Muuttuva motivoituminen

Opiskeluaikoina minulla oli tehokas tenttiinlukutekniikka. En ole huippunopea lukija, mutta suoriuduin 400-sivuisesta kirjasta päivässä ja tein siitä vielä hyvät muistiinpanotkin. Onnistui, vaikka kirja olisi ollut tylsä. Nykyään ei onnistuisi, sillä en kerta kaikkiaan viitsi istua aamusta yömyöhään tylsän kirjan äärellä. Selkä tulee kipeäksi ja alkaa vituttaa.

Olen joskus uskonut puheisiin, joiden mukaan internet hapertaa keskittymiskykyämme emmekä siksi enää osaa syventyä pitkiin teksteihin. En kuitenkaan enää katso, että tässä olisi ainakaan itseni kohdalla perää. Kykenen kyllä edelleen keskittymään pitkiin teksteihin pitkän aikaa kerrallaan. Se vain tapahtuu hallitsemattomammin kuin parikymppisenä. Keskittymiskykyni muistuttaa muistiani: se on erittäin hyvä, mutta valikoiva, enkä pysty suuremmin vaikuttamaan siihen, minkä kohdalla se toimii.

Keskittymiskykyni on siis jokseenkin ennallaan. Itsekurini sen sijaan ei ole, koska en ole enää niin kätevästi ulkoaohjautuva kuin parikymppisenä. Toisin sanoen kun nuorempana olin ilmoittautunut tenttiin, niin tenttivaatimuksissa kerrottiin, mitä minun oli tehtävä, ja se oli tehtävä tenttipäivään mennessä. Mieleeni ei juolahtanut, että asian olisi voinut kyseenalaistaa. Ja kun seminaarinvetäjä ilmoitti, että minun pitäisi esitelmääni varten lukea joku ranskankielinen opus, niin istuin työpöytäni ääreen ja luin. Silloisella surkealla kouluranskallani. (Kirja oli fenomenologiaa ja kirjoittaja oli nainen, jonka etunimessä saattoi olla j-kirjain, kertoo valikoiva muistini.)

Opin jo aika varhain hyödyntämään omaa ulkoaohjautuvuuttani. Ilmoittauduin mahdollisimman moniin kirjatentteihin ja suoritin kaikki hyvin arvosanoin. Ja kun halusin saada gradun kirjoitettua, etsin ohjaajan ja tein hänen kanssaan sopimuksen: Hänen tuli sopia kanssani päivämääriä, joihin mennessä lähettäisin hänelle aina valmiin luvullisen tekstiä. Jos en lähettäisi, hänen tulisi painostaa minua kiukkuiseen sävyyn. Luvut syntyivät ajallaan ja gradu valmistui kolmessa kuukaudessa.

Paha kyllä olen muuttunut. Sosiaalinen paine ei enää toimi lainkaan yhtä hyvin kuin ennen. Jos teksti on kesken deadlinen koittaessa, nukun silti yöni ja ilmoitan, että tämä tulee nyt myöhässä. Voin jopa pitää viikonloput (nytkin istun tuttujen kesämökin terassilla katselemassa järvimaisemaa, vaikka moni luvattu asia on myöhässä). Saatan todeta, että vaikka joku kirja pitäisi oikeastaan lukea, niin ei nappaa, jää kesken. Käyn jatkuvasti seminaareissa ilman, että olen sen enempää kuin silmäillyt esitelmöijän lähettämää paperia.

Olen paraikaa aloittamassa useamman vuoden mittaista hanketta, jota ei valvo kukaan muu kuin minä itse. Aion saada sen tehtyä. Se kuitenkin edellyttää, että luen tunnollisesti ja paljon, vaikka ei nappaisi. Joudun siis kehittämään uusia keinoja, joilla saan oikukkaan keskittymiskykyni suitsittua. Tiedän, että mikään sisäinen palo ja into eivät kohdallani riitä; väitöskirjakin valmistui lopulta lähinnä siksi, että sen keskeneräisyys ärsytti kerta kaikkiaan liikaa. Tarvitsen ulkoisen paineen; se ei vain enää voi perustua ulkoiselle auktoriteetille. En kerta kaikkiaan enää toimi siksi, että täytyy, koska joku sanoo niin.

Onneksi samalla kun auktoriteettivetoinen ulkoaohjautuvuus on vähentynyt, olen kehittänyt aiempaa selkeämmän työmoraalin: yhteiskunta rahoittaa työtäni, eli joku muukin kuin minä pitää sitä mahdollisesti hyödyllisenä, ja minun uskotaan selviytyvän hankkeesta, jonka olen luvannut tehdä. Minun täytyy olla luottamuksen arvoinen, rahoituspäätöksen on osoittauduttava onnistuneeksi. Jää nähtäväksi, riittääkö tämä paine silloin, kun kirja on tylsä ja selkää alkaa särkeä.

