Kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia lautasellisestasi puuroa

Aapo muistaa lapsuudestaan myös näläntunteen. Isä oli kaatunut sodassa vuonna 1941, ja perheeseen jäi neljä alaikäistä lasta. Äiti kävi kirkonkylällä pyykinpesussa perheensä elättämiseksi. "Monesti me oltiin kotona, istuttiin illalla pimiässä ja odotettiin sitä äitiä. – Ja meillä oli semmonen tapa, että me mielikuvituksesta aina kuviteltiin, että nyt se tulee siinä ja siinä paikassa. Ja ku se ei tullukaan sitä tahtia mitä me laskettiin, ni sitte taas alettiin uudestaan. Ja monesti oli, että ne eväätki tuli vasta siinä iltajunassa."

Luen taas kansatieteen tenttiin, nyt Hanna Snellmanin erinomaiselta vaikuttavaa tutkimusta Sallan suurin kylä – Göteborg. Se kertoo Lapista ruotsiin 60- ja 70-luvuilla siirtolaisiksi lähteneistä.

Olin vasta maalla; harmittaa, että taas unohdin ottaa kamerani mukaan. Kuvaisin venevajan parven, jolla nukun. Ja näkymän korkeimmalla olevan pienen mökin, edesmenneen isoisäni kirjailijamajan kuistilta. Ja savusaunan, josta on viimeiset viitisenkymmentä vuotta sanottu, että se on yli sata vuotta vanha.

Kansatieteen tenttikirjat kuvaavat lähes kaikki sietämätöntä, viheliäistä kurjuutta, jossa pikkutyttö järkyttyy saadessaan Ruotsissa kaakaota – elettyään sitä ennen pitkään vedellä ja jouduttuaan opettelemaan varovasti taas syömään – kurjuutta, jossa puuro on juhlaruoka ja kaivovedestä saa lavantaudin, jossa seitsenvuotias lähetetään nelivuotiaan veljensä kanssa kiertämään kerjäläisjoukon mukana koska kotona ei ole ruokaa ja romanien lapset jäätyvät kuoliaiksi kun talvella ei löydy taloa, joka antaisi yösijan.

Tietenkään ei kuvata pelkkää kurjuutta. Joissain kirjoissa kurjuus kuuluu lähinnä rivien välissä, esimerkiksi Mats Hellspongin ja Orvar (joku on oikeasti tuonniminen muuallakin kuin Veljeni Leijonamielessä!) Löfgrenin uskomattoman puisevassa oppikirjassa Land och stad; Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. Toisissa kurjuutta käsitellään rehdimmin. Outoa, tulin juuri sanoneeksi, että mikrohistoriantutkimus tuntuu rehdimmältä kuin makrotason maalailut.

Välillä näitä lukiessa on vähällä inspiroitua kärsimään itsekin, mutta puuropropaganda on purrut, en jaksa pitää potentiaalisia kärsimisenaiheitani relevantteina; itse asiassa olen viime aikoina lähinnä turhautunut muiden kuvitellessa toisin. Vasta lukemani Anna Carpelanin oivan pikku tutkimuksen Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla jälkeen tällaiset uutiset konkretisoituvat kummasti.

