Muuttuva motivoituminen

Opiskeluaikoina minulla oli tehokas tenttiinlukutekniikka. En ole huippunopea lukija, mutta suoriuduin 400-sivuisesta kirjasta päivässä ja tein siitä vielä hyvät muistiinpanotkin. Onnistui, vaikka kirja olisi ollut tylsä. Nykyään ei onnistuisi, sillä en kerta kaikkiaan viitsi istua aamusta yömyöhään tylsän kirjan äärellä. Selkä tulee kipeäksi ja alkaa vituttaa.

Olen joskus uskonut puheisiin, joiden mukaan internet hapertaa keskittymiskykyämme emmekä siksi enää osaa syventyä pitkiin teksteihin. En kuitenkaan enää katso, että tässä olisi ainakaan itseni kohdalla perää. Kykenen kyllä edelleen keskittymään pitkiin teksteihin pitkän aikaa kerrallaan. Se vain tapahtuu hallitsemattomammin kuin parikymppisenä. Keskittymiskykyni muistuttaa muistiani: se on erittäin hyvä, mutta valikoiva, enkä pysty suuremmin vaikuttamaan siihen, minkä kohdalla se toimii.

Keskittymiskykyni on siis jokseenkin ennallaan. Itsekurini sen sijaan ei ole, koska en ole enää niin kätevästi ulkoaohjautuva kuin parikymppisenä. Toisin sanoen kun nuorempana olin ilmoittautunut tenttiin, niin tenttivaatimuksissa kerrottiin, mitä minun oli tehtävä, ja se oli tehtävä tenttipäivään mennessä. Mieleeni ei juolahtanut, että asian olisi voinut kyseenalaistaa. Ja kun seminaarinvetäjä ilmoitti, että minun pitäisi esitelmääni varten lukea joku ranskankielinen opus, niin istuin työpöytäni ääreen ja luin. Silloisella surkealla kouluranskallani. (Kirja oli fenomenologiaa ja kirjoittaja oli nainen, jonka etunimessä saattoi olla j-kirjain, kertoo valikoiva muistini.)

Opin jo aika varhain hyödyntämään omaa ulkoaohjautuvuuttani. Ilmoittauduin mahdollisimman moniin kirjatentteihin ja suoritin kaikki hyvin arvosanoin. Ja kun halusin saada gradun kirjoitettua, etsin ohjaajan ja tein hänen kanssaan sopimuksen: Hänen tuli sopia kanssani päivämääriä, joihin mennessä lähettäisin hänelle aina valmiin luvullisen tekstiä. Jos en lähettäisi, hänen tulisi painostaa minua kiukkuiseen sävyyn. Luvut syntyivät ajallaan ja gradu valmistui kolmessa kuukaudessa.

Paha kyllä olen muuttunut. Sosiaalinen paine ei enää toimi lainkaan yhtä hyvin kuin ennen. Jos teksti on kesken deadlinen koittaessa, nukun silti yöni ja ilmoitan, että tämä tulee nyt myöhässä. Voin jopa pitää viikonloput (nytkin istun tuttujen kesämökin terassilla katselemassa järvimaisemaa, vaikka moni luvattu asia on myöhässä). Saatan todeta, että vaikka joku kirja pitäisi oikeastaan lukea, niin ei nappaa, jää kesken. Käyn jatkuvasti seminaareissa ilman, että olen sen enempää kuin silmäillyt esitelmöijän lähettämää paperia.

Olen paraikaa aloittamassa useamman vuoden mittaista hanketta, jota ei valvo kukaan muu kuin minä itse. Aion saada sen tehtyä. Se kuitenkin edellyttää, että luen tunnollisesti ja paljon, vaikka ei nappaisi. Joudun siis kehittämään uusia keinoja, joilla saan oikukkaan keskittymiskykyni suitsittua. Tiedän, että mikään sisäinen palo ja into eivät kohdallani riitä; väitöskirjakin valmistui lopulta lähinnä siksi, että sen keskeneräisyys ärsytti kerta kaikkiaan liikaa. Tarvitsen ulkoisen paineen; se ei vain enää voi perustua ulkoiselle auktoriteetille. En kerta kaikkiaan enää toimi siksi, että täytyy, koska joku sanoo niin.

