Etuoikeutettua epävarmuutta

Sosiaalisen turvattomuuden nujertavalla palkkatyömuodolla on kaksi institutionaalista kivijalkaa, työelämän kollektiiviset suhteet ja sosiaalivaltio. Palkkatyömuoto eli normalisoitu palkkatyö erottaa työnantajan (oikeammin työvoiman ostajan) ja työntekijän (oikeammin työvoiman myyjän) asemat, asettaa ne osapuoliksi ja sijoittaa osapuolet osaksi tiettyjä kollektiiveja. Työsopimuksessa instituoidaan se, että työntekijä tekee työtä työnantajalle, tämän johtamisoikeuden alaisena. Työnantajalla on siis oikeus muovata ja organisoida työprosessi. Kahdenvälinen työsopimus on epäsymmetrinen ja eriarvoinen, niin että työntekijä on palkkasuhteen heikompi, suojeltava osapuoli. Tilanne tasoittuu, kun yksittäinen työntekijä kuuluu palkkatyöläisiin ja saa tämän nojalla kollektiivin jäsenille kuuluvat oikeudet ja kun häntä suojelevat kollektiiviset sopimukset.

Luen Raija Julkusen teosta Uuuden työn paradoksit: Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Luin vastikään myös Hannun kirjoituksen siitä, kuinka kulttuurialoista on (taas, lyhyen tauon jälkeen) tulossa hyväosaisten etuoikeus. Sama pätee tieteeseen.

Kirjoitin tänne joskus kesästä, jolloin muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Kuluneen talven ja kevään aikana elämäni on muuttunut keski-ikäisen, keskiluokkaisen ammattitutkijan elämäksi. Viimeisinkin merkki viime vuosien epävarmuudesta on jäämässä lähipäivinä taa, sillä pakkaan paraikaa muuttolaatikoita siirtääkseni tavarani miniatyyriasunnostani aikuisten ihmisten kotiin, jossa on erillinen makuuhuone ja erillinen työhuone ja olohuoneessa flyygeli.

En olisi voinut saavuttaa tämänhetkistä mukavuutta ilman niitä vuosia, joina elin silpputöillä ja lyhyillä rahoituspätkillä. Tai ehkä olisin, mutta kalliilla hinnalla: ilman epävarmuuden vuosia en saisi nyt tehdä juuri sitä mitä itse tahdon tehdä enkä voisi olla sen tutkijayhteisön jäsen, johon nyt kuulun. Kaikilla ei ole varaa vuosien epävarmuuteen. Niinpä tutkijoiksi valikoituu niitä, jotka tietävät olevansa turvassa, vaikka palkkatyöläiskollektiivin sopimukset eivät heitä turvaakaan.

Olin perustutkintoa tehdessäni tuntitöissä Kansalliskirjastolla. Rotundan tiski luo takanaan istuvien virkailijoiden ylle oraakkelin auran, joten jouduin nuorena opiskelijatyttönä tottumaan siihen, että asiakkaat professoreita myöten kuvittelivat minun tietävän kaikesta kaiken. Osa henkilökonnasta tiesikin. Olin vastikään osoittamassa mieltäni sitä vastaan, että osa näistä aidoista oraakkeleista irtisanottiin. Kansalliskirjastolla ei ole enää vuosiin ollut varaa tuntityöntekijöihin. Asiakaspalvelua saa vain päiväsaikaan, muulloin tarjolla on päätteitä, lainausautomaatti ja valvontakameran katse.

Minulla oli varaa epävarmuuteen, joten en jäänyt kirjastolle töihin. Se kannatti, mikä tekee minut murheelliseksi. Kirjoitin äskettäin pyynnöstä yhden tiedepoliittisen blogikirjoituksen omalla nimelläni toisaalle. Sain heti kutsun johonkin tutkijanäkökulmia sidosryhmille työstävään asiantuntijatyöryhmään. Tuli tarve kirjoittaa Eufemiana.