Omintakeinen eläytyminen

Olin viime viikolla tavan takaa Turussa: ensin viikon aluksi Suomen filosofisen yhdistyksen kollokviossa, sitten perjantaina uudestaan Logomon kulttuuripääkaupunkivuosinäyttelyiden avajaisissa. Turun vuodesta voi hyvinkin tulla hieno. Kollokvion teemana taas oli ymmärrys, ja teemasanan valinnassa oli selvästi onnistuttu, sillä ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka kiinnostavia osallistujat puhuivat. Opin ilokseni uutta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tuttujen kollegoiden tutuista jutuista, koska ne ovat minusta hauskoja. Lisäksi niistä tuli mieleen jotain selvästi eufemiattamiseen sopivaa.

Jaakko Kuorikoski lähti esitelmässään liikkeelle siitä, että on syytä erottaa toisistaan ymmärtäminen tunteena ja ymmärtäminen kykynä. Kaikkihan tunnemme ahaa-elämyksen älyllisen orgasmin – ja moni tietänee, ettei ymmärryksen tunteeseen kannata aina luottaa. Jaakko huomauttikin, että on hyödyllistä määritellä ymmärrys kyvyksi vastata 'entä jos' kysymyksiin: Ei riitä, että osaa kuvata syiden ja seurausten ketjun, vaan täytyy osata kertoa mitä olisi tapahtunut jos jokin olisi lähtötilanteessa ollut toisin. Entä jos sillä hetkellä, jolloin palava tupakka putosi ruskeaksi kuivuneeseen heinikkoon, olisikin alkanut sataa? Entä jos omena olisikin ollut ontto ja täynnä heliumia?

Jos ymmärtäminen käsitetään kyvyksi vastata 'entä jos' -kysymyksiin, on mahdollista ymmärtää jotain ilman, että ymmärtämiseen liittyisi ymmärtämisen tunne. Vastaavasti on mahdollista kokea voimakaskin ymmärryksen tunne ilman, että siihen liittyisi ymmärrys kykynä. Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon esittelemä erottelu on minustakin tarpeellinen. Minusta näet näyttää vahvasti siltä, että toisaalta jonkin ilmiön erityisen hyvin ymmärtävät ihmiset saattavat olla ymmärryksestään epävarmoja, ja toisaalta omasta ymmärryksestään varmat saattavat vaikuttaa täysin ymmärtämättömiltä.

Tomi Kokkonen sivusi omassa esitelmässään samaa aihetta. Puhuessaan toisten ihmisten ymmärtämisestä hän spekuloi hauskasti: Ymmärtämisen tunne on hämäävä ja saattaa johtaa liialliseen itseluottamukseen. Ihminen saattaa kuvitella ymmärtävänsä toista ja olla vilpittömän yllättynyt jos testattaessa paljastuukin, että kuvitelma oli perusteeton. No, Tomi ehdotti, että liiallisen itseluottamuksen riski saattaisi olla erityisen suuri sellaisilla ihmisillä, joiden ymmärtämisprosessi perustuu vahvasti eläytymiselle. Tällainen ihminen – nimetään hänet Matiksi – siis eläytyy ymmärrettävän Maijan asemaan, ja tajuttuaan miksi saattaisi itse toimia kuten Maija toimii, olettaa ymmärtäneensä Maijaa. Matti voi tässä harhautua pahasti jos Maija motivoituukin eri tavalla kuin Matti.

Tomin ajatus toi mieleeni muutamia tuntemiani ihmisiä. Sulautin heitä mielessäni sujuvasti yhteen ja sain aikaan kaksi karikatyyrihahmoa, joiden ajattelutavat ja toimien motiivit eroavat tavanomaisesta sen verran, että heitä on syytä pitää eksentrisinä. Annoin heille jo nimetkin: Matti ja Maija. Matti haluaa vimmatusti ymmärtää muita ihmisiä, Maijalle taas on tavattoman tärkeää, etteivät muut ymmärrä häntä väärin. Kumpikin joutuu näiden halujensa ja oman eksentrisyytensä seurauksena tavan takaa turhauttaviin tilanteisiin.