Onneksi samalla kun auktoriteettivetoinen ulkoaohjautuvuus on vähentynyt, olen kehittänyt aiempaa selkeämmän työmoraalin: yhteiskunta rahoittaa työtäni, eli joku muukin kuin minä pitää sitä mahdollisesti hyödyllisenä, ja minun uskotaan selviytyvän hankkeesta, jonka olen luvannut tehdä. Minun täytyy olla luottamuksen arvoinen, rahoituspäätöksen on osoittauduttava onnistuneeksi. Jää nähtäväksi, riittääkö tämä paine silloin, kun kirja on tylsä ja selkää alkaa särkeä.

Etuoikeutettua epävarmuutta

Sosiaalisen turvattomuuden nujertavalla palkkatyömuodolla on kaksi institutionaalista kivijalkaa, työelämän kollektiiviset suhteet ja sosiaalivaltio. Palkkatyömuoto eli normalisoitu palkkatyö erottaa työnantajan (oikeammin työvoiman ostajan) ja työntekijän (oikeammin työvoiman myyjän) asemat, asettaa ne osapuoliksi ja sijoittaa osapuolet osaksi tiettyjä kollektiiveja. Työsopimuksessa instituoidaan se, että työntekijä tekee työtä työnantajalle, tämän johtamisoikeuden alaisena. Työnantajalla on siis oikeus muovata ja organisoida työprosessi. Kahdenvälinen työsopimus on epäsymmetrinen ja eriarvoinen, niin että työntekijä on palkkasuhteen heikompi, suojeltava osapuoli. Tilanne tasoittuu, kun yksittäinen työntekijä kuuluu palkkatyöläisiin ja saa tämän nojalla kollektiivin jäsenille kuuluvat oikeudet ja kun häntä suojelevat kollektiiviset sopimukset.

Luen Raija Julkusen teosta Uuuden työn paradoksit: Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Luin vastikään myös Hannun kirjoituksen siitä, kuinka kulttuurialoista on (taas, lyhyen tauon jälkeen) tulossa hyväosaisten etuoikeus. Sama pätee tieteeseen.

Kirjoitin tänne joskus kesästä, jolloin muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Kuluneen talven ja kevään aikana elämäni on muuttunut keski-ikäisen, keskiluokkaisen ammattitutkijan elämäksi. Viimeisinkin merkki viime vuosien epävarmuudesta on jäämässä lähipäivinä taa, sillä pakkaan paraikaa muuttolaatikoita siirtääkseni tavarani miniatyyriasunnostani aikuisten ihmisten kotiin, jossa on erillinen makuuhuone ja erillinen työhuone ja olohuoneessa flyygeli.

En olisi voinut saavuttaa tämänhetkistä mukavuutta ilman niitä vuosia, joina elin silpputöillä ja lyhyillä rahoituspätkillä. Tai ehkä olisin, mutta kalliilla hinnalla: ilman epävarmuuden vuosia en saisi nyt tehdä juuri sitä mitä itse tahdon tehdä enkä voisi olla sen tutkijayhteisön jäsen, johon nyt kuulun. Kaikilla ei ole varaa vuosien epävarmuuteen. Niinpä tutkijoiksi valikoituu niitä, jotka tietävät olevansa turvassa, vaikka palkkatyöläiskollektiivin sopimukset eivät heitä turvaakaan.

Olin perustutkintoa tehdessäni tuntitöissä Kansalliskirjastolla. Rotundan tiski luo takanaan istuvien virkailijoiden ylle oraakkelin auran, joten jouduin nuorena opiskelijatyttönä tottumaan siihen, että asiakkaat professoreita myöten kuvittelivat minun tietävän kaikesta kaiken. Osa henkilökonnasta tiesikin. Olin vastikään osoittamassa mieltäni sitä vastaan, että osa näistä aidoista oraakkeleista irtisanottiin. Kansalliskirjastolla ei ole enää vuosiin ollut varaa tuntityöntekijöihin. Asiakaspalvelua saa vain päiväsaikaan, muulloin tarjolla on päätteitä, lainausautomaatti ja valvontakameran katse.

