valossa, vaan joutuisi perustamaan työnsä niille muistiinpanoille, joita on jäljellä sata vuotta sitten tehdyistä kokeista.

Eufemia Laaksoa ei voi enää haastatella. Ylläolevasta sitaatista voi päätellä äärimmäisen vähän, mutta se on hyvin todennäköisesti paras mahdollinen väylä lähestyä Eufemia Laakson kuolleisiin liittyviä uskomuksia. Sama koskee kaikkia hänen aikalaisiaan. On vaikeaa tutkia nykyään jo kuolleiden, ja eläessään suurimmaksi osaksi luku- ja kirjoitustaidottomien ihmisten perinteitä ja uskomuksia.

Jumala on sukkasiltaan viisi jalkaa pitkä

We answered, and said, Can a Man worship God in Spirit and Truth without a Body? He said, No. Then said I, neither can God accept of any Mans worship except he hath a Body of his own: For God hath a Body of his own, as Man bath a Body of his own; only God's body is spiritual and heavenly clear as Christial, brighter than the Sun, swifter than Thought, yet a body.

Kuvitellaan kristillinen lahko, jonka oppi on täysin materialistinen. Minkäänlaista lähetyskäskyä ei ole, sillä muutkin kuin lahkolaiset voivat päästä Taivaaseen, ja usko rukousten voimaan on harhaoppia, sillä Jumalaa ei kiinnosta. Sukkasiltaan Jumala (eli Jeesus) on viisi jalkaa pitkä, ja hän on viimeksi puuttunut meidän maailmaamme 1600-luvun puolessavälissä. Paholaista ei ole muuten kuin meidän järkemme sekaannuksena. Taivas on fyysinen paikka, joka sijaitsee noin kuuden mailin korkeudessa Maan yläpuolella. Ihmiset eivät eroa olennaisesti eläimistä ja eläimetkin pääsevät Taivaaseen. Enkeleillä on ruumis siinä missä ihmisilläkin. Helvetti on tämä meidän Maamme sen jälkeen kun maailmanloppu on koittanut eli aurinko, kuu ja tähdet ovat sammuneet – mutta tämä ei tule tapahtumaan pian. Helvetinpelko on kaikin tavoin turhaa ja siitä on hyvä vapautua. Moraali ei riipu mitenkään Jumalasta tai hänen sanastaan, vaan on ihmisyksilön oma asia.

Ei tietenkään tarvitse kuvitella, en minä tätä olisi osannut keksiä. Sitaatti on teoksesta The Acts of the Witnesses of the Spirit 1600-luvulta, ja sen kirjoittaja Lodowick Muggleton oli toinen muggletonilaisuuden perustajista ja profeetoista. Kuulin lahkosta Tommilta kun viimeksi tapasimme, ja keskustelu riemastutti minua siinä määrin, että lupasin kirjoittaa tästä uskonnollisesta liikkeestä, joka on kuin uskonnollisen lahkon stereotyypin antiteesi: lahko ilman karismaattista johtajaa, ilman tuomiopäivänodotusta, ilman lähetystyötä tai eristäytymistä, ilman omistautumisvaatimuksia, ilman saarnoja, ilman pelottelua ja ilman saneltuja moraalisääntöjä. Toisista lahkoista toki erottauduttiin, sillä esimerkiksi kveekareita kirottiin tarmokkaasti.

Kummallisinta muggletonilaisissa oli ehkä se, että viimeisin tunnettu muggletonilainen, maanviljelijä Philip Noakes, kuoli vuonna 1979: lähetyskäskytön ja löyhästi organisoitunut pikkuinen lahko siis säilyi olemassa yli 300 vuotta. Muggletonilaisilla ei ollut kirkkoja, ei pappeja eikä varsinaista johtajaa Muggletonin kuoltua, ja tapaamiset olivat varsin epämuodollisia, kuten Patrick Collinson kirjoittaa artikkelissaan "Five Feet Tall in His Socks" (kyllä, kähvelsin otsikkoidean):

The Muggletonians met on the first Wednesday of the month, but only to socialise, to read from their sacred texts, and to sing their songs, which were set to popular tunes. This, until the opening of the Bishopsgate Reading Room, happened in the snug of some local pub, which allowed Macaulay to call them 'tipplers'

Muggletonilaiset eivät olleet yksimielisiä; itse asiassa heidän tapaamistensa pöytäkirjoista selviää, että kiistelivät keskenään paljon. Debatti kuului asiaan. Lahkolaisia ei edes velvoitettu avioitumaan toisten lahkolaisten kanssa, mutta silti tämä lähes deistinen usko siirtyi sukupolvelta toiselle ja vaikka vanhoja jäseniä menetettiin, uusia liittyi aina mukaan. Vasta 1900-luku hivutti pois äärimaterialistisen uskonnollisen opin, jonka mukaan Taivas on kuutisen mailia yläpuolellamme. Siihen oli kai vaikea uskoa lentokoneiden keksimisen jälkeen.

Susilaumat

Establishing what the data are, what the descriptive categories and their boundaries are, what counts as acceptable reasoning, which assumptions are legitimate and which not becomes a matter of social interactions as much as a matter of interaction with the material world. Because the assumptions that constitute the intellectual context of observation and reasoning are, by their nature, usually not explicit but tacit patterns of thought, the function of critical interaction is to make them visible as well as to examine their metaphysical, empirical, and normative implications. These discursive interactions are both constructive and justificatory. They can propel a group (whether lab group or subdisciplinary community) to the articulation of new accounts of a process it is trying to understand, and they are the processes by which a community persuades itself that an account is plausible, correct, worth adopting. Sociality does not come into play at the limit of or instead of the cognitive. Instead, these social processes are cognitive.

Minulle tärkein tutkijakoulutuksen oppi tähän mennessä on ollut yhteistyö. En tarkoita vain käytännön yhteistyötä fyysisesti lähellä sijaitsevien tutkijoiden kanssa, vaikka sekin on hyvin tärkeää, vaan osallistumista siihen sosiaaliseen prosessiin, joka tuottaa tutkimustietoa. Pidän kuvitelmaa yksinäisestä sankaritutkijasta paitsi harhaisena, myös haitallisena. Keskenään kommunikoiva tutkijayhteisö yksinkertaisesti tuottaa laadullisesti paljon parempia tuloksia kuin mihin yksittäiset tutkijat kykenevät. En varmaan aiemmin olisi ollut eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen alkanut ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Johonkin oman alan tutkimustiedon tuottamisen sosiaaliseen prosessiin osallistuminen edellyttää tietysti sitä, että tunnistaa paraikaa käynnissä olevat prosessit ja valitsee mihin niistä syventyy. Tätä kutsutaan alan keskustelujen tuntemiseksi ja erikoistumiseksi. Joissain luonnontieteissä valinta saattaa tapahtua suhteellisen mutkattomasti ja varhaisessa vaiheessa, koska infrastruktuuri ohjaa nuoren tutkijan johonkin niistä tutkimusryhmistä, joiden hankkeisiin oman laitoksen kalliita välineitä käytetään. Minulla on sellainen kutina, että näillä aloilla väitellään keskimäärin nuorempana kuin esim. humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Ylläoleva sitaatti on Helen E. Longinon teoksesta The Fate of Knowledge. Laboratoriotyöhön koulutetun tutkijan saattaa olla helpompi hyväksyä se järkevänä kuvauksena tutkimuksenteon todellisuudesta kuin vaikkapa historian, sosiologian tai filosofian tohtorikoulutettavan. Näillä aloilla kun työ on lähinnä lukemista ja kirjoittamista ja usein varsin yksinäistä. Kuitenkin minusta on olennaista ymmärtää, etteivät keskustelukumppanit ole vain tekstejä – teksti ei nimittäin vastaa. Toiset tutkijat voivat vastata, ja vastauksen todennäköisyys kasvaa huomattavasti jos oma puheenvuoro liittyy johonkin käynnissä jo olevaan keskusteluun. Vastausten ansiosta saa käyttöönsä oman luovuutensa ja kriittisen silmänsä lisäksi myös muiden ihmisten luovuuden ja kriittisen silmän, ja lopputulos on parempi kuin jos olisi suunnannut kykynsä sellaiseen suuntaan, jossa on vallitsee täysi hiljaisuus.

Uusiin suuntiin ei tieteessä kannata yrittää yksin vaan joukolla. Totta kai on olemassa kourallinen sankaritarinoista yksinäisistä susista, jotka ovat onnistuneet, mutta ylivoimaisesti suurin osa uusista ideoista syntyy kuitenkin keskustelussa eikä yksin. Monet tieteelliset oivalluksethan tehdään suunnilleen samaan aikaan useassa paikassa; keskustelu on avannut suotuisan tilan kyseiselle oivallukselle. Kannattaa siis osallistua keskusteluun, voi päästä keksimään jotain. Lisäksi ylivoimaisesti suurin osa yksin yrittäjistä jääkin yksin. Se on omiaan katkeroittamaan, joten uransa lisäksi tulee tärvelleeksi myös luonteensa.

Olen käynyt useammankin ihmisen kanssa keskustelua siitä, miksi tieteessä kuuluu asiaan tietää kuka on sanonut mitäkin. Miksei riitä, että tuntee jonkin tutkimustuloksen tai argumentin, miksi pitäisi tietää kenen työtä se on? Voi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni tämä liittyy tutkimuksenteon sosiaaliseen luonteeseen. Tieteellistä keskustelua käydään seminaareissa, konferensseissa ja ennen kaikkea tieteellisissä julkaisuissa. Hyvin tunnettuihin nimiin viittaaminen tietysti kertoo lukijoille lähinnä sen, mihin keskusteluun puheenvuorolla osallistutaan. Vähemmän tunnettuihin viittaaminen taas on suoremmin keskustelua. Viittaus on vastaus sille, johon viitataan. Jos haluaa pelkästään kehittää omaa ajatteluaan, ei nimillä ole merkitystä. Jos sen sijaan haluaa osallistua tieteellistä tietoa tuottavaan sosiaaliseen prosessiin, muut osallistujat täytyy toki tuntea. Tutkimuksenteon sosiaalinen luonne ei merkitse yksilöiden sulautumista kadoksiin.

