Muisti ja lempeys

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.

Omintakeinen eläytyminen

Olin viime viikolla tavan takaa Turussa: ensin viikon aluksi Suomen filosofisen yhdistyksen kollokviossa, sitten perjantaina uudestaan Logomon kulttuuripääkaupunkivuosinäyttelyiden avajaisissa. Turun vuodesta voi hyvinkin tulla hieno. Kollokvion teemana taas oli ymmärrys, ja teemasanan valinnassa oli selvästi onnistuttu, sillä ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka kiinnostavia osallistujat puhuivat. Opin ilokseni uutta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tuttujen kollegoiden tutuista jutuista, koska ne ovat minusta hauskoja. Lisäksi niistä tuli mieleen jotain selvästi eufemiattamiseen sopivaa.

Jaakko Kuorikoski lähti esitelmässään liikkeelle siitä, että on syytä erottaa toisistaan ymmärtäminen tunteena ja ymmärtäminen kykynä. Kaikkihan tunnemme ahaa-elämyksen älyllisen orgasmin – ja moni tietänee, ettei ymmärryksen tunteeseen kannata aina luottaa. Jaakko huomauttikin, että on hyödyllistä määritellä ymmärrys kyvyksi vastata 'entä jos' kysymyksiin: Ei riitä, että osaa kuvata syiden ja seurausten ketjun, vaan täytyy osata kertoa mitä olisi tapahtunut jos jokin olisi lähtötilanteessa ollut toisin. Entä jos sillä hetkellä, jolloin palava tupakka putosi ruskeaksi kuivuneeseen heinikkoon, olisikin alkanut sataa? Entä jos omena olisikin ollut ontto ja täynnä heliumia?

Jos ymmärtäminen käsitetään kyvyksi vastata 'entä jos' -kysymyksiin, on mahdollista ymmärtää jotain ilman, että ymmärtämiseen liittyisi ymmärtämisen tunne. Vastaavasti on mahdollista kokea voimakaskin ymmärryksen tunne ilman, että siihen liittyisi ymmärrys kykynä. Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon esittelemä erottelu on minustakin tarpeellinen. Minusta näet näyttää vahvasti siltä, että toisaalta jonkin ilmiön erityisen hyvin ymmärtävät ihmiset saattavat olla ymmärryksestään epävarmoja, ja toisaalta omasta ymmärryksestään varmat saattavat vaikuttaa täysin ymmärtämättömiltä.

Tomi Kokkonen sivusi omassa esitelmässään samaa aihetta. Puhuessaan toisten ihmisten ymmärtämisestä hän spekuloi hauskasti: Ymmärtämisen tunne on hämäävä ja saattaa johtaa liialliseen itseluottamukseen. Ihminen saattaa kuvitella ymmärtävänsä toista ja olla vilpittömän yllättynyt jos testattaessa paljastuukin, että kuvitelma oli perusteeton. No, Tomi ehdotti, että liiallisen itseluottamuksen riski saattaisi olla erityisen suuri sellaisilla ihmisillä, joiden ymmärtämisprosessi perustuu vahvasti eläytymiselle. Tällainen ihminen – nimetään hänet Matiksi – siis eläytyy ymmärrettävän Maijan asemaan, ja tajuttuaan miksi saattaisi itse toimia kuten Maija toimii, olettaa ymmärtäneensä Maijaa. Matti voi tässä harhautua pahasti jos Maija motivoituukin eri tavalla kuin Matti.

Tomin ajatus toi mieleeni muutamia tuntemiani ihmisiä. Sulautin heitä mielessäni sujuvasti yhteen ja sain aikaan kaksi karikatyyrihahmoa, joiden ajattelutavat ja toimien motiivit eroavat tavanomaisesta sen verran, että heitä on syytä pitää eksentrisinä. Annoin heille jo nimetkin: Matti ja Maija. Matti haluaa vimmatusti ymmärtää muita ihmisiä, Maijalle taas on tavattoman tärkeää, etteivät muut ymmärrä häntä väärin. Kumpikin joutuu näiden halujensa ja oman eksentrisyytensä seurauksena tavan takaa turhauttaviin tilanteisiin.