Minulla oli varaa epävarmuuteen, joten en jäänyt kirjastolle töihin. Se kannatti, mikä tekee minut murheelliseksi. Kirjoitin äskettäin pyynnöstä yhden tiedepoliittisen blogikirjoituksen omalla nimelläni toisaalle. Sain heti kutsun johonkin tutkijanäkökulmia sidosryhmille työstävään asiantuntijatyöryhmään. Tuli tarve kirjoittaa Eufemiana.

Yrittäjyys rajakäsitteenä

Julkisuudessa on ollut keskustelua, jonka mukaan hallituksen esitys voi työttömyysturvan itsensätyöllistäjiltä. Keskustelu pohjautuu siihen, että hallituksen esityksellä oman työän käsite poistetaan työttömyysturvalaista. Käsityksen mukaan TE-keskukset tulkitsevat jatkossa työnhakijat herkemmin päätoimisiksi yrittäjiksi, vaikka aikaisemmin heidän on katsottu olevan lähinnä sivutoimisesti omassa työssään työllistyviä.
 Työ- ja elinkeinoministeriö on todennut, että oman työn ja yrittäjyyden päätoimisuutta arvioidaan samoilla kriteereillä. Lakiteknisesti aisa vastaa työ- ja elinkeinoministeriön käsitystä, mutta se ei vastaa TE-keskusten tosiasiallista käytäntöä, jossa omaan työhön on suhtauduttu kevyemmin. Tätä mieltä on ollut myös Sumen suurimman Yleisen työttömyyskassan toimitusjohtaja, jonka mukaan jo yhden toimeksiannon vastaanottaminen voi tulevaisuudessa johtaa siihen, että henkilö katsotaan päätoimiseksi yrittäjäksi (Liite 2).

Päädyin lukemaan Suomen Journalistiliiton Eduskunnan terveys- ja sosiaalivaliokunnalle laatimaa lausuntoa hallituksen esitykseen 94/2015. Lausunto on muuten häkellyttävän huonoa suomea. Se on osa keskustelua, joka on kiivastuttanut viime aikoina tiede- ja taideväkeä. Lausunto sai minua miettimään yrittäjyyttä rajakäsitteenä. Siis käsitteenä, joka ymmärretään eri yhteisöissä hyvin eri tavoin, mutta joka on kuitenkin niin vankka, että sitä voidaan pitää yhtenä käsitteenä. Tällaiset käsitteet ovat hyödyllisiä yhteisöjen välisessä kommunikaatiossa ja yhteisessä päätöksenteossa. (Rajakäsitteet ovat siis rajakohteiden alaluokka.)

Otetaan kaksi löyhää yhteisöä: ne, jotka käyvät työnsä vuoksi vuosittain Helsingin kirjamessuilla, ja ne, jotka käyvät työnsä vuoksi vuosittain Slushissa. Kymmassakin yhteisössä yrittäjyys on latautunut käsite. Kuulun itse ensimmäiseen yhteisöön, mieheni puolestaan kuuluu jälkimmäiseen. Kysyin siis häneltä, mitä hänelle tulee mieleen sanasta "yrittäjyys". Hän vastasi tähän tapaan:

Vapaus määrätä itse työstään ja vastuu siitä, että asiat hoituvat. Geimi, pelillisyys. Riittävän menestyksen jälkeen jopa kohtuuton palkkio. Lakia ei pidetä pyhänä, vaan harmaan alueen rajoja haetaan eri tavoin. Tämän kiistäminen on yhtä typerää kuin väite, että pysyy erossa valtapeleistä. Kuitenkin myös kunniallisuus. Se ei estä opportunismia: peli voi olla rankkaa, mutta se on reilua. Jotta pystyy rakentamaan kestävää bisnestä, tekojen on kestettävä päivänvaloa. Mahdollisuuksia hyödynnetään, mutta muihin suhtaudutaan inhimillisesti. Ongelmia ei yritetä väistää. 
Riski on keskeistä ja ymmärretään usein väärin. Riski motivoi rakentamaan kestävän systeemin; sellaisen, joka kestää kaikki jatkuvasti tulevat yllätykset. Riskinotto on tavallaan väärä sana, koska yrittäjä ei voi päättää, että "nyt otan tällaisen riskin". Riski tarkoittaa sitä, että milloin tahansa saatta tapahtua yllättäviä asioita eikä niihin voi varautua. Ei tiedä, voittaako. Täytyy rakentaa systeemiä, joka toimii, vaikka ei tiedä, mihin pitäisi varautua.