Tästä tulee näemmä jonkinlainen palopuhe, mutta tulkoon. Paatos johtuu siitä, että olen viime aikoina miettinyt oman alani ja etenkin oman kotilaitokseni kuppikuntakiistoja. Taustani on alallani epätyypillinen, sillä olen tehnyt loikkauksen koulukunnasta toiseen. Toisin sanoen tunnen melko paljon sellaista keskustelua, johon en enää juuri lainkaan osallistu, ja toisaalta lukeneisuuteni siinä keskustelussa, johon parhaani mukaan koetan osallistua, on rajallisempi kuin soisin, vaikka toki kasvava. Kaivoin juuri hyllystäni Susanna Lindbergin kirjan Filosofien ystävyys, josta olen eufemiattanut aiemminkin, vuosia sitten.

Filosofi ei kilpaile toisten filosofien kanssa ahneesti, toivoen, että totuus kuuluisi yksin hänelle (päinvastoin, hän suo mielellään, että muut jakavat hänen totuutensa), vaan epätoivoisesti, sillä hän tietää, että mahdollisuus rakastaa totuutta toisin tarkoittaa mahdollisuutta, että hänen oma totuudenrakkautensa on pelkkä itsekäs illuusio.

Kiinnitän nyt huomiota aivan eri asioihin Susannan tekstissä kuin aiemmin. Aiemmin mietin opetuslapseutta. Nyt taas pohdin onko ylläoleva kuvaus kuitenkin liikaa kiinni kuvassa filosofista yksinäisenä sutena, jonka kohtaaminen muiden kanssa on aina jotenkin ongelmallinen. Entä jos filosofiaa ajattelisikin aivan yhtä sosiaalisena älyllisenä toimintana kuin mitä muuta tutkimusta hyvänsä? Ja toisaalta tunnistan kuvauksen osuvuuden, sillä koulukuntarajat ovat hämmentävän, paikoin tosiaan jopa epätoivoisen jyrkkiä ja niihin liittyy yllättävän paljon kaunoja, vaikka monet myöntävätkin rajojen harmillisuuden. Paria eri keskustelua kokeilleena sanoisin, että niissä lähinnä vain esitetään aivan erilaisia kysymyksiä. Muistan miltä tuntui olla kiinnostunut toisenlaisesta kysymyskentästä kuin mihin huomioni on nyt kiinnittynyt. En osaa panna näitä kenttiä arvojärjestykseen kuin hyvin kontekstisidonnaisin perustein.

Kas, taas päädyin puhumaan muistamisesta.

Colpo d'aria

Kirjoitin vastikään lausunnon italialaisesta romaanista, jonka eräs juonenkäänne perustui sille, että italialaiset yleisesti ja itsestäänselvästi pelkäävät ilman lyövän heitä. Suomalaisetkin saattavat toki valittaa vedosta, mutta vetoon liittyvät huolet eivät likimainkaan lähentele niitä vaaroja, mitä sisältyy colpo d'ariaan, ilman iskuun. Se voi aiheuttaa mitä hyvänsä flunssasta halvaukseen.

Olen kipeänä, ja vaikka minusta on selvää, että satuin vain saamaan flunssatartunnan lemmikiltäni, italialaisen vaihto-oppilasperheeni äiti todennäköisesti epäilisi, etten kuivannut hiuksiani riittävän hyvin kun lähdin viimeksi punttisalilta, ja ilma pääsi siksi iskemään. Tässä on syytä huomauttaa, että hän on vallan järkevä ja koulutettu ihminen. Italiassa kaikki varovat ilman iskuja siinä määrin, että märissä hiuksissa ulos lähteminen lämpimälläkin säällä järkyttäisi useimpien vastaantulijoiden mielenrauhaa. Colpo d'aria näet uhkaa erityisesti päätä ja kurkkua, joten hiusten kuivaamatta jättämistä pidetään holtittomana omalla terveydellä leikkimisenä. Onhan jo ikkuna auki nukkuminenkin vaarallista.

Italia on muutenkin kummallisten terveysuskomusten luvattu maa. Valtaosa niistä tuntuu kuitenkin liittyvän ruokaan ja ruuansulatukseen – esimerkiksi suihkussa käyminen heti ruokailun jälkeen tai kahvin juominen tietyn kellonajan jälkeen aiheuttavat moista yrittävälle hupakolle väistämättä vatsanpuruja. Ruokaan suhtaudutaan hieman samaan tapaan kuin lääkeaineisiin, väärä ajoitus, järjestys tai annostus tai vääränlaiset yhdistelmät ovat pahasta. Aperitiivitilaus vaikkapa tunti normaalin lounasajan jälkeen tyrmistyttäisi epäilemättä baarimikonkin.

Italiassa asuessani en tietenkään osannut selittää näitä uskomuksia millään muulla kuin italialaisten kummallisuudella. Myöhemmin opin sitä sun tätä eurooppalaisen lääketieteen historiasta, ja pikku hiljaa italialaisten ruokailuun liittyvät perinteiset uskomukset alkoivat muuttua ymmärrettävämmiksi. Lääketiedehän perustui Keski-Euroopassa yli kahdentuhannen vuoden ajan humoraaliopille, jossa sairaudet selitettiin elimistön perusnesteiden epätasapainotiloiksi ja tasapaino vastaavasti merkitsi terveyttä. Kaikki ihmistä ympäröivä, ja aivan erityisesti ruoka ja juoma, vaikuttivat tasapainoon jotenkin, eli melkeinpä mikä ruoka tahansa saattoi olla niin lääke kuin myrkkykin. (Intialaisten mielestä tässä selvästikin olisi edelleen järkeä.) Tässä valossa tarkat ruokien järjestystä ja yhdistämistä ohjailevat säännöt näyttävätkin aivan ymmärrettäviltä. Se on tietysti selvää, että harva ateriajärjestyksestään tiukasti kiinni pitävä nykyitalialainen tiedostaa seuraavansa humoraaliopin sääntöjä.

Colpo d'aria on minulle kuitenkin yhä mysteeri. Voi olla, että sekin juontuu jotenkin antiikin ja keskiajan lääketieteestä. Ilma elementtinä ja pää ainakin kytkeytyvät humoraaliopissa yhteen.

Vastakkainasetteluista

Victorian mechanics and engineering presented a different obstacle to the expansion of scientific authority and resources. Practical inventions of Victorian craftsmen – steam engines, telegraphs – did almost as much to stall the entry of science into universities as the stonewall tactics of the Church. Many Britons believed that technical progress in the Industrial Revolution was not dependent on scientific research, and some, like William Sewell, believed that science impeded the flowering of practical technology. [...] If technological progress was detached from scientific research, then the need for greater financial support of scientists and enlarged scientific education would go unappreciated by the British public and its politicians.
Moreover, as engineers began to "professionalize" by claiming expertise over certain technical issues, they sometimes confronted scientists who tried to assert their own technical authority.

Aina kun arvelee jonkin vastakkainasettelun olevan jotenkin väistämätön tai luonnollinen, kannattaa muistaa, että 1800-luvun Britanniassa kirkko ja insinöörit olivat yhtä mieltä siitä, ettei luonnontieteitä tarvitse rahoittaa julkisilla varoilla tai opettaa yliopistoissa. Sitaatti on Thomas F. Gierynin artikkelista "Boundary-Work in Professional Ideologies of Scientists".

Olen flunssassa, joten en ole lenkillä tuomenkukkien tuoksussa. Kunniasta, osa 3 on tulossa kunhan pääsen taas työhuoneelleni. Kirja, jota tahdon siteerata, on siellä.

Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

Kuvassa oleva kukkula ei ole luonnonmuodostelma vaan ihmisten tekemä. Se on suurin UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvan Cahokian kummuista. Tätä vanhaa kaupunkia käsittelevä suomenkielinen Wikipedia-artikkeli on jännittävä, sillä sen kirjoittaja on selvästi kokenut tarvetta kuvata paikka jotenkin selittämättömäksi. Kontrasti englanninkieliseen artikkeliin on hupaisa, koska siinä vain kerrotaan lyhyesti mitä tutkijat ovat saaneet selville. Suomenkielisen artikkelin kirjoittaja sentään tyytyy mystifioimaan pelkästään sitä, ettei tarkkaan tiedetä miksi kaupunki aikanaan autioitui (kirjoittaja liioittelee autioitumisvauhtia niin paljon, että se lähenee jo vääristelyä) ja minne sitä asuttaneet ihmiset häipyivät. Cahokian rakentajista on esitetty kaikenlaista paljon villimpääkin.

Palaan kohta villeihin teorioihin, mutta sanottakoon tähän väliin, että minun on vaikea ihmetellä autioituvia kaupunkeja. Itse asiassa tuntuu tavattoman sopivalta, että aivan St. Louisin vieressä on ennen eurooppalaisten tuloa autioitunut kaupunki. Huckleberry Finnin aikojen jälkeen St. Louis on näet muuttunut aika synkäksi paikaksi. Missisippin ja Missourin yhtymäkohdassa sijaitseva kaupunki kasvoi 50-luvulle saakka, mutta sen jälkeen väkiluku on pudonnut alle puoleen, yli kahdeksastasadastatuhannesta alle neljäänsataantuhanteen.