Pellava ja raataminen

Pellon muokkaaminen ja pellavan kylväminen olivat miesten töitä, kitkeminen ja sadonkorjuu kuuluivat puolestaan naisten tehtäviin. Syksyllä, kun pellavansiemenet olivat kehittyneet, nyhlettiin pellavasato ylös. "Naiset ne repi, ei siinä miehiä ollut. Meilläkin äiti repi ja isä haki ne illalla pois", muistellaan Iitin Perheniemestä. Nyhtämisen jälkeen poistettiin siemennupit rohkalla. Seuraavaksi pellavat laitettiin lyhteille ja vietiin johonkin vesistöön likoon. Iitissä pellavia liotettiin järvissä, lammissa, puroissa ja joissa. Liotuspaikan vesi ei saanut virrata voimakkaasti etteivät kuidut kuluneet. Painoksi laitettiin tavallisesti kiviä. [...] Liotusaika vaihteli runsaasta viikosta neljään viikkoon.
Liotuksen jälkeen pellavanvarret levitettiin johonkin rauhalliseen paikkaan kuten karhialle eli nurmikolle, pihamaalle tai peltosaralle ohuesti kuivumaan. Lopullinen kuivatus tapahtui saunan tai riihen parvella, syksyisten ulkotöiden vähennyttyä. Saunan tai riihen lämmössä pellavia kuivattiin tavallisesti seuraavaan päivään, jolloin alkoi loukutus eli varsien luiden rikkominen. Työ oli raskasta, minkä vuoksi siihen osallistuivatkin pääasiassa miehet, mutta toisinaan myös "vähän vahvemmat naiset".
Loukutusta seurasi pellavan lihtaus, joka pehmensi kuidut. Tämäkään työ ei ollut kevyttä sillä "lihtaaminen alkoi usein koskea päähän". Töitä tehtiin talkoilla, joihin lapsetkin pääsivät mukaan. [...] Lihtaamisen jälkeen pellavat häkilöitiin, eli kuidut puhdistettiin ja jaoteltiin häkilän avulla. [...] Pellavat kehrättiin pitkään kotona rukilla.

Kansatieteen tentti meni jo, ja kohta alan lukea seuraavaan, mutta palasin vielä yhden tenttikirjani pariin: Sanna Kaisa Spoofin toimittama Tiltun kapiot, Iittiläinen käsityöperinne, melkoinen lohkare kirjaksi. Kohtasin paljon käsittämättömiä käsityötermejä, joita ei vaivauduttu selittämään; muuten teos oli yllättävänkin viihdyttävä.

Palasin kirjan pariin koska törmäsin tänään pellavan työstämisen työläyteen aivan toisessa yhteydessä: kirjassa, jota paraikaa käännän. Sen tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Eurooppaan, mutta pellavan vaivalloisuutta muistellaan yhtä hartaasti kuin Iitissäkin. Jos et lukenut yllä siteeraamaani kuvausta, lue se nyt. Kehruun jälkeen piti tietysti vielä kutoa kangas kangaspuissa ja ommella siitä mitä ikinä pitikään ommella.

Pellavan parissa raataneet naiset (kirjassa jota käännän naiset tuntuvat vastanneen koko pellavashowsta) elivät lähteeni mukaan muutenkin ainaisessa työssä – kuten iittiläisetkin naiset, joiden ei sopinut istua toimettomina: "Naapurin tyttö oli tullut kyläilemään ja ihasteli äitiä, joka pystyi heijaamaan vauvaa, lukemaan, laulamaan ja kutomaan sukkaa samanaikaisesti." Miehet tietysti raatoivat omissa töissään yhtä lailla, oli pakko.

Huomaan päässeni laiskistumaan. Ihanteellinen tila olisi se, jossa minulle ei tuottaisi niin halutessani vaikeuksia tehdä töitä suurimman osan valveillaoloajastani joka päivä, enkä nyt selvästikään ole tuossa ihanteellisessa tilassa. Onneksi pääsen taas pikku hiljaa raatamisen makuun tämän työprojektin myötä, sillä aikataulu on melkoinen. Aluksi kitisen hieman, sitten totun; tuottamisen tunne on mukava, stimuloiva, ajattelua ärhentävä.

Ero tauottoman työn pakkoon on melkoinen.

Kyselyt ja vastaajaverkostot

Aineisto on kerätty Museoviraston vastaajaverkoston välityksellä vuonna 1994. Tätä esitystä varten on analysoitu 347 kertomusta. Ne painottuvat alueellisesti maaseutuympäristöön ja ajallisesti 1930-lukuun ja sitä nuorempaan käytäntöön. Vastauksia on tasaisesti koko maasta mukaan lukien Karjalan luovutetut alueet.