Minulle taas tulee yrittäjyydestä mieleen se, että minut on monta kertaa luokiteltu yrittäjäksi. Kyselyhaastatteluissa ei ole erillistä kohtaa aika ajoin freelance-suomennostöitä tekevälle apurahatutkijalle, joten olen haastattelijoiden mukaan yrittäjä. Myös työvoimaviranomaisten mukaan olen yrittäjä. Moni tuttu on ensin ollut töissä esimerkiksi toimittajana tai kustannustoimittajana, mutta on sitten kaikenlaisten uudelleenjärjestelyjen seurauksena päätynyt elämään siinä epämääräisessä välimaastossa, jossa ei olla työntekijöitä mutta ei välttämättä yrittäjiäkään. He siis jatkavat entisiä töitään, mutta eivät ole työsuhteessa, vaan myyvät työtään erilaisten sekavien himmelijärjestelyjen avulla entisille työnantajilleen. Työ voi loppua milloin hyvänsä. Jokaiseen työtarjoukseen on tartuttava, lomia ei oikein voi suunnitella. Uralla ei voi edetä; eteneminen siis vaatii uran vaihtamista. Jos työvoimaviranomaiset määrittelevät välitilassaeläjän päätoimiseksi yrittäjäksi, se tarkoittaa työttömyysturvan menettämistä.

Kirjamessukävijän mahdollisessa yrittäjyydessä ei ole mitään erityisen pelillistä. Yrittäjäksi ei ryhdytä vaan tuomitaan. Kyseessä on aina jonkun toisen päätös, johon on sopeuduttava, jos haluaa jatkaa työtään. Voiton mahdollisuutta ei ole. Työvoimaviranomaisten päätöksiin liittyvä iso riski on kyllä koko ajan läsnä.

Yrittäjyys on kuitenkin rajakäsite, eli se on muutamilta peruspiirteiltään varsin vankka. Siihen näet liittyy lainsäädäntöä. Aluksi mainitsemassani kiivaassa keskustelussa on kyse siitä, että tätä lainsäädäntöä ollaan muuttamassa, ja vaikuttaa siltä, ettei muutossuunnitelmissa ole otettu kirjamessuyhteisön tilannetta kunnolla huomioon.

Tilanne ei yllätä. Näiden kahden yhteisön on ajoin vaikea ymmärtää (tai edes tunnistaa) toisiaan, ja erityisesti slushyhteisön sisällä taitaa olla hankala tajuta, ettei kustannustoimittajan tai kirjallisuuden suomentajan tai toimittajan työ yksinkertaisesti ole sellasta, että se taipuisi heidän mieltämänsä kaltaiseksi yrittäjyydeksi. Näillä aloilla yrittäjiksi tuomitaan. Olen viime vuosina tarkkaillut hieman huvittuneena sitä, kuinka vilpittömästi yrittäjyysmyönteiset ja uudistushalukkaat, slushyhteisöön kuuluvat ihmiset koettavat tuoda kaikenlaisia yritystyöpajoja ja innovaatiohautomoita yliopistolle – ja järkyttyvät sitten kohdatessaan tiede- ja kulttuuriväen kiukun. Erityisen riemukasta oli seurata sitä, kuinka perinpohjaisesti eräät slushyhteisöön kuuluvat närkästyivät nähdessään tämän bannerin.