Matti koettaa ymmärtää muita eläytymällä heidän tilanteisiinsa, mutta saa aikaan lähinnä tuohtumusta ja tuhahteluja jos kertoo ymmärtämiskokemuksistaan. Hän ei näet osaa ottaa huomioon omaa eksentrisyyttään, ja toisaalta pyrkii ymmärtämään eläytymällä. Ymmärrysyritysten kohteiden ajatusmaailmat ja motivoitumisen tavat ovat usein niin erilaisia kuin Matin, että yritys osuu pahasti harhaan. Jos Matti kertoo ymmärryskokemuksistaan niiden kohteille, he eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä Matti puhuu.

Maija puolestaan kärsii siitä, että muut koettavat ymmärtää hänen tekojaan eläytymällä hänen asemaansa. Maija on kuitenkin siksi eksentrinen, että muiden innokkaista eläyrymisyrityksistä seuraavat ymmärtämisen kokemukset tuntuvat hänestä täysin harhautuneilta jos niistä kerrotaan hänelle. Hän mielellään korjaisi muiden käsityksiä selittämällä miten oikeasti ajattelee ja mitä hänen tekojensa motiivit oikeasti ovat, mutta usein yritys epäonnistuu. Monet ihmiset kun haluavat eläytymisen kautta saavutettavan ymmärtämisen kokemuksen eivätkä tyydy selityksiin.

"Täydelleen mitätön kirja"

Braun, Wilhelm von. Teiden yhtyessä. Suomennos. 93 s. Helsinki 1924. K. 8:-.
Vähäpätöinen kirja.

Kaarle Ervasti lopettaa liikkeensä, kuten useimmat asiasta kiinnostuneet jo tietävätkin. Jäljellä olevat kirjat maksavat euron kappale. Kuten äsken tyhjeneviä hyllyjä tutkiessani totesin, nyt voinkin sitten muuttaa muualle, yksi asuinkulmieni suurista eduista kun katoaa. Hyllyissä on kuitenkin vielä kaikenlaista kiinnostavaa. Löysin aarteen, Valtion kirjastotoimiston julkaiseman Arvostelevan luettelon suomenkielisestä kirjallisuudesta vuodelta 1924. Aiemmin olin vain kuullut synkkiä huhuja näiden lehtisten kirjoittajien vallasta vaikuttaa siihen, mitä suomalaiset ovat menneinä vuosikymmeninä saaneet luettavakseen. Useimpien arvostelujen kirjoittajat on sentään yksilöity, mutta ylläsiteeratunkaltaisen yksirivisen teilauksen osakseen saaneita teoksia ei ole kai pidetty senkään arvoisina.

Näitä on pakko siteerata lisää.

Curvood, James Oliver. Salomaiden samoilijat (Nomads of the north). Englanninkielestä suom. Jussi Tervaskanto. 228 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 17:-.
Raikas luonnonromaani, jossa tarkalla eläinsielun tuntemuksella kerrotaan Miki koiran ja Niva karhun tarina. Curwoodin kirjoissa on sitäpaitsi aina joku hyvä nainen ja pari ihmispetoa, joitten eräelämä lisää kirjan jännittävyyttä.
Kirjastokirjaksi hyvin sopiva. A.C.

Eschtruth, Nataly von. Virvatuli (Der Irrgeist des Schlosses). Saksankielestä suom. Siiri Sieberg. 224 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 15:-.
Eschtruthin kirjoja ei kannata kirjastoihin hankkia.

Forge, Jean. Kuiluja. Esperantonkielisestä alkuteoksesta suom. Aini Setälä. 168 s. Helsinki 1924. O. 6:-.
Kirjan juoni – kahden miehen taistelu samasta naisesta – esitetään jonkinlaisen hypnoottisen unen muodossa, jossa sen ihmisiksi tarkoitetut varjokuvasankarit tanssivat kurjaa kuolemantanssiaan lukijan silmäin ohi. Tunnelma alusta alkaen teennäisen pingoitettu. Vailla taiteellista arvoa. Ei kirjastoihin. L. P.