Kaupunki koostuu nykyään siellä täällä sijaitsevista asuttavista ja jopa melko viehättävistä kortteliryppäistä sekä niitä ympäröivistä autiotaloalueista. Yliopiston (SLU) lähellä erään valtavan, palatsimaisen rakennuksen, ehkä entisen pankin tai kirjaston, seinällä oli mittakaavaan hyvin sopiva myynti-ilmoitus. Lähistöllä entinen kirkko oli muutettu keilaradaksi. Keskusta on autioitunut aavemaiseksi, kuvassa näkyvän kaltaisia taloja näkyi paljon. Ilman autoa liikkuminen oli tietysti vähintäänkin vaikeaa, vaikka yksi metrolinja löytyikin. Kävin uteliaisuuttani keskustan ainoassa tavaratalossa ja olin ainoa asiakas; myyjien väsyneentoiveikkaat tervehdykset karmivat.

Aiemmin olin käynyt Yhdysvalloissa vain New Yorkissa. En luullut olevani vaikutelmille kovin altis, mutta täytyy myöntää, että tämä ensikosketukseni Yhdysvaltain Keskilänteen sai minut lievästi pois tolaltani. Ennen kaikkea kaikkialla syntyvä tolkuton roskan määrä ja autotta elämisen sula mahdottomuus tuntuivat käsittämättömiltä. Cahokia esimerkiksi oli 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta ja pääsin kuin pääsinkin julkisilla kulkuvälineillä melko lähelle sitä, mutta maantienlaitaa tarpoessani tajusin olevani seinähullu eurooppalainen.

No, palataan villeihin teorioihin aikaa sitten autioituneista kaupungeista, ne ovat hauskempia kuin nykyisen autioitumisen ajatteleminen. Olen viime aikoina lueskellut huvikseni kirjoja ns. fantastisesta arkeologisesta, eli arkelologiaa liippaavasta pseudotieteestä ja uskonnollisluonteisista uskomuksista. Kirjat ovat nyt työhuoneella ja minä olen flunssaisena kotona, joten en voi siteerata enkä edes verestää muistiani, mutta onneksi on internet.

Uudisasukkaat löysivät Pohjois-Amerikkaa kansoittaessaan mantereen itäosien jokilaaksoista ilmiselvästi ihmisten rakentamia suuria kumpuja. Niitä kaivettaessa löytyi hautoja ja paljon esineitä. Varhaiset tutkimusmatkailijat 1500-1700-luvuilla olivat kyllä nähneet vielä käytössä olleita kumpukaupunkeja ja uusien kumpujen rakennustöitä, mutta heidän tietonsa joko eivät kantautuneet 1800-luvun teorioitsijoiden korviin tai sitten niistä ei yksinkertaisesti piitattu. Kumpuihin liittyviä villejä teorioita näet yhdistää näkemys, etteivät niin massiiviset maatyöt voineet olla intiaanien aikaansaannoksia. Kuten äskeisen linkin takaa voi lukea, kummunrakentajiksi onkin veikkailtu muun muassa viikinkejä, kreikkalaisia, afrikkalaisia, kiinalaisia, Israelin kymmentä kadonnutta heimoa (jotkut mormonit taitavat edelleen uskoa tähän lujasti), Atlantiksen ja Mun asukkaita tai Jumalaa.

Israelin kadonneiden heimojen kohtalo on askarruttanut kristittyjä iät ajat. Nykyään niihin liittyvät teoriat ovat lähinnä kummalliseen taipuvaisten harrastuksia, mutta tämäntyyppisellä historiantutkimuksella on varsin kunniakas historia. Goottilainen historiankirjoitus rakentui sen varaan, että pyrittiin osoittamaan oman kansan polveutuvan Raamatun kantaisistä. Erityisen hienoa oli polveutua Israelin heimoista, sillä silloinhan oli valittua kansaa, joten Raamatussa mainitut kymmenen kadonnutta heimoa olivat otollisia tarjokkaita esi-isiksi. Goottilaisen historiankirjoituksen henkiseen perintöön voi käydä perehtymässä esimerkiksi tällä sivustolla, jolla todistellaan suomalaisten polveutuvan noista heimoista.

Myös hyperdiffusionistiset teoriat ovat kiehtoneet aikanaan varsin selväpäistäkin väkeä. Esimerkiksi arvossa pidetty anatomisti ja evoluutioteoreetikko Grafton Elliot Smith oli vankasti sitä mieltä, että kaikki suuret sivilisaatiot olivat egyptiläistä alkuperää, sillä tämä käsitys sopi yhteen hänen ihmisaivojen evoluutiosta kehittämänsä tarinan kanssa. Koska teorian vaatimat valtamerten ylitykset olivat tietysti melkoinen haaste, onkin luonnollista, että vaikka Elliot Smith pärjäsi olemassaolevilla mantereilla, erinäiset myöhemmät diffusionistit mieltyivät ajatukseen, että aiemmin valtamerten ylittäminen oli helpompaa koska mantereita oli yksi tai kaksi nykyistä enemmän. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajat olivat osa sitä suurta sivilisaatiota, joka ulottui Egyptistä Mu-mantereelle Atlantiksen ja Amerikan kautta. (Nimen Mu muuten keksi Augustus Le Plongeon, josta olen kirjoittanut ennenkin, mutta hänen mukaansa Mu sijaitsi keskellä Atlanttia, ei Tyyntämerta.)

Vietin pääsiäisen maalla, ja koska majoituin isoisäni aikanaan kallion laelle rakennuttamaan kirjailijanmökkiin, luin hänen sieltä löytyviä kirjojaan. Joissain niistä seurataan tarkasti Israelin tapahtumia ja odotetaan maailmanloppua. Mökin rappusilta avautui näkymä alas järven jäälle, sumunriekaleet kiertelivät kalliota.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.

Mökillä II: Perhosista

Aurinkoa on riittänyt, ja paisteessa lentelee perhosia. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen nähnyt jotain hyvin kummallista: erään aivan tavalliselta näyttävän koivun kyljestä on tullut perhosten kohtaamispaikka. Koska täällä ei ole verkkoyhteyttä, kaivoin hyllystä isoisäni vanhan hakuteoksen, Uunio Saalaksen Hyönteisiä värikuvina vuodelta 1953. Se toimi hyvin, tunnistin valkealla rungolla paistatelleet perhoset.

Suruperhosia eli suruvaippoja (Vanéssa antíopa) oli enimmillään viisi. Saalaksen mukaan: "Se lentelee metsäniityillä, puutarhoissa ym. elo- ja syyskuussa sekä, talvehdittuaan aikuisena, jälleen touko‒kesäkuussa. Se on Etelä- ja Keski-Suomessa varsin yleinen ja levinnyt Lappiin saakka."

Liuskaperhosia eli viinimarjaperhosia (Polygónia [Vanéssa] c-album) oli useita. Saalas kertoo niistä muun muassa seuraavaa: "Tämä punakeltainen, mustatäpläinen päiväperhonen, jonka siivet ovat erikoisen mutkalaitaiset, on saanut tieteellisen lajinimensä siitä, että sen takasiipien alapinnassa on pieni valkoinen C:n muotoinen täplä."

Amiraalejakin (Pyraméis atalánta) oli monta. Saalas sanoo siitä näin: "Perhonen lentelee elo‒syyskuussa ja on yleensä verraten harvinainen, mutta on toisina vuosina esiintynyt hyvin runsaslukuisena. Lienee 'siirtoluontoinen' laji, joka vuosittain vaeltelee maahamme eteläisemmiltä seuduilta."

Yleisyys- ja harvinaisuusarviot ovat tietysti voineet muuttua puolessa vuosisadassa. Saalas ei myöskään sanonut mitään siitä, mikä mahtoi houkutella siivekkäät koivun valkealle tuohelle. Jäin kaipaamaan verkkoyhteyttä.

Palasin siis asiaa kotiin palattuani. Edeltävä on kirjoitettu mökillä pari päivää ennen julkaisemista, jatko päiväyksen mukaan.

Jännittävää, yleisyysarviot ovat pysyneet melko lailla ennallaan, mutta perhosten latinankieliset nimet näkyvät muuttuneen. Suruvaippa on Nymphalis antiopa ja amiraali taas Vanessa atalanta; vain liuska- eli viinimarja- eli herukkaperhonen on edelleen Polygonia c-album. Ne ovat kaikki täpläperhosia, ja kaikista niistä löytyy paljon kuvia koivunrungoilla. Vaan miksi ne siinä viihtyvät ‒ sitä ei kerrota.

"Täydelleen mitätön kirja"

Braun, Wilhelm von. Teiden yhtyessä. Suomennos. 93 s. Helsinki 1924. K. 8:-.
Vähäpätöinen kirja.

Kaarle Ervasti lopettaa liikkeensä, kuten useimmat asiasta kiinnostuneet jo tietävätkin. Jäljellä olevat kirjat maksavat euron kappale. Kuten äsken tyhjeneviä hyllyjä tutkiessani totesin, nyt voinkin sitten muuttaa muualle, yksi asuinkulmieni suurista eduista kun katoaa. Hyllyissä on kuitenkin vielä kaikenlaista kiinnostavaa. Löysin aarteen, Valtion kirjastotoimiston julkaiseman Arvostelevan luettelon suomenkielisestä kirjallisuudesta vuodelta 1924. Aiemmin olin vain kuullut synkkiä huhuja näiden lehtisten kirjoittajien vallasta vaikuttaa siihen, mitä suomalaiset ovat menneinä vuosikymmeninä saaneet luettavakseen. Useimpien arvostelujen kirjoittajat on sentään yksilöity, mutta ylläsiteeratunkaltaisen yksirivisen teilauksen osakseen saaneita teoksia ei ole kai pidetty senkään arvoisina.

Näitä on pakko siteerata lisää.