Onnellisuuskisa

Menestyvän ihmisen tunnistaakin opiskelijoiden mielestä siitä, että hän on tyytyväinen ja tasapainoinen. "Hän näyttää tyytyväiseltä elämäänsä."
Menestynyt ihminen on yksinkertaisesti onnellinen.
Kun menestystä tarkastellaan objektiivisesta ja subjektiivisesta näkökulmasta, pidetään objektiivisen menestyksen mittareina esimerkiksi palkkaa, ylennyksiä ja tehtävätasoa. Subjektiivisia määreitä taas ovat vaikkapa työn ja muun elämän tasapaino, työnilo ja työstä saatava tyydytys ja täyttymys. Lisäksi menestyksen määrittämiseen vaikuttavat henkilökohtaisten päämäärien saavuttaminen sekä oman urakehityksen vertaaminen muiden urakehitykseen.
Opiskelijat tarkastelivat uralla menestymistä pääosin juuri subjektiivisten määreiden kautta. Yleiskuvaksi työurallaan menestyjästä piirtyi onnellinen ihminen.

Kahlasin vastikään läpi lähinnä kai markkinointitarkoituksiin laaditun läystäkkeen nimeltään Dialogi – Uusi työ on täällä – Terveisin Y – Haastekirja (en saa selville, minkä noista on tarkoitus olla teoksen varsinainen nimi, joten mainitaan nyt sitten koko rimpsu). Päädyin sen pariin yrittäessäni saada jotain selkoa Y- ja Z-sukupolvista. Olen syntynyt noin vuotta ennen sitä rajaa, jonka yleensä ajatellaan erottavan X:n Y:stä ja tunnen tietysti paljon Y-sukupolven ihmisiä, mutta samastun X:ään. Havaitsen itseäni nuoremmissa ajattelutapoja ja luontumuksia, jotka yhdistävät heitä toisiinsa ja erottavat minusta. Z:sta tiedän hädin tuskin mitään, mutta lähivuosina heitä alkaa ilmaantua opiskelijoiden joukkoon. Odotan uteliaana.

Vanhimmat Y:t aikuistuivat jo sen verran kauan sitten, että voisi olettaa Suomestakin jo löytyvän runsaasti heidän sukupolveaan käsittelevää tutkimusta ja kirjallisuutta. Myös Z-sukupolvesta toivoin saavani jotain tietooni. Kaskasteen tavoin jouduin kuitenkin toteamaan tällaisen tutkimuksen ja kirjallisuuden löytämisen yllättävän hankalaksi. (Esimerkiksi Juha Siltalan teos Nuoriso – mainettaan parempi osoittautui juuri niin hataraksi hutuksi kuin Kaskaste kirjoituksessaan toteaa. Satoja sivuja sinne tänne harhailevaa tekstiä, joka näyttää nopean selailun perusteella käsittelevän kiinnostavia teemoja, mutta josta ei tarkemmin lukemalla ota mitään tokkkua. Usein on esimerkiksi mahdoton saada selville milloin Siltala referoi muiden kantoja ja milloin esittää omia näkemyksiään. Tämä johtaa siihen, ettei esitettyjen näkemysten välisiä ristiriitoja käsitellä lainkaan. Lisäksi teksti on kohtuuttoman monin paikoin käsittämätöntä. Esimerkiksi seuraava virke on ilman lisätietoja melko mahdoton ymmärtää, eikä lisätietoja anneta: "Susan Rosen kertoo uraäidistä, joka – horribile dictu! – todellakin sovelsi tasapainotettua pistekorttia perheeseensä tavoitellen hienoista etumatkaa päätoimisen lastenvahdin antamaan aikaan." Päivittelyä olisi hauskempi lukea jos ymmärtäisi mitä päivitellään.)

Siltalaan pettyneenä ajauduin pamflettien pariin. Yllä siteeraamani läystäkkeen lukeminen oli epämiellytttävää, sillä olin selvästi sille täysin väärä lukija. Sitä ei ole kirjoitettu ihmiselle, joka haluaa tietoa Y-sukupolven suhteesta työhön, vaan se on kaikesta päätellen kirjoitettu lähinnä yhteistyöyritysten markkinointimateriaaliksi. On tietysti lukuisia sellaisia asiatekstilajeja, joilla ei ole tarkoitus sanoa sitä, mitä kirjoitetaan, vaan huolellisesti, suunnitelmallisesti ja kyseisen genren sääntöjä seuraten viestiä lukijalle jotain muuta. Valitettavasti tällaisista tekstilajeista luen suhteellisen sujuvasti ainoastaan apurahahakemuksia ja tutkimussuunnitelmia. Niinpä olin väärä henkilö lukemaan yllämainittua läystäkettä; se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Löysin siitä kuitenkin siteeraamani katkelman, ja kun käsillä ei kerran ole mitään tuon tolkullisempaakaan, lienee soveliasta ryhtyä spekuloimaan.