Luen Teppo Korhosen kirjasta Tekniikkaa, taidetta ja taikauskoa, Kirjoituksia aineellisesta kansankulttuurista artikkelia "Isännän tuoli mikroreviirinä". Artikkelin asia on aika arvattava, mutta se herätti halun kirjoittaa ihailevaan sävyyn suomalaisten innosta vastata muistitietokyselyihin. Haluatko auttaa tulevia tutkijoita muistelemalla poikakirjakokemuksiasi? Aikaa on syyskuun loppuun asti. Entä kertoisitko teknologiaelämäkertasi? Voit vastata elokuun loppuun saakka.

SKS:n sivuilla kerrotaan erilaisten arkistojen käynnissä olevista ja vastikään päättyneistä aineistonkeruista. Ne todella tepsivät, suomalaiset muistelevat kirjallisesti kai harvinaisen mielellään. Niinkin mielellään, että on olemassa vakinaisia vastaajaverkostoja. Joka puolella Suomea on ihmisiä, jotka ovat antaneet yhteystietonsa muistitietokeruututkimuksia varten. Folkloristiikan luennoilla olen saanut sen käsityksen, että nämä verkostot ovat Suomessa harvinaisen laajoja, kattavia ja pitkäikäisiä, eli samat vastaajat saattavat jaksaa touhua vuosikymmeniäkin, ja toisaalta lisää vastaajia on melko helppo löytää.

Teppo Korhonen sai kätevästi tarvitsemansa tiedot pientä artikkeliaan varten, sillä hänen ei tarvinnut hankkia tietolähteitään itse. Hän vain lähetti muistelupyyntönsä Museoviraston kautta sen verkostoon kuuluville vastaajille. Ainakin 347 ihmistä viitsi korvauksetta kertoa perheittensä istuinkäytännöistä, siis siitä, onko eri perheenjäsenillä erityisiä juuri heidän tuolejaan, ja millaisia tapoja näihin tuoleihin liittyy.

Vastaajaverkostoista ja kyselyistä on kulttuurin tutkijoille todella paljon hyötyä. Moni tutkimus ei onnistuisi lainkaan ilman tarpeeksi monien ihmisten halua muistella. Erityisen hienoa on, että niin monet suostuvat ottamaan vakituisesti vastaan kyselyitä, sillä se nopeuttaa ja helpottaa tutkijoiden työtä huomattavasti. Into kertoa ei edes tunnu olevan vähenemään päin.

Ikkunan yllä pääskysen pesä

Köyhempää väestöä ei myöskään häirinnyt se, että ravustusta pidettiin paikoitellen hiukan halveksittavana ja "lapsellisena" puuhana ainakin aikamiehille. Kerrottiinhan esim. Kiikoisissa, että "ravustusta, samoinkuin onkimistakin, pidetään Satakunnassa sellaisena lapsellisena touhuna, johon ei kunnollinen mies missään nimessä kehdannut eikä kehtaa ryhtyä". Ja osoituksena ravustukseen liittyneestä eräänlaisesta asosiaalisuudesta on, että muuan sääksmäkiläinen ravustaja oli toiselta ammatiltaan viinan salapolttaja ja että Sakkolassa ravustellutta Kose-Naskalia pidettiin hiukan höynähtäneenä.

Olin maalla. Mukaan ottamistani kirjoista sain luettua vain Juhani U. E. Lehtosen tutkimuksen Kansanomainen ravustus ja rapujen hyväksikäyttö Suomessa vuodelta 1975, sillä luin tietysti taas melkein kaikki Anna-kirjat. Nukuin venevajaan rakennetulla pienellä parvella, jonka alla laineet liplattavat. Pääskynen oli tällä kertaa rakentanut pesänsä vajan ulkopuolelle, räystään alle, ikkunani ylle. Parvella seuranani oli iso joukko hämähäkkejä.