Curvood, James Oliver. Salomaiden samoilijat (Nomads of the north). Englanninkielestä suom. Jussi Tervaskanto. 228 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 17:-.
Raikas luonnonromaani, jossa tarkalla eläinsielun tuntemuksella kerrotaan Miki koiran ja Niva karhun tarina. Curwoodin kirjoissa on sitäpaitsi aina joku hyvä nainen ja pari ihmispetoa, joitten eräelämä lisää kirjan jännittävyyttä.
Kirjastokirjaksi hyvin sopiva. A.C.

Eschtruth, Nataly von. Virvatuli (Der Irrgeist des Schlosses). Saksankielestä suom. Siiri Sieberg. 224 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 15:-.
Eschtruthin kirjoja ei kannata kirjastoihin hankkia.

Forge, Jean. Kuiluja. Esperantonkielisestä alkuteoksesta suom. Aini Setälä. 168 s. Helsinki 1924. O. 6:-.
Kirjan juoni – kahden miehen taistelu samasta naisesta – esitetään jonkinlaisen hypnoottisen unen muodossa, jossa sen ihmisiksi tarkoitetut varjokuvasankarit tanssivat kurjaa kuolemantanssiaan lukijan silmäin ohi. Tunnelma alusta alkaen teennäisen pingoitettu. Vailla taiteellista arvoa. Ei kirjastoihin. L. P.

Muutakin kuin romaaneja toki arvosteltiin:

Jotuni, Maria. Tohvelisankarin rouva. 3-näyt. huvinäytelmä. 251 s. Helsinki 1924. O. 24:-.
Paljon puheenaihetta ja ankaraa arvostelua nostattanut näytelmä. Maria Jotuni on etevä arkielämän ja ihmisten heikkouksien kuvaaja, maalaileva ja huumorintajuinen. Mutta tässä näytelmässä hän siihen määrin väsyttävästi vatvoo aina yhtä ja samaa välttämättä suorasanaisia mauttomuuksia, ettei sitä voi lukea hänen onnistuneimpien teostensa joukkoon. Seuranäyttämöillä näyteltäväksi se ei missään tapauksessa sovi, siihen se on aivan liian vaikea ohjatakin. H. C.

Hellaakoski, Aaro. Maininki ja vaahtopää. Runoja. 143 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 20:-, sid. 30:-.
Hellaakoski on tähän kirjaansa koonnut kovin monenlaista ja monenarvoista. Kirjan alkupuolessa on arvokkaampaa ja huolellista työtä. Luonnosta saadut vaikutteet on paikoin ilmaistu herkästi ja kauniisti, omintakeisin keinoin. Paljoakaan kirjallista arvoa ei ole taas sellaisilla naljailevilla ja huolimattomasti kokoonlyödyillä runoilla, joita kokoelmassa on monta.
O. T:n.

Laitinen, Armas ja Lehmusto, Heikki. Painiskeluopas. 182 s., kuv. Helsinki 1924. O. 30:-, sid. 42:-.
Ennen vanhaan miehet voimiaan mittelivät painiskellen tavallisesti kansanjuhlissa ja oppineet puhuivat "kansan raakuudesta". Nykyajan Suomessa filosofian tohtori on akateeminen painimestari ja kirjoittaa painiskeluoppaan yhdessä maailman ja Suomen painimestarin kanssa.
Suomenkielellä on jo ennen ilmestynyt painioppaita: Carl Allénin "Käsikirja painissa ja atletiikassa" sekä Urho Aaltosen "Painitaito" mutta ilmoitettavana olevan kirjan tekijät väittävät painiskelutaidon kehittyneen ja uskovat, että tässä kirjassaan ovat voineet voimailunharrastajille tarjota uutta, ennen julkaisematonta painitekniikan alalta. Sitä paitsi on kirjan alussa laajanlainen katsaus painiskelun historiaan. Tässä pistää silmään vähemmän miellyttävän näköiset kuvat rehevälihaksisista, prenikkarintaisista painimestareista. Tekniikkaosastossa on myöskin runsaasti kuvia.
Kirja lienee kiintoisa paininharrastajille, mutta tuskin muille. A. C.

Ervast, Pekka. Jälleensyntymismuisti. 68 s. Viipuri 1924. Tietäjä. 10:-.
Mukaansatempaava tutkielma, joka sisältää lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Teos on suurella vakaumuksella kirjoitettu ja on se ihmeellisellä tavalla valaissut monen lukijan jälleensyntymismuistia. E. W.

Siteeratut arvostelijat:
A. C.: voimistelun tarkastaja Anni Collan
L. P.: fil. maist. Lauri Pohjanpää
H. C.: kirjastotoimen johtaja Helle Cannelin
O. T:n: fil. maist. Onni Tolvanen
E. W.: rouva Esteri Weissenberg
Otsikko on H. C.:n kirjoittamasta arvostelusta; hänen mukaansa Cristopher Boeckin Joulun ruusu on "täydelleen mitätön kirja".

Vau mikä tutkimusaihe

"Se oli mielenkiintoista aikaa aineiden suhteen", muistelee 86-vuotias sosiaalipsykiatrian emeritusprofessori Erik E. Anttinen.

Hän soti talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Ensin tykistössä, ja lentosotakoulun jälkeen ilmavoimissa.

"Kyllä koviksi huumausaineiksi luettavia jaettiin mielestäni oudon vapaasti. Jos oli yskää, saattoi saada useita kymmeniä heroiinitabletteja, koska se oli tehokas yskänpoistaja", Anttinen muistelee.

Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä julkaistaan keskiviikkona, kertoo HS. Taidanpa käydä ostamassa saman tien.

Ilmiöiden olettamisesta

We expect phenomena to have stable, repeatable characteristics which will be detectable by means of a variety of different procedures, which may yield quite different kinds of data.

The problem of detecting a phenomenon is the problem of detecting a signal in this sea of noise, of identifying a relatively stable and invariant pattern of some simplicity and generality with recurrent features – a pattern which is not just an artefact of the particular detection techniques we employ or the local environment in which we operate.

Nappasin yllä olevat Bogen&Woodward- ja Woodward-sitaatit seminaarityöstä, jota parhaillaan luen. En siis tiedä teksteistä, joista ne ovat oikeasti lähtöisin, itsekään juuri tuon enempää. Otin sitaatit kuitenkin tähän käyttööni, sillä ne auttavat minua avaamaan edellistä kirjoitustani. Puhuin ilmiöihin itseensä palaamisesta, minkä voi ymmärtää monella, naiivillakin tavalla. (Sinänsä kannatan naiiviutta. Sen pelkääminen ei ainakaan saisi estää sanomasta: nimen omaan itsestäänselvyydet pitää sanoa ja tyhmät kysymykset esittää.)

Yksittäisten ilmiöiden tyranniasta pakeneminen ei huolestuta minua niinkään tutkimuksenteossa kuin arjessa. Keskusteluissa, joita käyn, kuulen ja luen. Kohtaan niissä usein yleistyksiä ja selityshypoteeseja, joissa lähes kokonaan sivuutetaan yleistettävän tai selitettävän asian huolellinen tarkastelu. Oletetaan, että yksittäiset ilmiöt ovat tietynlaisia, niistä koostuu tietynlainen kokonaisuus tai ne käyttäytyvät tietyllä, säännönmukaisella tavalla. Sitten sännätään selittämään, rakentamaan oletusten varaan, päivittelemään tai muuta vastaavaa. Yksittäisiä ilmiöitä ei enää käsitellä muuten kuin siinä tapauksessa, että ne sattuvat tukemaan oletuksia tai käyttäytymään muodostettujen teorioiden mukaisesti. Silloin ne hyväksytään omia oletuksia tukevaksi dataksi. Tämä on virhe, joka sattuu ärsyttämään minua.

Annan hyvin yksinkertaisen ja verkkokansaan toivottavasti vetoavan esimerkin; sellaisen, jonka kohdalla pääsin kerran itse tekemään ilmiöjoukon huolellisempaan tarkasteluun suuntaavan vähäisen liikeen. Luin silloin nykyistä enemmän blogeja, joissa puhutaan miesten seksuaalisesta syrjäytyneistyydestä. (Minulla on useita kummallisehkoja lukuharrastuksia.) Olin kohdannut niissä moneen kertaan väitteen, että seksuaalisen vapautumisen, feminismin, nuorten naisten fasistisen pahuuden valloilleen pääsyn tai muun vastaavan ilmiön nousun myötä seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten prosentuaalinen osuus koko väestöstä olisi kasvanut (viimeksihän vastaavia väitteitä on julkisuudessa tainnut esittää Timo Hännikäinen). Voitte arvata, millaisiin selitysorgioihin tästä pääsee.

Entä jos olisikin niin, ettei koko oletettua ilmiötä, seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten suhteellisen määrän kasvua, ole olemassakaan? Sitähän ei kukaan selitysorgioihin osallistuneista ole koettanutkaan selvittää. Minä taas sisuunnuin viime syksynä, hyvän mahdollisuuden tarjoutuessa, tekemään yhden, pienen yrityksen asian selvittämisen aloittamiseksi. Kysyin Uuden Suomen tuolloiselta kirjailijavieraalta Osmo Kontulalta onko seksuaalisesti täysin kokemattomia aikuisia, vaikkapa kolmikymppisiä, nykyään enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi kysyin onko tässä sukupuolten välisiä eroja. Kontula, jolla lienee hallussaan eniten ja tuoreinta aihetta koskevaa tilastotietoa Suomessa, vastasi näin (kursivointi on minun tekemäni):

Alle kolmikymppisissä, sekä miehissä että naisissa, on vielä kohtalaisen paljon yhdyntää kokemattomia, miehissä useammin kuin naisissa. Päälle kolmekymppisinä noin kolmisen prosenttia miehistä ja pari prosenttia naisista säilyy koko elämänsä yhdyntää kokematta. Nämä osuudet eivät ole vuosikymmenten saatossa paljoa muuttuneet. Yhdynnän kokemattomuus on siis hieman yleisempää miehillä kuin naisilla.