Yrittäjyys rajakäsitteenä

Julkisuudessa on ollut keskustelua, jonka mukaan hallituksen esitys voi työttömyysturvan itsensätyöllistäjiltä. Keskustelu pohjautuu siihen, että hallituksen esityksellä oman työän käsite poistetaan työttömyysturvalaista. Käsityksen mukaan TE-keskukset tulkitsevat jatkossa työnhakijat herkemmin päätoimisiksi yrittäjiksi, vaikka aikaisemmin heidän on katsottu olevan lähinnä sivutoimisesti omassa työssään työllistyviä.
 Työ- ja elinkeinoministeriö on todennut, että oman työn ja yrittäjyyden päätoimisuutta arvioidaan samoilla kriteereillä. Lakiteknisesti aisa vastaa työ- ja elinkeinoministeriön käsitystä, mutta se ei vastaa TE-keskusten tosiasiallista käytäntöä, jossa omaan työhön on suhtauduttu kevyemmin. Tätä mieltä on ollut myös Sumen suurimman Yleisen työttömyyskassan toimitusjohtaja, jonka mukaan jo yhden toimeksiannon vastaanottaminen voi tulevaisuudessa johtaa siihen, että henkilö katsotaan päätoimiseksi yrittäjäksi (Liite 2).

Päädyin lukemaan Suomen Journalistiliiton Eduskunnan terveys- ja sosiaalivaliokunnalle laatimaa lausuntoa hallituksen esitykseen 94/2015. Lausunto on muuten häkellyttävän huonoa suomea. Se on osa keskustelua, joka on kiivastuttanut viime aikoina tiede- ja taideväkeä. Lausunto sai minua miettimään yrittäjyyttä rajakäsitteenä. Siis käsitteenä, joka ymmärretään eri yhteisöissä hyvin eri tavoin, mutta joka on kuitenkin niin vankka, että sitä voidaan pitää yhtenä käsitteenä. Tällaiset käsitteet ovat hyödyllisiä yhteisöjen välisessä kommunikaatiossa ja yhteisessä päätöksenteossa. (Rajakäsitteet ovat siis rajakohteiden alaluokka.)

Otetaan kaksi löyhää yhteisöä: ne, jotka käyvät työnsä vuoksi vuosittain Helsingin kirjamessuilla, ja ne, jotka käyvät työnsä vuoksi vuosittain Slushissa. Kymmassakin yhteisössä yrittäjyys on latautunut käsite. Kuulun itse ensimmäiseen yhteisöön, mieheni puolestaan kuuluu jälkimmäiseen. Kysyin siis häneltä, mitä hänelle tulee mieleen sanasta "yrittäjyys". Hän vastasi tähän tapaan:

Vapaus määrätä itse työstään ja vastuu siitä, että asiat hoituvat. Geimi, pelillisyys. Riittävän menestyksen jälkeen jopa kohtuuton palkkio. Lakia ei pidetä pyhänä, vaan harmaan alueen rajoja haetaan eri tavoin. Tämän kiistäminen on yhtä typerää kuin väite, että pysyy erossa valtapeleistä. Kuitenkin myös kunniallisuus. Se ei estä opportunismia: peli voi olla rankkaa, mutta se on reilua. Jotta pystyy rakentamaan kestävää bisnestä, tekojen on kestettävä päivänvaloa. Mahdollisuuksia hyödynnetään, mutta muihin suhtaudutaan inhimillisesti. Ongelmia ei yritetä väistää. 
Riski on keskeistä ja ymmärretään usein väärin. Riski motivoi rakentamaan kestävän systeemin; sellaisen, joka kestää kaikki jatkuvasti tulevat yllätykset. Riskinotto on tavallaan väärä sana, koska yrittäjä ei voi päättää, että "nyt otan tällaisen riskin". Riski tarkoittaa sitä, että milloin tahansa saatta tapahtua yllättäviä asioita eikä niihin voi varautua. Ei tiedä, voittaako. Täytyy rakentaa systeemiä, joka toimii, vaikka ei tiedä, mihin pitäisi varautua.