Muutakin kuin romaaneja toki arvosteltiin:

Jotuni, Maria. Tohvelisankarin rouva. 3-näyt. huvinäytelmä. 251 s. Helsinki 1924. O. 24:-.
Paljon puheenaihetta ja ankaraa arvostelua nostattanut näytelmä. Maria Jotuni on etevä arkielämän ja ihmisten heikkouksien kuvaaja, maalaileva ja huumorintajuinen. Mutta tässä näytelmässä hän siihen määrin väsyttävästi vatvoo aina yhtä ja samaa välttämättä suorasanaisia mauttomuuksia, ettei sitä voi lukea hänen onnistuneimpien teostensa joukkoon. Seuranäyttämöillä näyteltäväksi se ei missään tapauksessa sovi, siihen se on aivan liian vaikea ohjatakin. H. C.

Hellaakoski, Aaro. Maininki ja vaahtopää. Runoja. 143 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 20:-, sid. 30:-.
Hellaakoski on tähän kirjaansa koonnut kovin monenlaista ja monenarvoista. Kirjan alkupuolessa on arvokkaampaa ja huolellista työtä. Luonnosta saadut vaikutteet on paikoin ilmaistu herkästi ja kauniisti, omintakeisin keinoin. Paljoakaan kirjallista arvoa ei ole taas sellaisilla naljailevilla ja huolimattomasti kokoonlyödyillä runoilla, joita kokoelmassa on monta.
O. T:n.

Laitinen, Armas ja Lehmusto, Heikki. Painiskeluopas. 182 s., kuv. Helsinki 1924. O. 30:-, sid. 42:-.
Ennen vanhaan miehet voimiaan mittelivät painiskellen tavallisesti kansanjuhlissa ja oppineet puhuivat "kansan raakuudesta". Nykyajan Suomessa filosofian tohtori on akateeminen painimestari ja kirjoittaa painiskeluoppaan yhdessä maailman ja Suomen painimestarin kanssa.
Suomenkielellä on jo ennen ilmestynyt painioppaita: Carl Allénin "Käsikirja painissa ja atletiikassa" sekä Urho Aaltosen "Painitaito" mutta ilmoitettavana olevan kirjan tekijät väittävät painiskelutaidon kehittyneen ja uskovat, että tässä kirjassaan ovat voineet voimailunharrastajille tarjota uutta, ennen julkaisematonta painitekniikan alalta. Sitä paitsi on kirjan alussa laajanlainen katsaus painiskelun historiaan. Tässä pistää silmään vähemmän miellyttävän näköiset kuvat rehevälihaksisista, prenikkarintaisista painimestareista. Tekniikkaosastossa on myöskin runsaasti kuvia.
Kirja lienee kiintoisa paininharrastajille, mutta tuskin muille. A. C.

Ervast, Pekka. Jälleensyntymismuisti. 68 s. Viipuri 1924. Tietäjä. 10:-.
Mukaansatempaava tutkielma, joka sisältää lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Teos on suurella vakaumuksella kirjoitettu ja on se ihmeellisellä tavalla valaissut monen lukijan jälleensyntymismuistia. E. W.

Siteeratut arvostelijat:
A. C.: voimistelun tarkastaja Anni Collan
L. P.: fil. maist. Lauri Pohjanpää
H. C.: kirjastotoimen johtaja Helle Cannelin
O. T:n: fil. maist. Onni Tolvanen
E. W.: rouva Esteri Weissenberg
Otsikko on H. C.:n kirjoittamasta arvostelusta; hänen mukaansa Cristopher Boeckin Joulun ruusu on "täydelleen mitätön kirja".

Merkityksestä

Muistakaamme, miten Lawrence reagoi psykoanalyysiin: emme saa unohtaa sitä. Hänen vastahakoisuutensa ei ainakaan johtunut seksuaalisuuden löytämisen aiheuttamasta kauhusta. Hänellä oli kuitenkin vaikutelma, puhdas vaikutelma, että psykoanalyysi oli sulkemassa sukupuolisuuden kummalliseen, porvarillisesti koristeltuun koteloon, jokseenkin kuvottavaan keinotekoiseen kolmioon, joka tukahdutti koko seksuaalisuuden halun tuotantona tehdäkseen siitä taas "likaisen pikku salaisuuden", pienen perhesalaisuuden – tehdäkseen siitä fantastisen tehtaan sijasta intiimin teatterin: luonto ja tuotanto. Hänestä tuntui, että seksuaalisuudella oli enemmän voimaa tai potentiaa.