Oletetaan, että sitaatissa esitetty näkemys todella on Y-sukupolven parissa yleinen: Menestynyt ihminen on onnellinen, ja menestyksen voi päätellä siitä, että ihminen näyttää onnelliselta. Toisin sanoen onnellisen näköinen ihminen tulkitaan menestyneeksi, ja menestys johtaa onnellisuuteen. Lyhyesti, menestynyt = onnellinen = menestynyt. Tämä poikkeaa siitä, miten X-sukupolvi oman kokemukseni mukaan ymmärtää menestyksen ja onnellisuuden välisen suhteen. X:lle menestys ja onnellisuus ovat toistensa vaihtoehtoja. Menestynyt ihminen uhraa yksityiselämänsä, suhde läheisiin ohenee, työ (tai muu vastaava toiminta) nielee kaiken ajan ja tarmon. Onnellinen X puolestaan on luopunut menestyksen tavoittelemisesta. Onnellisuus kumpuaa yksityiselämästä, ja jos keskittyy siihen, ei voi eikä halua tavoitella menestystä.

Annan kaksi esimerkkiä. Tässä vuosien takaisessa keskustelussa tulee mielestäni esiin jotain olennaista X-sukupolven suhteesta menestyksentavoitteluun. Tässä taas yksi Suomen menestyneimmistä muotibloggaajista – vankasti Y-sukupolvea – esittää ajatuksen onnellisuudesta.

Jos onnellisuus on yksityisasia, kuten väitän X-sukupolven ajattelevan, onnellisuus ei näytä miltään tietyltä. Muiden on vaikea tunnistaa onnellinen ihminen, sillä onnellisuus ei ole pelinappula statuskilpailussa eikä X-sukupolvi siis ole kehittänyt vakiintuneita tapoja esitellä onnellisuuttaan muille. Jos sen sijaan onnellisuus = menestys, käy niin, että menestyksen esitteleminen on sama asia kuin onnellisuuden esitteleminen. Jotta onnellisuuden esitteleminen onnistuisi, se täytyy voida tunnistaa. Onnellisuus alkaa siis näyttää joltain tietyltä, tunnistettavalta.

Spekulaatiostani seuraa, että menestystä tavoittelevalta X:ltä on herkästi esimerkiksi oman terveyden vaaliminen hakusessa. Hän ei ole valinnut onnellisuutta vaan menestyksen, joten hänen tarmonsa suuntautuu menestymiseen, ei tolkullisiin nukkumaanmenoaikoihin tai selkäkivun välttämiseen, ainakaan niin kauan kuin työnteko ei vaarannu. Toisaalta X voi olla onnellinen paljon kummallisemmilla tavoilla kuin Y.

Onnellisuutta eli menestystä tavoitteleva Y puolestaan huolehtii työnsä lisäksi kodistaan, ystävistään, terveydestään ja perheestään ja elää siis tasapainoisempaa elämää kuin kollegansa X. Toisaalta Y asettaa onnellisuutensa näyteikkunaan muiden katseltavaksi, ja pimppaa sen oikean näköiseksi. Menestyskisa on onnellisuuskisa. Onnellinen täytyy tunnistaa onnelliseksi, joten Y:llä on tarjolla paljon vähemmän tapoja olla onnellinen kuin X:llä.

Kuka kääntää?

Suomennan paraikaa italialaista dekkaria. Se tulee olemaan yhdeksäs kokonaan suomentamani teos, enkä tässä laske ohuita keittokirjoja, pieniä lastenkirjoja sun muita prujuja, joita olen kääntänyt epälukuisen joukon. Lisäksi olen suomentanut merkittäviä osia kahdesta isosta kirjasta, jotka oli kiireen vuoksi jaettu useammalle kääntäjälle. Suomennan kauno- ja tietokirjallisuutta. Työskentelen siis kustantamoille, en käännöstoimistoille.