Tämä ei tietenkään vielä todista, ettei oletettua ilmiötä olisi olemassa. Onhan niiden miesten suhteellinen osuus väestöstä, joilla on hyvin vähän seksuaalisia kokemuksia, saattanut kasvaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, ja Kontulan tarjoama tutkittu tieto saa ainakin minut epäilemään, ettei niin ole. Pidän todennäköisenä, että selitysorgioihin johtanut oletettu ilmiö on täysin kuvitteellinen. Keskustelijat ovat siis vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään ja kaikki kiivaissa väittelyissä tarjotut selitysehdotukset ja edelleenkehittelyt ovat mitä todennäköisimmin sisällyksettömiä. Saman ajan olisi voinut käyttää tarkastelemalla ilmiötä huolellisemmin, selvittämällä millainen se on ja mitä sen suhteen oikeasti halutaan.

Inttäminen on tietysti nautinnollista sinänsä, kuten Jussi Og huomautti, joten ehkä minun pitäisi vain opetella olemaan ärsyyntymättä. Joissain tapauksissa olenkin tehnyt niin (muun muassa lopettamalla tiettyjen blogien lukemisen), mutta aina en voi. Minua hermostuttava hinku sivuuttaa ilmiön huolellinen tarkastelu on näet hyvin yleistä ja siitä koituu paljon kiusaa. Otan vielä yksinkertaisemman esimerkin. Hurina kirjoittaa uudesta työpaikastaan:

Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

Toisin sanoen loukkaantuja ei välitä ottaa selvää, onko ilmiötä, josta hän on loukkaanutunut, lainkaan olemassa hänen kuvittelemansa kaltaisena. Seuraukset ovat kaikkien kannalta epämiellyttäviä. Ne ovat myös turhia. Toisaalta, irtoaahan niistäkin tietysti juoruilemisen nautinto...

Olen siis tässäkin tapauksessa ilonpilaaja kun haluan pysähtyä, tai yleensä pikemminkin peruuttaa takaisin tarkastelemaan kunnolla sitä ilmiötä, jota käytettiin huvituksen kimmokkeena. En ota selvää onko haluni vain esteettinen mieltymys; tuntuu siltä kuin se pohjaisi pikemminkin eettiseen pakkoon. Minun eettiset pakkoni velvoittavat tietysti, edelleen, vain minua, meta-eettiset näkemykseni kun ovat mitä ovat. Mutta minun mielestäni huonosti tarkastelluista ilmiöistä villiin spekulaatioon ponnistaminen on rumaa.

Ilmiöiden epäitsellisyydestä, vuorostaan

In general, the transient mental illnesses are precisely those that exist only in niches. The ones that we unreservedly want to call real do not need much of a niche.


Luin vastikään Ian Hackingin kirjan Mad Travelers. Hän käsittelee siinä mielisairauksia, joista on raportoitu tai joita on diagnosoitu vain jonain tiettynä ajanjaksona. Esimerkiksi anoreksia on tämäntyyppinen sairaus: aiemmin sitä ei ole havaittu – syystä tai toisesta – lainkaan siinä mittakaavassa kuin viime vuosikymmeninä. Kirjan keskiössä ovat pakkovaellustapaukset 1800-luvun lopun lopun Ranskassa. Dissosiatiivinen pakkovaellus on luokituksena edelleen olemassa, mutta käytännössä diagnoosia ei käytetä. Hacking kuvaa mielisairausluokkaa, joka kukoisti hetken teoreettisten kiistojen (hysteriaa vai epilepsiaa?) ja poliittisten huolten (irtolaisuus, väestön degeneraatio) keskiössä – ja katosi sitten. Kirja oli hauska, hyvää iltalukemista. Lisäksi se antaa sopivasti edellisen kirjoitukseni jälkeen minulle mahdollisuuden puhua ilmiöiden epäitsellisyydestä.

Kun puhutaan ilmiöiden epäitsellisyydestä, tulee tietysti ensimmäidenä mieleen havaintojen teoriapitoisuus. Niin, havainnot ovat aina jossain määrin teoriapitoisia. Kuitenkin, kuten Hacking toisaalla sanoo, ne eivät ole aina yhtä suuressa määrin teoriapitoisia:

Years ago I pointed out (1983) that a lot of relevant observations bear very little load of theory, and in particular, are not much laden with the theory to which they are taken to be relevant. A whiff of rotten eggs is theory-laden, yes, it is H2S, but that is not a lot of theory to bear. The theory-loaded doctrines of Norwood Russell Hanson, Paul Feyerabend, and Thomas Kuhn taught us much, but need not be overdone. To see all observations as equally loaded with theory is in itself to practice theory-laden observation, that is, observation loaded with a theory derived from Hanson the philosopher.

On tietysti mahdollista olla eri mieltä, mutta minusta tuossa on järkeä. Hacking on mukava ollessaan maltillisen selväjärkinen. En erityisemmin halua nyt puhua havaintojen teoriapitoisuudesta, tuo sitaatti riittäköön. Sen sijaan tartun Veloenan edellisen kirjoitukseni kommenteissa tarjoamaan täkyyn:

Kolmas jutska, mikä tästä tuli mieleen, on yksi Fred Hannan loistava huomio psykan historiasta: monet nykyään persoonallisuushäiriöiksi kutsutut ilmiöiden kimput on kuvattu jo ennen 1800-lukua ihan tunnistettavin oirein, ja niin kauan kuin oireet kuvataan, kuvaus voisi olla nykyäänkin kirjoitettu. Mutta sitten kun katsotaan noita vanhoja selityksiä - - oireet selitetäänkin ihmisiin menneiden demonien luonteenpiirteillä.

Aivan, tuo on totta. Mutta muukin on totta; esimerkiksi se, että Charcot hoiti 1800-luvun lopulla Pariisissa Salpêtrièren sairaalassa hysteerikkoja. Ja millaisia hysteerikkoja! Anna Kortelainen siteeraa Albert Edelfeltin kirjettä, jossa tämä kuvaa käyntiään Salpêtrièressä, katsomassa sen potilaita:

Sitten ranskalainen lääkäri löi kaksi kertaa kuparilevyä, ja toisen rämähdyksen kuultuaan tyttö vaipui heti hypnoottiseen uneen; hän kävi kaikkiin mahdollisiin iloa, surua ja vihaa ilmaiseviin asentoihin, kun lääkäri ärsytti sähköllä niitä kasvohermoja, jotka ovat yhteydessä raajojen liikehermoihin, ja kaikki noissa liikkeissä oli niin aitoa, niin inhimillistä ja niin kaunista. Tämän kaiken aikana tytön silmät olivat auki eikä hänen katseensa rävähtänytkään. [...] Sähkökokeiden aikana tyttö sai kohtauksen, jota minusta oli kauhea katsella mutta johon lääkäri suhtautui hyvin rauhallisesti. Tyttö oli lattialla kaarella kuin jousi, jäykkänä tukeutuen vain jalkoihinsa ja päähänsä. Kasvot olivat hirveällä tavalla vääntyneet ja hän vaikersi kuin kaatumatautinen.

Viimeisin asento oli tärkeä osa hysteeristä käytöstä. Hysteerikon kuului hypnoosissa läpikäydyn kohtaussarjan lopuksi vääntyä kaarelle. Nykyään mielisairaat eivät taida suuremmin vääntyillä kaarille. Iso osa pariisilaisen hysterian oireista oli selvästi epäitsellisiä; ja silti oireet ovat ilmiöitä. Olisi virhe väittää, ettei hysteerikoita mikään vaivannut tai että he teeskentelivät – varmasti vaivasi, eikä ainakaan kovin tietoisesta teeskentelystä oikein voi puhua. Hacking sanoo mielestäni oikein, että olisi väärin väittää kirjassa käsiteltyjä pakkovaeltelijoita tai heitä hypnotisoineita lääkäreitä kumpiakaan huijareiksi. Kuitenkin, samaan tapaan kuin Salpêtrièren potilaat ja lääkärit, he yhdessä saivat aikaan ilmiöitä, joita ei ole sittemmin nähty lainkaan vastaavassa mitassa. Silloin oli mahdollista olla mielisairas tuollaiseen tapaan.

Lyhyesti ilmiöiden itsellisyydestä

Ilmiöt ja selityshypoteesit liitetään käytännössä usein kiinteästi toisiinsa. Se on ärsyttävää ja virheellistä, mutta asia on silti otettava huomioon. Tähän näet liittyy paljon huolimatonta ajattelua, johon syyllistyy helposti itsekin jos ei ota moista mahdollisuutta huomioon.

Kirjoitin joskus näkymättömästä menninkäisestä (kannattaa lukea erityisesti Erastoteneen kommentit, niissä kuuluu viehättävää välinpitämättömyyttä ontologisista kysymyksistä). On yksi asia todeta, että selityshypoteesi sopii yhteen tosiasioiden kanssa, ja kokonaan toinen asia perustella, miksi selityshypoteesi tulisi hyväksyä. Se, että hypoteesi sopii yhteen ilmiöiden kanssa, ei todista, että hypoteesi olisi oikea tai edes hyödyllinen – ei vaikka päinvastaisella on aivan eri lailla väliä: jos selityshypoteesi ei sovi yhteen ilmiöiden kanssa, hypoteesissa on vikaa.

Tähän tosiaan liittyy paljon huolimatonta ajattelua. Olen viime aikoina päätynyt kaksi kertaa huomattavan älykkäiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaamaan, kuinka helposti tässä sortuu tekemään virheitä.