Minulle taas tulee yrittäjyydestä mieleen se, että minut on monta kertaa luokiteltu yrittäjäksi. Kyselyhaastatteluissa ei ole erillistä kohtaa aika ajoin freelance-suomennostöitä tekevälle apurahatutkijalle, joten olen haastattelijoiden mukaan yrittäjä. Myös työvoimaviranomaisten mukaan olen yrittäjä. Moni tuttu on ensin ollut töissä esimerkiksi toimittajana tai kustannustoimittajana, mutta on sitten kaikenlaisten uudelleenjärjestelyjen seurauksena päätynyt elämään siinä epämääräisessä välimaastossa, jossa ei olla työntekijöitä mutta ei välttämättä yrittäjiäkään. He siis jatkavat entisiä töitään, mutta eivät ole työsuhteessa, vaan myyvät työtään erilaisten sekavien himmelijärjestelyjen avulla entisille työnantajilleen. Työ voi loppua milloin hyvänsä. Jokaiseen työtarjoukseen on tartuttava, lomia ei oikein voi suunnitella. Uralla ei voi edetä; eteneminen siis vaatii uran vaihtamista. Jos työvoimaviranomaiset määrittelevät välitilassaeläjän päätoimiseksi yrittäjäksi, se tarkoittaa työttömyysturvan menettämistä.

Kirjamessukävijän mahdollisessa yrittäjyydessä ei ole mitään erityisen pelillistä. Yrittäjäksi ei ryhdytä vaan tuomitaan. Kyseessä on aina jonkun toisen päätös, johon on sopeuduttava, jos haluaa jatkaa työtään. Voiton mahdollisuutta ei ole. Työvoimaviranomaisten päätöksiin liittyvä iso riski on kyllä koko ajan läsnä.

Yrittäjyys on kuitenkin rajakäsite, eli se on muutamilta peruspiirteiltään varsin vankka. Siihen näet liittyy lainsäädäntöä. Aluksi mainitsemassani kiivaassa keskustelussa on kyse siitä, että tätä lainsäädäntöä ollaan muuttamassa, ja vaikuttaa siltä, ettei muutossuunnitelmissa ole otettu kirjamessuyhteisön tilannetta kunnolla huomioon.

Tilanne ei yllätä. Näiden kahden yhteisön on ajoin vaikea ymmärtää (tai edes tunnistaa) toisiaan, ja erityisesti slushyhteisön sisällä taitaa olla hankala tajuta, ettei kustannustoimittajan tai kirjallisuuden suomentajan tai toimittajan työ yksinkertaisesti ole sellasta, että se taipuisi heidän mieltämänsä kaltaiseksi yrittäjyydeksi. Näillä aloilla yrittäjiksi tuomitaan. Olen viime vuosina tarkkaillut hieman huvittuneena sitä, kuinka vilpittömästi yrittäjyysmyönteiset ja uudistushalukkaat, slushyhteisöön kuuluvat ihmiset koettavat tuoda kaikenlaisia yritystyöpajoja ja innovaatiohautomoita yliopistolle – ja järkyttyvät sitten kohdatessaan tiede- ja kulttuuriväen kiukun. Erityisen riemukasta oli seurata sitä, kuinka perinpohjaisesti eräät slushyhteisöön kuuluvat närkästyivät nähdessään tämän bannerin.

Keskeytetystä pääsykokeesta

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykoe jouduttiin keskeyttämään keskiviikkona. Yleisen valtio-opin yhden linjan, maailmanpolitiikan tutkimuksen, pääsykokeeseen oli tulostettu viimevuotiset kysymykset.
Useat valtiotieteellisen opiskelijat päivittelivät tilannetta iltapäivällä sosiaalisessa mediassa.

Oli vain ajan kysymys milloin jotain tällaista tapahtuu. Helsingin yliopiston sisäinen tiedonkulku ei nimittäin enää toimi.