En pidä itseäni varsinaisena ammattikääntäjänä, sillä minulle tämä työ on suojaverkko: kun akateemisen työni rahoitus katkeaa, kuten se tässä taannoin monen vuoden mukavan pätkän jälkeen teki, voin turvautua ammattitaitooni suomentajana. Palkkaus on huono, tällä elää vain juuri ja juuri, ja koska kirjallisuuden kääntäjät ovat freelancereita, minulla ei ole sitäkään vähää työttömyysturvaa mikä tutkijoille nykyään suodaan. Työn positiivisia puolia ovat aikataulujen vapaus sekä se, ettei työvoimatoimisto voi painostaa minua keskeyttämään väitöskirjani tekoa sen ollessa viime metreillään, kuten se tekisi jos olisin tippunut viimeiseltä rahoituspätkältäni työttömäksi enkä lainsuojattomaksi. Voin suositella vain kaikkein hulluimmille.

Yhtä kaikki, minusta on hauskaa, että minulla on tällainen ammattitaito. Se on myös arvoituksellista. Kääntäjän työhän on kirjoittamista, eli sitä samaa, mitä minä muutenkin teen koko ajan. Se on kuitenkin aivan erilaista kirjoittamista kuin mikään muu minulle tuttu kirjoittamisen laji. Koskaan muulloin en kirjoittaessani ole yhtä lähellä tekstiä kuin kääntäessäni. Fokuksessa on koko ajan yksi virke, tai enintään yksi kappale. Toki minun on muistettava ja mietittävä aiemmin tekstissä tekemiäni ratkaisuja, mutta keskiössä ovat kuitenkin jatkuvasti hyvin pienet tekstinosat. Kääntäjä ei mieti kääntämänsä kokonaisuuden rakennetta tai järjestä ja jäsennä ajatusta, sillä kirjoittaja on tehnyt sen työn jo. Sen sijaan kääntäjä paarustaa loputtoman aavikon halki järjestäen hiekanjyväsiä uuteen asentoon.

Olen lueskellut suomennoksiani joskus jälkikäteen, enkä voi väittää tietäväni kuka ne oikeastaan on kääntänyt. Käännöksen edetessä alkutekstin kieli tulee tutuksi ja minulle alkaa syntyä näkemys siitä, miten kirjailijan tyyli ja maneerit monen monissa erilaisissa yksittäistapauksissa parhaiten suomentuvat. Kun tämä dekkarikirjailija tunkee virkkeen alkuun korostesanan, allora, eppure, anzi, tai muuta sellaista, on syytä harkita joko sanan siirtämistä keskemmäs virkettä tai sen korvaamista liitepartikkelilla. Minulla ei kuitenkaan kääntäessäni ole käsitystä siitä, miltä kokonaisuus näyttää etäämpää luettuna. Miten tämä humoristinen teksti soljuu suomeksi jos dekkarin ahmaisee yhden kesäisen iltapäivän aikana? Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Olen katsonut tekstiä vain suurennuslasilla ja tullut niin likinäköiseksi, etten saa tekstistä kauempaa mitään selvää (onneksi kustannustoimittajat ovat olemassa). Kun sitten otan suomentamani kirjan käteeni joskus muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin olen jo aikaa sitten erkaantunut kirjailijan kielestä ja ehtinyt ehkä jo sukeltaa muutamaan muuhunkin kieleen sen jälkeen, katson käännöstä oudoksuen. Näen kokonaisuuden ja se on minulle uusi. Minä olen kirjoittanut kirjan sanoista joka ikisen, mutta en tunne sitä minää, joka niin teki.