Ensinnäkin kiinnostus ilmiötä kohtaan sekoittuu tavattoman helposti kiinnostukseen kyseisten ilmiöiden tavanomaisia selitystapoja kohtaan. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut erilaisiin sosiaalisiin asemiin asettumisesta, siitä usein sanattomasta vuorovaikutuksesta, joka tuntuisi vaikuttavan paljon esimerkiksi siihen, miten ihmisiä yleisesti kohdellaan. Tähän liittyvät ilmiöt yhdistetään usein laumakäyttäytymistä käsitteleviin, evoluutiopsykologisiin selityshypoteeseihin. Kuitenkin myös teatterin ammattilaiset tietävät aiheesta paljon. Olen saanut monta kertaa huomauttaa, että ilmiö sinänsä on melko riippumaton tavasta, jolla sitä tavataan selittää. Näiden kahden asian sekoittuminen on johtanut ainakin kahdenlaisiin reaktioihin: Jotkut ihmiset kummastuvat kun minä, joka suhtaudun skeptisesti kaikenlaisiin kaiken kokonaisselityksiin kuten horoskooppeihin tai populaariin evoluutiopsykologiaan, voin kuitenkin olla kiinnostunut näistä ilmiöistä. Toiset taas närkästyvät kun huomautan siitä, että joku ilmiö tutkitusti on olemassa ja toistuu ympäri maailmaa, sillä tätä pidetään kannanottona jonkun vastustettavan selityshypoteesin puolesta.

Tämäntyyppinen huolimaton ajattelu johtaa kiusallisen usein (kyllä, minullekin käy niin tavan takaa) nyrpeyteen joitain ilmiöitä kohtaan. Keskustelin muutama päivä sitten parin ystäväni kanssa jälleensyntymisen tieteellisestä tutkimuksesta. Keskustelussa päädyttiin siihen, että jos jälleensyntymistä oikeasti tapahtuisi, niin paitsi huvittavaa, se olisi karseaa, koska se todistaisi kartesiolaisen dualismin todeksi. (Jossain toisessa seurassa tätä olisi epäilemättä pidetty jonkinlaisena vastaväitteenä koko ilmiön olemassaolon mahdollisuudelle, mutta siihen seurani oli onneksi aivan liian skarppia.) Jäin kuitenkin miettimään. Todistaisiko se kartesiolaisen dualismin todeksi? Ei, minusta jälleensyntymisen ilmiö ei vielä riittäisi todistamaan kartesiolaista dualismia todeksi. Se, että meidän olisi ehkä vaikea heti keksiä kilpailevia selityshypoteeseja, ei vielä pakottaisi hyväksymään ensimmäistä tarjokasta. Tässä esimerkissä näkyy erityisen selvästi, kuinka ilmiön ja selityshypoteesin välisen rajan tarkka piirtäminen voi olla vaikeaa. Silti mielestäni on sekä mahdollista että hedelmällistä keskittää huomiota ilmiöön.

Lisäys myöhemmin: tulipa sotkuinen teksti. Viilailu jatkuu kommenteissa.

Luin lobotomiasta

Most significant complications of lobotomy were epilepsy (12%) and a personality defect (91%). The results of this lobotomy study were examined in relationship to current psychiatric therapy, with particular reference to recent clinical experience with lobotomy. It was concluded that if prefrontal lobotomy is used for selected cases of intractable mental disorder only, it has probably found its proper place in psychiatric treatment.

Kuten niin monet muutkin näin influenssa-aallon aikaan, olen sairaana. Olen virkistänyt mieltäni viimeisen muutaman tunnin ajan hakemalla verkosta tietoa lobotomiasta. En suosittele, ei virkistä. Erityisesti en suosittele kuvahakuja.

Sitaatti on A. Millerin artikkelista "The Lobotomy Patient.A Decade Later: A Follow-up Study of a Research Project Started in 1948". Se julkaistiin Canadian Medical Association Journalissa vuonna 1967, kaksi vuotta ennen viimeistä Suomessa tehtyä lobotomialeikkausta. Kymmenen vuotta aiemmin niinkin lobotomiamyönteisessä maassa kuin Suomessa (kaikissa pohjoismaissa tehtiin paljon lobotomioita) oli jo julkaistu Kalle Achtén tutkimus toimenpiteen haitoista ja leikkaukset olivat harvinaistuneet nopeasti. Vastaava oli nähty muuallakin. Ei ollut kuitenkaan vielä mitenkään mahdotonta puolustaa lobotomiaa hoitomuotona, ei vaikka haitat tunnettiin, kuten yllä olevasta sitaatista näkyy. Olihan Monizin lääketieteen Nobelistakin vasta parikymmentä vuotta. Lääketieteen, ja ehkä erityisesti psykiatrian historia on karmivan kiinnostavaa; ei ihme, että sitä tutkitaan niin paljon.

Oma uteliaisuuteni, josta vasta kirjoitinkin, ei luultavasti ole pelkkää tirkistelynhalua (vaikka tapauskertomukset ruokkivat ilman muuta sitäkin). Se on tietyllä tapaa tirkistelynhalua henkilökohtaisempaa. Ei kuitenkaan niin, että erityisemmin pelkäisin mielenterveyteni puolesta, pikemminkin uteliaisuus liittyy toisaalta tiettyihin tuntemiini ihmisiin, toisaalta siihen epämääräiseen, mille poliittiset kantani rakentuvat. Lukiessani mieleeni tuli kuinka kävin vastikään juhlistamassa vanhan tätini syntymäpäiviä hoitokodissa, jossa hän asuu. Pidän hyvinkin mahdollisena, että samassa uutuuttaankiiltävässä, kodinomaiseksi sisustetussa pikku laitoksessa elää ihmisiä, joille on tehty joskus lobotomia. Siellä käyminen on varsin ahdistavaa. Potilaat tuntuivat olevan aiempaa apaattisempia.

Siitä ei muuten nykyäänkään saa Suomessa korvausta, että lääkärit ovat aikanaan vastoin potilaan tahtoa katkaisseet tämän otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin. Vuonna 2000 Sosiaali- ja terveysministeriössä oltiin näet tätä mieltä:

Selvityksessään Raimo Pekkanen tulee siihen tulokseen, ettei lobotomiapotilaille tulisi maksaa erillistä rahallista korvausta toimenpiteiden aiheuttamista haitoista. Toimenpiteistä on kulunut huomattava aika, ja vain pieni osa lobotomiapotilaista on enää elossa. Toisin sanoen vain pieni osa toimenpiteen kohteena olleista potilaista tulisi saamaan rahallisen korvauksen. Toisaalta hyvin harva näistäkin tulisi enää itse hyötymään rahallisesta korvauksesta, lähinnä rahasumma tulisi heidän omaistensa käyttöön. Kolmanneksi korvausmenettely aukaisisi portteja muille ryhmille, joilla olisi yhtäläinen oikeus rahalliseen korvaukseen (esim. pakkosteriloidut ja pakkokastroidut henkilöt).
(Sosiaali- ja terveysministeriön lausunto, pdf.)

Viimeinen peruste tuntuu hyvin kummalliselta. Näin kuitenkin päätettiin sen jälkeen kun Norjassa päädyttiin maksamaan hyvityksiä lobotomian läpikäyneille.

Lopuksi minun on mainittava, että Rosemary Kennedyä koskevasta Wikipedia-artikkelista löytyy tällainen kohta: "Rosemary moved to the St. Coletta School for Exceptional Children (formerly known as St. Coletta's Institute for Backward Children)".

Kyselytutkimusten käyttämisestä

Tuoreimmat kumppaneiden lukumäärän muutokset saivat aikaan sen, että miesten ja naisten raportoimat seksuaalikumppaneiden lukumäärät olivat vuonna 2007 lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen. Alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä naisten keskiluku oli vuonna 2007 jopa suurempi kuin miehillä. Kehitys viittaa siihen, että jo lähivuosikymmeninä miehet ja naiset tulevat melko ilmeisesti ilmoittamaan yhtä monta seksuaalikumppania elämänsä aikana.

Osmo Kontula on harmi kyllä jättänyt uusimmasta kirjastaan Halu & intohimo lähes kaikki kyselytutkimusten tuloksista laaditut tarkat tilastot pois. Koska olen laiska enkä jaksa lähteä metsästämään niitä muualta, joudun tyytymään hänen selityksiinsä noista tilastoista. Se on paikoin ärsyttävää, sillä Kontula ei aina kirjoittaessaan malta muistaa, että kyselytutkimukset kertovat ennen muuta siitä, mitä ihmiset vastaavat kyselytutkimuksiin. Tuossakin katkelmassa hän puhuu suloisesti sekaisin "kumppaneiden lukumäärän muutoksista" ja "raportoiduista seksuaalikumppaneiden lukumääristä" aivan kuin kyseessä olisi jotenkin sama asia.

Siteeratussa kohdassa käsitellään, kuten monet tietävät, yhtä niistä monista esimerkeistä, jotka kirkkaasti paljastavat kyselytutkimusten ongelmat. Jos kysyttään isolta joukolta ihmisiä kuinka monta seksuaalikumppania heillä on ollut elämänsä aikana, saadaan tietoa siitä, mitä ihmiset kyselytutkimuksissa vastaavat tähän kysymykseen. Tähän asti on aina ollut niin, että miehet raportoivat – kaikkialla maailmassa – selvästi enemmän seksuaalikumppaneita kuin naiset. Miestenkeskiset suhteet eivät selitä eroa, se kun on yleensä niin suuri. Aina yhtä sekavasti kirjoittava Kontula kertoo vuonna 1993 kirjassa Suomalainen seksi, että "vuonna 1971 tehdyn tutkimuksen mukaan miehillä oli ollut keskimäärin 11 kumppania elämänsä aikana, naisilla 3, vuoden 1992 tutkimuksen mukaan vastaavasti 14 ja 6". Tarkemmin sanottuna vuonna 1971 ihmiset vastasivat kyselytutkimuksiin niin, että miehet raportoivat keskimäärin 11 kumppania ja naiset 3, ja vuonna 1992 vastaavasti 14 ja 6. Ero on liian suuri selittyäkseen muulla kuin sillä, että vastaukset eivät ole totta.