Opin, että 1900-luvun alussa ennen rapuruton tuloa Suomesta vietiin ulkomaille, lähinnä Pietariin, vuodessa parhaimmillaan yli 15 miljoonaa rapua. Eläviä rapuja kuljetettiin Saksaankin asti. En oppinut erilaisia rapuonki -haavi ja -mertatyyppejä vaikka niitä esiteltiin lukukaupalla. Huvituin siitä kuinka sanan "hyväksikäyttö" merkitys on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Olen nyt lukenut kaksi kansatieteellistä tutkimusta, joista toinen on varsin tuore ja toinen itseäni vanhempi. Huomaan ajan kulumisen kielenkäytöstä ja miedosti metodiluvuistakin, mutta muuten en. Täytyy lukea lisää; jännittävää jos yli 30 vuoden aikana tapahtuneet muutokset tutkimustavoissa ovat tällä alalla niin pinnallisia kuin miltä näiden kirjojen perusteella näyttää.

Tuotantoprosessin konkretisoimiseksi selostetaan seuraavaksi aisakellon valmistamiseen liityvät vaiheet.

Työ alkaa hiekkamuotin valmistuksella eli kaavaamisella. Kaavattaessa tarvitaan kaavauspulikoita, silityskihveleitä, viimeistelylastoja, puuhiilipussia ja erilaisia leimasimia. Muita hiekkamuotin tekemiseen käytettyjä esineitä ovat kaksiosainen valukehä, aisakellon pronssimalli, valuaukonmalli eli jöötikalikka sekä muottia tukeva tukirauta. Tärkein tekijä on luonnollisesti valuhiekka, joka ennen työn aloittamista kostutetaan ja vaivataan tasaiseksi, jauhomaiseksi tahtaaksi.

Päätin piruuttani tenttiä tänä kesänä jonkin verran kansatiedettä. Luin viime viikolla Harri Nymanin pienen tutkimuksen Umpikulkusista kirkonkelloihin – Vaskenvalu Kaavin Juutilassa. Opin senkin, että kirkonkellojen tutkimusta kutsutaan kampanologiaksi. Kirja käsittelee pientä valimoa, joka on toiminut Kaavilla vuodesta1881 saakka, sekä perinteistä vaskenvalua. Tutkimus on huomattavan yksityiskohtainen. Kysyvätköhän ne tentissä jotain valumuottien valmistamisesta? (Äidiltäni kysyivät aikanaan pitsimalleista kun hän suoritti kansatieteen appron.)

Myönnän aloittaneeni lukemisen aika skeptisenä, sillä aihe tuntui nuivalta. Yllätyin positiivisesti. Kirjan kirjoittamiselle oli näet ihan hyvä syy: valimon vanhoihin tiloihin perustettiin pieni museo. Sitä varten tehtiin tietysti tutkimustyötä; eri ikäiset esineet luetteloitiin ja niiden käyttötarkoitus selvitettiin ja kirjattiin, puuttuvia esineitä haalittiin, valimon historiasta kerättiin tietoa jne. Samalla paljastui, ettei perinteisestä vaskenvalusta ole juurikaan kirjallisuutta, joten museohankkeessa toiminut kansatieteilijä kirjoitti kerätystä aineistosta kirjan, ja Snellman-instituutti julkaisi sen.

Minusta on mukava lukea selvästi motivoitua tekstiä. Minusta on myös erittäin hauskaa nähdä esimerkkejä siitä, millaista työtä sellaisten jännien humanististen alojen kuin kansatiede ammattilaiset tekevät. (Nyman kirjoittaa näemmä tätä nykyä väitöskirjaa majakkaasaarista.) Täytyy kuitenkin myöntää, ettei minusta olisi kansatieteilijäksi. Nyt luen Jorma Heinosen ja Osmo Vuoriston Antiikkikirjaa: "Talonpoikaiskaappien huomattavin rokokoopiirre on niiden maalauskoristelu, yleisasu ei juuri poikkea edellisestä aikakaudesta. Erityisesti ovat kukka-aiheet suosittuja renessanssimallisten peilipintojen elävöittäjinä ja ne erotetaan myöhemmistä kukka-aiheista parhaiten vapaamman käsittelytapansa puolesta."

Joudun ehkä pinnistämään hieman keksiäkseni tänne mielekästä kirjoitettavaa siitä, mitä lähiaikoina luen.