Itse asiassa huomattavan moni tämän kokoisessa organisaatiossa arjen välttämättömyyksiin kuuluva prosessi ei toimi. Tänä keväänä on vastaan tullut mm. tilanne, jossa saimme kuusi päivää ennen erään kurssin alkua tietää, että meille oli 4-5 kuukautta aiemmin myönnetty rahaa sen ja erään toisen kurssin kehittämiseen. Olisi ollut kiva tietää ajoissa. Opiskelijatkin olisivat hyötyneet. Kuulemma eri rahoitusmallien ja hallintojärjestelmien yhtäaikaisten muutosten ristitulessa tieto oli vain jäänyt jonnekin. Kukaan ei tiennyt, kenen olisi pitänyt kertoa meille, kurssin järjestäjille. Tuli vastaan myös tilanne, jossa jatko-opiskelija oli menossa pitämään hyvin vaikutusvaltaiselle yleisölle esitelmää Helsingin yliopiston edustajana, mutta koettaessaan tulostaa esitelmämuistiinpanojaan hän sai huomata, että häneltä oli viety tulostusoikeus, kuulemma koska hän oli jatko-opiskelija. Asiasta ei tiedotettu. Myöhemmin jatko-opiskelijoilla taas ilman muuta oli vastaava tulostuskiintiö kuin perustutkinto-opiskelijoillakin, eikä kukaan kysellessä osannut sanoa mistä koko jupakassa oli kyse.

Nämä eivät ole poikkeustapauksia, vaan kaikkien suomalaisten yliopistojen ja korkeakoulujen tämän hetken arkea. Professorien kasvot ovat muuttuneet pysyvästi harmaiksi. Amanuenssit ja laitossihteerit tärisevät puhuessaan. Äitini, joka jäi eläkkeelle vuodenvaihteessa, totesi ensin, etteivät opetus- tai ohjaustehtävät juurikaan vähentyneet, hän vain tekee niitä nyt professori emeritan tuntipalkalla. Noin kuukauden kuluttua hän kuitenkin kertoi minulle kasvot kirkastuneina, että nyt hän vasta tajusi: "Mun ei tarvitse istua enää yhdessäkään tutkinnonuudistuskokouksessa!" Kasvojen harmaus oli hävinnyt.

En syytä nykytilanteesta ketään yliopistojen ja korkeakoulujen henkilökuntaan kuuluvaa. Itse asiassa useilla tästä väestä on vahva, ihanteista kumpuava tarve suojella opiskelijoita nykykaaokselta parhaansa mukaan ja jotenkin taata opetuksen taso. (Tutkimus toki kärsii.) Se on kuitenkin vaikeaa, sillä väki alkaa uupua.

Ajatellaan Helsingin yliopistoa, joka on liki 40 000 hengen työyhteisö. Sitä on viimeisten muutaman vuoden aikana uudistettu ainakin seuraavin tavoin: 1) 2010 yliopistolakiuudistus monine tipoittain tulleine, rahoitukseen vaikuttaneine lisäyksineen. Lainmuutoksen myötä yliopistojen ja korkeakoulujen asema yhteiskunnassa ja hallintomalli muuttuivat radikaalisti. 2) Samaan aikaan tapahtunut laitosuudistus, jossa pieniä laitoksia yhdistettiin suuremmiksi. Kuten Helsingin yliopiston filosofian laitoksen viimeinen johtaja Thomas Wallgren totesi, sitä laitosta ei koskaan nainen johtanut. Enää ei voi, sillä laitosta ei enää ole. Teoreettinen filosofia ja filosofi ovat osa Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta, käytännöllinen filosofia taas kuuluu Politiikan ja talouden tutkimuksen laitokseen. 3) Bolognan prosessin mukanaan tuomat perustutkintoja koskevat tutkinnonuudistukset: alemman korkeakoulututkinnon erottaminen maisteriohjelmista. 4) Paraikaa käynnissä oleva tohtorintutkintoa koskeva uudistusprosessi uusine tohtoriohjelmineen.

Voi olla, että muitakin uudistuksia on tehty, en tiedä kun olen vain pahainen jatko-opiskelija ja tuntiopettaja. Voinet kuitenkin, rakas lukija, kuvitella mitä tällainen tauoton uudistusten hyöyntä saa aikaan liki 40 000 hengen työyhteisön arjessa. Kaikki kyllä tekevät parhaansa, mutta kun vanhat käytännöt eivät enää toimi eikä uusia ehdi muodostua ennen kuin rakenteita taas muutetaan radikaalisti, ei yksinkertaisinkaan tieto kulje. Ei ole enää olemassa sitä prosessia, joka takaisi, että joku tarkistaa pääsykoekysymykset ja vertaa niitä tämän vuoden pääsykoekirjaan.