Suomalainen seksi -kirjan mukavasta kaaviokuvasta (jollaisia uusimmassa kirjassa tosiaan ei ole kuin muutama) näkee, että vielä vuonna 1992 18–24-vuotiaat naiset raportoivat tuntuvasti vähemmän seksuaalikumppaneita kuin samanikäiset miehet. Tilanne on siis muuttunut. Alle 25-vuotiaat suomalaiset eivät enää toistakaan tuota vanhaa sääntöä. Tämä on minusta kiinnostavaa. (Enkä ole yllättynyt siitä, että tuossa ikäryhmässä naiset raportoivat useampia seksuaalikumppaneita kuin miehet; naisethan raportoivat myös aloittavansa yhdynnät nuorempina kuin miehet, ja tyttöjen ensimmäiset poikaystävät ovat tyypillisesti heitä vanhempia.)

Tämä on kiinnostavaa koska tieteessä suositut tarinat kiinnostavat minua. Muutoksen vankkuus täytyy tietysti tarkistaa tekemällä lisää kyselytutkimuksia ja selvittämällä vastaako nuoriso esimerkiksi muissa pohjoismaissa nykyään samaan tapaan kuin Suomessa. Mutta mikäli Kontulan saama tulos ei ole jonkinlainen anomalia, se on hankala useiden erilaisten tutkimuksessa kerrottujen tarinoiden kannalta.

Ensimmäinen näistä tarinoista on sellainen, johon harva nykyään muutenkaan uskoo. Robert C. Richardson (tieteenfilosofi, ei se fyysikko) mainitsi tänään seminaarialustuksessaan David Bussin, joka uskoi haastattelututkimusten tuloksiin ja väitti, että tavanomaisilla miehillä olisi oikeasti enemmän seksuaalikumppaneita kuin tavanomaisilla naisilla. Ero selittyisi pienellä prostituoitujen joukolla, joka ei oletuksen mukaan näkyisi tilastoissa. Buss halusi todistaa, että miehet ovat luonnostaan kaikkialla promiskuiteettisempia (onko tuo sana?) kuin naiset. No, jos Kontulan tulos pitää paikkansa, niin joko suomalaiset nuoret rikkovat rankasti biologiaa vastaan, tai ovat alkaneet valehdella kyselytutkimuksissa (Bussin mukaanhan he puhuivat aiemmin totta), tai Buss oli väärässä.

Tätä tarinaa ei tosiaan kovin moni usko. Sen sijaan olen törmännyt verkossa harhaillessani toisenlaisiin yrityksiin naturalisoida ero miesten ja naisten raportoimissa kumppanimäärissä. En nyt linkitä, koska en millään jaksa etsiä ja koska tämä on blogikirjoitus eikä mikään artikkeli, joten minun ei tarvitse. Tämäntyyppisissä selityksissä lähdetään siitä, että ero ei tosiaan ole seksuaalikumppanien määrässä vaan raportoinnissa. Miehillä ja naisilla on yhtä paljon seksuaalikumppaneita, mutta syystä tai toisesta miehet yliraportoivat ja naiset aliraportoivat. Naturalisoinniksi tämä menee kun näissä selitysyrityksissä oletetaan, että yli- ja aliraportointi johtuu jostain biologispohjaisesta erosta miesten ja naisten välillä: miehet arvioivat karkeasti ja yläkanttiin, naiset laskevat tarkemmin ja unohtavat enemmän tai vähemmän tietoisesti osan, ja tämä käsittelytapaero voidaan joku päivä selittää miesten ja naisten aivojen välisillä eroilla. Tämäkin tarina on ongelmissa mikäli Kontulan saamat tulokset eivät osoittaudu anomaliaksi vaan toistuvat muissakin kyselytutkimuksissa: jos erot raportoinnissa katoavat, ne eivät voineet alkujaankaan johtua mistään perustavasta sukupuolten välisestä kognitiivisesta erosta.

Kolmas Kontulan tulosten kanssa ongelmiin joutuva tarina kertoo nuorten tyttöjen ja naisten jatkuvasti kokemista voimakkaista madonnapaineista. En puhu laulajasta vaan huora/madonna -dikotomian jälkimmäisesti puoliskosta. Tämän tarinan mukaan tyttöjen on toisaalta harrastettava seksiä, koska pojat haluavat ja/tai he itse haluavat, mutta heidän on myös salattava osa seksuaalikumppaneistaan, koska muuten he leimautuvat huoriksi. Jos Kontulan saamat tulokset toistuvat, tätäkin tarinaa on tarkistettava. Sitä ei silloin välttämättä tarvitse tuomita vääräksi, vaan ainakin Suomessa historiaksi: tytöt eivät enää tunne sen suurempaa painetta salata seksuaalikumppanimääriään kuin pojatkaan. Madonnapaineet ovat hellittäneet?

Oikeasti Kontulan saama tulos tuskin kiinnostaa niitä tutkijoita, jotka suosivat jotain yllä kuvaamani kaltaista tarinaa. Tarina voidaan aina pelastaa, sen kannalta hankala tulos voidaan aina selittää pois. Kiinnostavaa onkin tarkkailla ketkä tutkijat ottavat vastaan heidän suosikkitarinoitaan vastaan rikkovia tutkimustuloksia.

Edelleen tosiasioista

Tämä on niin havainnollistavaa, että on pakko kirjoittaa hieman.

Joku selvästikin valehtelee. Poliittiset mielipiteeni ja sympatiani ylipäätään suuntautuvat niin, että minusta tuntuisi mukavalta jos Johanna Korhonen puhuisi totta, ja epämukavalta jos paljastuisi, että hän olisikin valehdellut. Lisäksi Kai Telanteesta nyt julkisuudessa syntynyt kuva on sellainen, että tuntuisi herkulliselta jos jotenkin paljastuisi, että nimen omaan hän olisi valehdellut. Liiallista konditionaalien käyttöä, tiedän, mutta minun on jotenkin yritettävä hillitä väärintulkintoja ja Google-hakuja.

Minähän en tiedä kuka valehtelee. Sympatiantunteeni eivät ole tiedon perusta. Se mikä tuntuisi palkitsevalta – sellaiselta katsokaa nyt kuinka pahoja ne on, ihan niin kuin ajattelinkin -palkitsevalta – ei myöskään ole tiedon perusta. Mitä minä siis tiedän? Tiedän, että kovan luokan toimittaja-ammattilainen, entinen alan ammattilaisten lehden päätoimittaja, jonka siis iso osa Suomen ammattitoimittajista tuntee henkilökohtaisesti, on tullut julkisuuteen ja saanut etenkin Alma Median kilpailijat kirjoittamaan isoilla otsikoilla Alma Mediasta sellaisia juttuja, että mikäli ne ovat totta, se on karseaa. Tiedän myös, että Alma Median edustajat, joita tässä syytetään, eivät tarjonneet vastaväitteitään julkisuudessa heti valmiina, vaan vähitellen. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että heidän piti keksiä yhteinen peitetarina, tai esimerkiksi siitä, että tilanne tuli heille yllätyksenä, ja heidän piti sopia tiedotuslinjastaan.

Olen lukenut eilen ja tänään suuren määrän kannanottoja, joissa ihmiset lähtevät siitä, että he tietävät kuka puhuu totta. Suurin osa uskoo kiivaasti Korhosta, mutta olen nähnyt heitäkin, jotka uskovat aivan yhtä kiivaasti Telannetta. Minusta näyttää siltä, että uskominen perustuu juuri yllä kuvaamani kaltaiselle halulle kokea miellyttäviä tuntemuksia ja olla kokematta epämiellyttäviä tuntemuksia. On täysin mahdollista olla vielä uskomatta kumpaakaan, on täysin mahdollista sanoa "en tiedä", vaikka kuinka tuntuisi siltä, että olisi helpottavaa jos Korhonen puhuisi totta ja ahdistavaa jos hän paljastuisi valehtelijaksi (kuten minusta epäilemättä olisi). Ajatteluketju "olisi mukavaa jos olisi näin joten uskon että näin on" johtaa kohtuuttoman helposti vääriin luuloihin.

Tosiasioihin vetoamisen vapauttavuudesta

Ongelma oli lyhyesti sanottuna tämä: EU-vastustajat väittivät puolueellisten, EU myönteisten tiedotusvälineiden esittävän heidät propagandistisesti vääristellen pelkkinä hörhöinä. Mutta kun heitä asettui kuuntelemaan ja heille antoi luvan antaa itsestään täsmälleen sellaisen kuvan kuin he itse halusivatkin antaa, he aivan liian usein todella osoittautuivat pelkiksi hörhöiksi. Odotin koko vuoden, että joku ei-puolen merkittävä johtohahmo pyytäisi julkisesti anteeksi kampanjansa typeryyksiä ja sanoisi ääneen, että ei-äänen voi antaa myös siitä huolimatta, että ei-puolella ovat niin monet sekopäät ja muuten epämiellyttävät ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan noussut tekemään pesäeroa heihin, ja vaikka olin pitkään toivonut pääseväni äänestämään ei, jouduin siis äänestämään kyllä. Jos minua pyydetään samaistumaan joko Kimmo Sasiin tai Leo Melleriin, niin totta kai samaistun Kimmo Sasiin, niin EU-kriittinen vastakkaisen poliittisen äärilaidan edustaja kuin olenkin. Raja nyt vain on vedettävä johonkin. EU-vastustajat antoivat vaikutelman, että kaltaiseni ihminen on ei-toivottu henkilö heidän omasta mielestään korkeampimoraalisemmissa mutta minusta moraalittomissa joukoissaan.

