Pellava ja raataminen

Pellon muokkaaminen ja pellavan kylväminen olivat miesten töitä, kitkeminen ja sadonkorjuu kuuluivat puolestaan naisten tehtäviin. Syksyllä, kun pellavansiemenet olivat kehittyneet, nyhlettiin pellavasato ylös. "Naiset ne repi, ei siinä miehiä ollut. Meilläkin äiti repi ja isä haki ne illalla pois", muistellaan Iitin Perheniemestä. Nyhtämisen jälkeen poistettiin siemennupit rohkalla. Seuraavaksi pellavat laitettiin lyhteille ja vietiin johonkin vesistöön likoon. Iitissä pellavia liotettiin järvissä, lammissa, puroissa ja joissa. Liotuspaikan vesi ei saanut virrata voimakkaasti etteivät kuidut kuluneet. Painoksi laitettiin tavallisesti kiviä. [...] Liotusaika vaihteli runsaasta viikosta neljään viikkoon.
Liotuksen jälkeen pellavanvarret levitettiin johonkin rauhalliseen paikkaan kuten karhialle eli nurmikolle, pihamaalle tai peltosaralle ohuesti kuivumaan. Lopullinen kuivatus tapahtui saunan tai riihen parvella, syksyisten ulkotöiden vähennyttyä. Saunan tai riihen lämmössä pellavia kuivattiin tavallisesti seuraavaan päivään, jolloin alkoi loukutus eli varsien luiden rikkominen. Työ oli raskasta, minkä vuoksi siihen osallistuivatkin pääasiassa miehet, mutta toisinaan myös "vähän vahvemmat naiset".
Loukutusta seurasi pellavan lihtaus, joka pehmensi kuidut. Tämäkään työ ei ollut kevyttä sillä "lihtaaminen alkoi usein koskea päähän". Töitä tehtiin talkoilla, joihin lapsetkin pääsivät mukaan. [...] Lihtaamisen jälkeen pellavat häkilöitiin, eli kuidut puhdistettiin ja jaoteltiin häkilän avulla. [...] Pellavat kehrättiin pitkään kotona rukilla.

Kansatieteen tentti meni jo, ja kohta alan lukea seuraavaan, mutta palasin vielä yhden tenttikirjani pariin: Sanna Kaisa Spoofin toimittama Tiltun kapiot, Iittiläinen käsityöperinne, melkoinen lohkare kirjaksi. Kohtasin paljon käsittämättömiä käsityötermejä, joita ei vaivauduttu selittämään; muuten teos oli yllättävänkin viihdyttävä.

Palasin kirjan pariin koska törmäsin tänään pellavan työstämisen työläyteen aivan toisessa yhteydessä: kirjassa, jota paraikaa käännän. Sen tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Eurooppaan, mutta pellavan vaivalloisuutta muistellaan yhtä hartaasti kuin Iitissäkin. Jos et lukenut yllä siteeraamaani kuvausta, lue se nyt. Kehruun jälkeen piti tietysti vielä kutoa kangas kangaspuissa ja ommella siitä mitä ikinä pitikään ommella.

Pellavan parissa raataneet naiset (kirjassa jota käännän naiset tuntuvat vastanneen koko pellavashowsta) elivät lähteeni mukaan muutenkin ainaisessa työssä – kuten iittiläisetkin naiset, joiden ei sopinut istua toimettomina: "Naapurin tyttö oli tullut kyläilemään ja ihasteli äitiä, joka pystyi heijaamaan vauvaa, lukemaan, laulamaan ja kutomaan sukkaa samanaikaisesti." Miehet tietysti raatoivat omissa töissään yhtä lailla, oli pakko.

Huomaan päässeni laiskistumaan. Ihanteellinen tila olisi se, jossa minulle ei tuottaisi niin halutessani vaikeuksia tehdä töitä suurimman osan valveillaoloajastani joka päivä, enkä nyt selvästikään ole tuossa ihanteellisessa tilassa. Onneksi pääsen taas pikku hiljaa raatamisen makuun tämän työprojektin myötä, sillä aikataulu on melkoinen. Aluksi kitisen hieman, sitten totun; tuottamisen tunne on mukava, stimuloiva, ajattelua ärhentävä.

Ero tauottoman työn pakkoon on melkoinen.