Matti koettaa ymmärtää muita eläytymällä heidän tilanteisiinsa, mutta saa aikaan lähinnä tuohtumusta ja tuhahteluja jos kertoo ymmärtämiskokemuksistaan. Hän ei näet osaa ottaa huomioon omaa eksentrisyyttään, ja toisaalta pyrkii ymmärtämään eläytymällä. Ymmärrysyritysten kohteiden ajatusmaailmat ja motivoitumisen tavat ovat usein niin erilaisia kuin Matin, että yritys osuu pahasti harhaan. Jos Matti kertoo ymmärryskokemuksistaan niiden kohteille, he eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä Matti puhuu.

Maija puolestaan kärsii siitä, että muut koettavat ymmärtää hänen tekojaan eläytymällä hänen asemaansa. Maija on kuitenkin siksi eksentrinen, että muiden innokkaista eläyrymisyrityksistä seuraavat ymmärtämisen kokemukset tuntuvat hänestä täysin harhautuneilta jos niistä kerrotaan hänelle. Hän mielellään korjaisi muiden käsityksiä selittämällä miten oikeasti ajattelee ja mitä hänen tekojensa motiivit oikeasti ovat, mutta usein yritys epäonnistuu. Monet ihmiset kun haluavat eläytymisen kautta saavutettavan ymmärtämisen kokemuksen eivätkä tyydy selityksiin.

Tuotantoprosessin konkretisoimiseksi selostetaan seuraavaksi aisakellon valmistamiseen liityvät vaiheet.

Työ alkaa hiekkamuotin valmistuksella eli kaavaamisella. Kaavattaessa tarvitaan kaavauspulikoita, silityskihveleitä, viimeistelylastoja, puuhiilipussia ja erilaisia leimasimia. Muita hiekkamuotin tekemiseen käytettyjä esineitä ovat kaksiosainen valukehä, aisakellon pronssimalli, valuaukonmalli eli jöötikalikka sekä muottia tukeva tukirauta. Tärkein tekijä on luonnollisesti valuhiekka, joka ennen työn aloittamista kostutetaan ja vaivataan tasaiseksi, jauhomaiseksi tahtaaksi.

Päätin piruuttani tenttiä tänä kesänä jonkin verran kansatiedettä. Luin viime viikolla Harri Nymanin pienen tutkimuksen Umpikulkusista kirkonkelloihin – Vaskenvalu Kaavin Juutilassa. Opin senkin, että kirkonkellojen tutkimusta kutsutaan kampanologiaksi. Kirja käsittelee pientä valimoa, joka on toiminut Kaavilla vuodesta1881 saakka, sekä perinteistä vaskenvalua. Tutkimus on huomattavan yksityiskohtainen. Kysyvätköhän ne tentissä jotain valumuottien valmistamisesta? (Äidiltäni kysyivät aikanaan pitsimalleista kun hän suoritti kansatieteen appron.)

Myönnän aloittaneeni lukemisen aika skeptisenä, sillä aihe tuntui nuivalta. Yllätyin positiivisesti. Kirjan kirjoittamiselle oli näet ihan hyvä syy: valimon vanhoihin tiloihin perustettiin pieni museo. Sitä varten tehtiin tietysti tutkimustyötä; eri ikäiset esineet luetteloitiin ja niiden käyttötarkoitus selvitettiin ja kirjattiin, puuttuvia esineitä haalittiin, valimon historiasta kerättiin tietoa jne. Samalla paljastui, ettei perinteisestä vaskenvalusta ole juurikaan kirjallisuutta, joten museohankkeessa toiminut kansatieteilijä kirjoitti kerätystä aineistosta kirjan, ja Snellman-instituutti julkaisi sen.

Minusta on mukava lukea selvästi motivoitua tekstiä. Minusta on myös erittäin hauskaa nähdä esimerkkejä siitä, millaista työtä sellaisten jännien humanististen alojen kuin kansatiede ammattilaiset tekevät. (Nyman kirjoittaa näemmä tätä nykyä väitöskirjaa majakkaasaarista.) Täytyy kuitenkin myöntää, ettei minusta olisi kansatieteilijäksi. Nyt luen Jorma Heinosen ja Osmo Vuoriston Antiikkikirjaa: "Talonpoikaiskaappien huomattavin rokokoopiirre on niiden maalauskoristelu, yleisasu ei juuri poikkea edellisestä aikakaudesta. Erityisesti ovat kukka-aiheet suosittuja renessanssimallisten peilipintojen elävöittäjinä ja ne erotetaan myöhemmistä kukka-aiheista parhaiten vapaamman käsittelytapansa puolesta."

Joudun ehkä pinnistämään hieman keksiäkseni tänne mielekästä kirjoitettavaa siitä, mitä lähiaikoina luen.