Luin jo jonkin aikaa sitten ystäväni Tommi Uschanovin mediassa mukavasti huomatun teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa?. Onneksi minun ei siis tarvitse edes teeskennellä lukevani Tommin kirjaa puolueettoman kriittisesti; muiden kommentit kertonevat riittävän hyvin, että kirja on oikeasti huomattava teko suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Aion siis rauhassa keskittyä puhumaan teoksen eräästä piirteestä, joka viehättää minua erityisen paljon.

Kuten Sven Laakso sanoo, "Uschanov karttaa argumentoinnissaan tarkasti kaikkea metafyysistä todistelua. Hänen argumenttinsa perustuvat materiaalisille ja empiirisille tosiasioille." Toisin kuin Sven, minä pidän tätä ansiona. Pidän sitä jopa erittäin harvinaisena ja ylistämisen arvoisena ansiona. Metafyysinen todistelu (mikäli ymmärrän lainkaan mitä arvon runoilija tarkoittaa metafysiikalla) ei näet ole sitä, mitä mielestäni politiikassa kaivattaisiin. Päinvastoin, sitä näkee politiikassa aivan liikaa. Ja ennen kaikkea materiaalisille ja empiirisille tosiasioille vakaasti pohjaavaa perustelua näkee aivan liian vähän. Paljon näkee toki sellaista retoriikkaa, jossa väitetään vedottavan tosiasioihin; yllä siteeraamassani katkelmassa mainittu Leo Meller vetoaa mielestään epäilemättä tosiasioihin.

Minusta on syvästi vastuutonta väittää vetoavansa tosiasioihin kun oikeasti ei tee niin. Oma yksityinen etiikkani (josta pitää jossain vaiheessa kirjoittaa jotain jäsennellympää; tiedostan olevani sen osalta huvittavan moderni) hieman hillitsee haluani moralisoida muita kun he keksivät teoriaansa sopivia tosiasioita. Täysin en tässä onnistu moralisointihaluani tukahduttamaan, en vaikka tiedän kuinka helppoa ja houkuttelevaa kivojen tosiasioiden keksiminen on. Olen kaikkea muuta kuin synnitön. Kirjoitin aiemmin Tommin kirjassaankin mainitsemasta tutkimuksesta, jossa huomattiin miten vahvat poliittiset näkemykset korreloivat vahvasti virheellisten tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kanssa.

Tosiasioihin vetoamiseksi kutsutaan usein sitä, että ensin kiinnitetään huomiota muutamaan sinällään virheettömään havaintoon. Niiden pohjalta luodaan omien ajatusten kanssa yhteensopiva teoria, sellainen jossa nuo muutamat havainnot edustavat jotain paljon itseään suurempaa. Teorialle ei tarvita tämän enempää tukea tosiasioilta, ja aina tarvittaessa voidaan marssittaa esille myös noita muutamia, sopivia havaintoja. Tällaiselle perustalle voidaan rakentaa valtaisia poliittisia ja teoreettisia ohjelmia, ja pian puhe tukkii tilan ja vie ajan, eikä tosiasioista enää edes tarvitse ottaa selvää. Kiihdyn kirjoittaessani tätä; onneksi Mozart ja punaviini rauhoittavat ärtynyttä mieltä. Kiihtymys on turhaa; eivät ihmiset pahuuttaan jätä ottamatta selvää, eivät pahuuttaan tee yleistyksiä liian vähän tiedon varassa.

Tosiasiat ovat usein epämiellyttäviä. Ja ikävä kyllä ne eivät ole epämiellyttäviä vain poliittisille vastustajilleni tai -si, vaan aivan yhtä lailla minulle ja sinulle. Esimerkiksi alussa siteeraamassani katkelmassa kuvattiin osuvasti se tosiasia, että kun äänestettiin Suomen EU-jäsenyydestä, EU-vastustajat muodostivat aivan vapaaehtoisesti kokonaisuuden, ja kokonaisuuden nimissä esitettiin paljon kaikenlaista kaistapäistä. Tämä on minulle henkilökohtaisesti samalla tavalla epämiellyttävä tosiasia kuin se, että kun Ensi- ja turvakotien liitto anoi joitain vuosia sitten RAY:lta rahoitusta naisten väkivaltaisuutta käsittelevään tutkimukseen, naisjärjestöt asettuivat yksin tuumin vastustamaan rahoituksen myöntämistä. Kyllä, muistan ihan itse. Kummastelin jo silloin. En ole huomannut yhdenkään naisjärjestön irtisanoutuneen tuostakaan pohjanoteerauksesta, joten en tietenkään voi yhteenkään moiseen järjestöön kuulua. Harmi sinänsä.

Kun politiikassa väitetään, että vedotaan tosiasioihin, tosiasioina esitetään usein – aivan oikein – lukuja ja tilastoja, tai – vähemmän oikein – erilaisia teorioita. Tosiasiat voivat kuitenkin olla myös esimerkiksi tosiasioita riitasoinnusta puheiden ja tekojen välillä. Esimerkiksi riitasoinnusta, joka riipii korviani, kun joku väittää vetoavansa tosiasioihin vaikka on ilmiselvää, ettei hän niin tee. Riipiminen on erityisen epämiellyttävää silloin, kun haluaisi sympata puhujaa. Saatan pitkänkin aikaa koettaa olla huomaamatta koko asiaa, mutta loppujen lopuksi ristiriidan myöntäminen on vapauttavaa. Joskus se tietysti vapauttaa myös muista ihmisistä, mikä on sääli.

Luuleminen ja etiikka

Judging from our findings on factual beliefs about welfare, many people are likely to be misinformed, not only inaccurate in their factual beliefs but confident that they are right. Their errors can be skewed in a particular direction – for example, pro- or anti-welfare – and may cause or at least reinforce preferences about policy. To a degree that we cannot specify with much precision, people also resist correct information. [...] The principal implication is that students of public opinion should take seriously the distinction between misinformation – confidently held false beliefs – and a mere lack of information. It is one thing not to know and be aware of one's ignorance. It is quite another to be dead certain about factual beliefs that are far off the mark.

Luin James H. Kuklinskin ja neljän muun kirjoittaman artikkelin "Misinformation and the Currency of Democratic Citizenship". Tekstissä esitellään Yhdysvalloissa tehty metodisesti yksinkertainen (osin hieman ongelmallisenkin yksinkertainen) haastattelututkimusten sarja, jossa on pyritty selvittämään eroa tietämättömyyden ja luulemisen välillä. Tutkijat kysyivät ihmisiltä muun muassa arviota siitä, kuinka monta prosenttia yhdysvaltalaisista perheistä saa sosiaaliavustusta. Oikea vastaus ainakin tutkimusta tehtäessä oli 7%. Haastateltavilta kysyttiin myös kuinka varmoja he olivat arviostaan. Artikkelista löytyy kaaviokuva, josta näkee suoraan, että mitä pahemmin vastaajat yliarvioivat sosiaaliavustusta saavien määrän, sitä varmempia he ilmoittavat olevansa tiedoistaan.

Tavailtuani aikani artikkelin taulukoita ja kaavioita en hetkeen uskalla kirjoittaa mitään. En haluaisi esittää yhtään sellaista tosiasiaväitettä, josta en ole kohtuuttoman varma, sillä en luota omaan lähdekritiikkiini enkä siihen, että lukijani olisivat sen kriittisempiä. Oletan olevani monessa suhteessa tavanomainen ihminen, joten on luultavaa, että olen hyvinkin väärässä joistain sellaisista tosiasioista, jotka kuvittelen varmasti tietäväni. En haluaisi levittää luulojani laajemmalle. Ylitän pulman tietysti heti, kirjoitanhan nytkin, mutta huoli kyllä kaihertaa edelleen. Vaikka artikkelissa kuvatut tutkimukset ovat vain suuntaa-antavia jos kaikin osin sitäkään, tutkimuksen aihe tuntuu tärkeältä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä – ja toisaalta helppoja arvata: he jotka tietävät ovat epävarmempia tiedostaan kuin he, jotka luulevat tietävänsä mutta ovat pahasti väärässä. Haastateltavilta kyseltiin myös poliittisista mielipiteistä ja niiden vahvuudesta. Kuten arvata saattaa, poliittisesti latautuneissa kysymyksissä poliittinen kanta ja pieleen menneet arviot tosiasioista kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka monimutkaisuutta artikkelin kirjoittajat eivät edes lähde selvittelemään. Vahva poliittinen vakaumus korreloi sen kanssa, että luulot tosiasioista ovat pahasti pielessä.

Pidän siitä, että joitain asioita voi ottaa selville. Juutuin taannoin lukemaan Yhdysvaltain väestötilastoja, äsken eksyin harhailemaan Tilastokeskuksen sivuille. (Tuolla on muuten hauskoja linkkejä.) On niin paljon asioita, joita ei voi tietää, että saatavilla oleva edes kohtalaisen yksiselitteinen tieto tuntuu lohdulliselta. En kuvittele, että demokratia todellisuudessa perustuisi asioista selvää ottavien valistuneiden ihmisten tekemille päätöksille, mutta haluaisin edes itse ensin tietää ja sitten vasta muodostaa mielipiteeni. Syystä, jota en osaa nyt purkaa kunnolla auki, on minusta epäeettistä muodostaa ensin mielipide ja kehrätä sitten sitä tukevia luuloja tosiasioista.