Pellava ja raataminen

Pellon muokkaaminen ja pellavan kylväminen olivat miesten töitä, kitkeminen ja sadonkorjuu kuuluivat puolestaan naisten tehtäviin. Syksyllä, kun pellavansiemenet olivat kehittyneet, nyhlettiin pellavasato ylös. "Naiset ne repi, ei siinä miehiä ollut. Meilläkin äiti repi ja isä haki ne illalla pois", muistellaan Iitin Perheniemestä. Nyhtämisen jälkeen poistettiin siemennupit rohkalla. Seuraavaksi pellavat laitettiin lyhteille ja vietiin johonkin vesistöön likoon. Iitissä pellavia liotettiin järvissä, lammissa, puroissa ja joissa. Liotuspaikan vesi ei saanut virrata voimakkaasti etteivät kuidut kuluneet. Painoksi laitettiin tavallisesti kiviä. [...] Liotusaika vaihteli runsaasta viikosta neljään viikkoon.
Liotuksen jälkeen pellavanvarret levitettiin johonkin rauhalliseen paikkaan kuten karhialle eli nurmikolle, pihamaalle tai peltosaralle ohuesti kuivumaan. Lopullinen kuivatus tapahtui saunan tai riihen parvella, syksyisten ulkotöiden vähennyttyä. Saunan tai riihen lämmössä pellavia kuivattiin tavallisesti seuraavaan päivään, jolloin alkoi loukutus eli varsien luiden rikkominen. Työ oli raskasta, minkä vuoksi siihen osallistuivatkin pääasiassa miehet, mutta toisinaan myös "vähän vahvemmat naiset".
Loukutusta seurasi pellavan lihtaus, joka pehmensi kuidut. Tämäkään työ ei ollut kevyttä sillä "lihtaaminen alkoi usein koskea päähän". Töitä tehtiin talkoilla, joihin lapsetkin pääsivät mukaan. [...] Lihtaamisen jälkeen pellavat häkilöitiin, eli kuidut puhdistettiin ja jaoteltiin häkilän avulla. [...] Pellavat kehrättiin pitkään kotona rukilla.

Kansatieteen tentti meni jo, ja kohta alan lukea seuraavaan, mutta palasin vielä yhden tenttikirjani pariin: Sanna Kaisa Spoofin toimittama Tiltun kapiot, Iittiläinen käsityöperinne, melkoinen lohkare kirjaksi. Kohtasin paljon käsittämättömiä käsityötermejä, joita ei vaivauduttu selittämään; muuten teos oli yllättävänkin viihdyttävä.

Palasin kirjan pariin koska törmäsin tänään pellavan työstämisen työläyteen aivan toisessa yhteydessä: kirjassa, jota paraikaa käännän. Sen tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Eurooppaan, mutta pellavan vaivalloisuutta muistellaan yhtä hartaasti kuin Iitissäkin. Jos et lukenut yllä siteeraamaani kuvausta, lue se nyt. Kehruun jälkeen piti tietysti vielä kutoa kangas kangaspuissa ja ommella siitä mitä ikinä pitikään ommella.

Pellavan parissa raataneet naiset (kirjassa jota käännän naiset tuntuvat vastanneen koko pellavashowsta) elivät lähteeni mukaan muutenkin ainaisessa työssä – kuten iittiläisetkin naiset, joiden ei sopinut istua toimettomina: "Naapurin tyttö oli tullut kyläilemään ja ihasteli äitiä, joka pystyi heijaamaan vauvaa, lukemaan, laulamaan ja kutomaan sukkaa samanaikaisesti." Miehet tietysti raatoivat omissa töissään yhtä lailla, oli pakko.

Huomaan päässeni laiskistumaan. Ihanteellinen tila olisi se, jossa minulle ei tuottaisi niin halutessani vaikeuksia tehdä töitä suurimman osan valveillaoloajastani joka päivä, enkä nyt selvästikään ole tuossa ihanteellisessa tilassa. Onneksi pääsen taas pikku hiljaa raatamisen makuun tämän työprojektin myötä, sillä aikataulu on melkoinen. Aluksi kitisen hieman, sitten totun; tuottamisen tunne on mukava, stimuloiva, ajattelua ärhentävä.

Ero tauottoman työn pakkoon on melkoinen.

Tukos

Ymmärtääkö näistä kuvista ilman selitystä mitä ne esittävät? Arvelen, että alemmasta, tekstin alla näkyvästä, on helpompi päätellä kuin ylemmästä. Olisi hauska kuulla arvauksia.

Sain heinäkuulle paljon töitä ja koetan nyt tehdä niitä. Suurimman työn tarjoava kustantamo velvoittaa minut vaikenemaan, joten en voi kirjoittaa siitä, mitä käännän. Ilma on painostava, pää tuntuu tukkoiselta, saisi ukkostaa.