Olen viime aikoina lukenut katkelmia Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksesta. Lukukokemus on hämmentävä enkä lainkaan kadehdi Tapani Kilpeläiseltä tällaisen tekstin suomentamisen kohtuutonta urakkaa. Välillä tulee ylläolevan kaltaisia täysin ymmärrettäviä ja mielestäni hyviä katkelmia. Ne voivat olla pitkiäkin. Sitten tulee taas jotain, mistä en tajua ainuttakaan kokonaista virkettä. Ei se mitään, sillä otan tosissani Deleuzen antaman lukuohjeen: käytä työkaluna jos pidät hyödyllisenä, ja jos et, niin jätä sikseen. Käsittämätön teksti ei ole minusta mitenkään hienoa, mutta en myöskään kuvittele, että minulle käsittämätön olisi automaattisesti huonoa. Oikeastaan Anti-Oidipus tuntuu juuri siksi lupaavalta, että välillä käsitän jotain ja silloin lähes järjestään inspiroidun ajattelemaan. Miksi lukisin sellaista, joka on jo etukäteen selvää?

En aio koettaa selittää, sen sijaan assosioin.

Deleuze ja Guattari käyvät psykoanalyysin kimppuun muun muassa sen vuoksi, että siinä ihminen, erityisesti ihminen seksuaalisena olentona, selitetään isä-äiti-lapsi -kolmiosta käsin. He väittävät, että lapsi ei koe "kaiken koskettamansa edustavan vanhempiaan", he kiistävät seksuaalisuuden perheluonteen. Ranskassa 1970-luvun alussa hyökkäys psykoanalyysia vastaan oli erittäin aiheellinen hanke, sillä psykoanalyyttiset teoriat olivat siellä silloin paljon tunnetumpia ja vaikutusvaltaisempia kuin täällä ja nyt voisi mitenkään arvata. He asettuivat vallitsevaa ihmisyyden selitystä vastaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että yritetään selittää ihmisyys. Monet näistä yrityksistä ovat oikein viihdyttäviä, ja vaikka en olekaan tähän mennessä vakuuttunut ainoastakaan, olen oivaltanut monen niistä avulla tärkeitä asioita. Viime aikoina, ehkä noin sadan vuoden ajan, yritykset selittää ihmisyys ovat tavanneet liittyä seksuaalisuuteen. Siinäkään ei ole mitään vikaa, tai ei olisi, jos sisäistettäisiin se, ettei selityksestä seuraa toimintasuositusta. "Is" does not imply "ought", kuten eräs rakkaani usein David Humen sanoin muistuttaa. Valitettavasti tämä ei ole intuitiivisesti selvää: on hyvin helppo käyttää selitystä tai kuvausta oman elämänsä rajoittamiseen.

Välisoitto: selitysyritykset ja säännönmukaisuuksien kuvaukset voisivat tietysti olla vapauttavia. Jos tiedän ja hyväksyn sen, että käyttäydyn hyvin helposti jollain tietyllä tavalla mikäli en pidä visusti varaani, voin ottaa tämän huomioon, pitää varani, ja onnistua aina joskus päättämään tahdonko seurata impulssiani vai en. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että on yleisempää toimia toisin. Elämäänsä voi rajoittaa selitysyrityksillä monella tapaa. Voi kiistää kuvauksen ja selitysyrityksen ja kiukutella jos joku huomauttaa kuvauksen osuvuudesta. Voi myös koettaa elää niin, että todistaa kuvauksen ja siten myös selityksen vääräksi. Tai sitten voi hyväksyä kuvauksen ja selityksen, kokea ne normeiksi ja alkaa toteuttaa niitä. Jokainen näistä vaihtoehdoista vaikuttaa tyhmältä.

Psykoanalyysi muistuttaa monella tapaa useimpia viimeaikaisia yrityksiä selittää ihmisyys. Ymmärtääkseni (korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä) se sivuuttaa merkitykset merkityksinä. Toki merkityksille annetaan funktionaalisia rooleja ja niitä selitetään jne., mutta ihmisten kokemat merkitykset sinänsä sivuutetaan epäolennaisina, väärinä, kuvitelmina tms. pintana, jonka takana olennainen on. Monissa muissa selitysyrityksissä tämä sivuuttaminen on vielä paljon selvempää kuin psykoanalyysissa. Minusta tämä on kummallista, sillä kaikki selitysten etsiminenkin johtuu siitä, että asioilla on meille merkitystä. Merkityksettömässä maailmassa kukaan ei olisi utelias eikä koettaisi ymmärtää tai selittää. Eikö siis merkityksellisyyden kokeminen ole kiinnostavaa itsessään, ei vain jonain poisselitettävänä? (Uumoilen, että neuroottiselta vaikuttava merkitysten sivuuttaminen liittyy jotenkin siihen, miten huonosti ymmärrämme eläimiä.)

Luin eilen Quentin Crispin ja Donald Carrolin tavattoman hupaisaa kirjaa Doing It with Style. He käsittelivät siinä elämän eri osa-alueista tyyliniekan näkökulmasta, ja totesivat, ettei seksuaalinen akti oikeastaan voi olla kovin tyylikäs, sillä siinä on vaikea ilmentää sitä persoonallista kuvaa itsestään, jota tyyliniekka tahtoo alati ilmentää. Tämä on tietysti silkkaa kukkua. Epäilen, että Crisp ja Carrol sortuvat banaalisti samastamaan seksuaalisuuden merkityksen sen selitykseen. Selitykseksi voi vapaasti hyväksyä jonkin psykoanalyyttisen isä-äiti-lapsi -kolmioteorian, jonkin evoluutiotarinan tms. Tämä ei kuitenkaan lainkaan sido seksuaalisuuden merkitystä, sillä merkityksiä voi luoda, huomata tai keksiä. "Fantastinen tehdas" voi tuottaa muutakin kuin ennalta oletettua.

Tarkoitettu oikeamielisille

K. S. Laurilan rahasto
Perustuu rouva Tellervo Laurilan ja Aarne Kustaa Laurilan testamenttiin vuonna 1947 sekä Tellervo Laurilan testamenttiin vuonna 1958. Rahaston alkuperäisenä tarkoituksena on maksaa apuraha varattomalle, vakavalle tuberkuloosia tai halvauksia tutkivalle lääketieteen tohtorille tahi lääkäriksi aikovalle etupäässä yksinäiselle miehelle, kolmen tai kahden suuren sairaala-alan ylilääkärin ehdottomalle tutkijalle. Saajan tulee olla raitis ja tupakoimaton. Kaikki suvun ulkopuolelle menevät lahjoitukset on tarkoitettu oikeamielisille, kommunisti- tai vasemmistomielinen ei voi missään tapauksessa tulla kysymykseen.

Oskar Kajavan stipendirahasto
Perustuu leskirouva Josefina Kangelinin testamenttiin 1941. Rahastosta myönnetään varoja opiskelijoille, jotka täydentääkseen ranskan kielen opintojaan ja hankkiakseen itselleen riittävät tiedot ”roomalaisten” kielessä opiskelevat Ranskanmaan jossakin korkeakoulussa (muttei Pariisissa).

Mitäköhän leskirouva Josefina Kangelinilla oli Pariisia vastaan? Ja kuinkakohan paljon ehtoja on viime vuosikymmeninä jouduttu venyttämään, jotta K. S. Laurilan rahastosta on saatu myönnettyä ainuttakaan apurahaa? Lisää näitä täältä.

Tunnustan

Ärsyynnyin eilen viiden maissa iltapäivällä puuduttavaan työntekoon niin pahasti, että totesin ehtiväni vielä, pyöräilin kauppaan ja ostin uusimman Harry Potterin. Sitten tulin kotiin ja luin sen läpi. Eh.