Etuoikeutettua epävarmuutta

Sosiaalisen turvattomuuden nujertavalla palkkatyömuodolla on kaksi institutionaalista kivijalkaa, työelämän kollektiiviset suhteet ja sosiaalivaltio. Palkkatyömuoto eli normalisoitu palkkatyö erottaa työnantajan (oikeammin työvoiman ostajan) ja työntekijän (oikeammin työvoiman myyjän) asemat, asettaa ne osapuoliksi ja sijoittaa osapuolet osaksi tiettyjä kollektiiveja. Työsopimuksessa instituoidaan se, että työntekijä tekee työtä työnantajalle, tämän johtamisoikeuden alaisena. Työnantajalla on siis oikeus muovata ja organisoida työprosessi. Kahdenvälinen työsopimus on epäsymmetrinen ja eriarvoinen, niin että työntekijä on palkkasuhteen heikompi, suojeltava osapuoli. Tilanne tasoittuu, kun yksittäinen työntekijä kuuluu palkkatyöläisiin ja saa tämän nojalla kollektiivin jäsenille kuuluvat oikeudet ja kun häntä suojelevat kollektiiviset sopimukset.

Luen Raija Julkusen teosta Uuuden työn paradoksit: Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Luin vastikään myös Hannun kirjoituksen siitä, kuinka kulttuurialoista on (taas, lyhyen tauon jälkeen) tulossa hyväosaisten etuoikeus. Sama pätee tieteeseen.

Kirjoitin tänne joskus kesästä, jolloin muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Kuluneen talven ja kevään aikana elämäni on muuttunut keski-ikäisen, keskiluokkaisen ammattitutkijan elämäksi. Viimeisinkin merkki viime vuosien epävarmuudesta on jäämässä lähipäivinä taa, sillä pakkaan paraikaa muuttolaatikoita siirtääkseni tavarani miniatyyriasunnostani aikuisten ihmisten kotiin, jossa on erillinen makuuhuone ja erillinen työhuone ja olohuoneessa flyygeli.

En olisi voinut saavuttaa tämänhetkistä mukavuutta ilman niitä vuosia, joina elin silpputöillä ja lyhyillä rahoituspätkillä. Tai ehkä olisin, mutta kalliilla hinnalla: ilman epävarmuuden vuosia en saisi nyt tehdä juuri sitä mitä itse tahdon tehdä enkä voisi olla sen tutkijayhteisön jäsen, johon nyt kuulun. Kaikilla ei ole varaa vuosien epävarmuuteen. Niinpä tutkijoiksi valikoituu niitä, jotka tietävät olevansa turvassa, vaikka palkkatyöläiskollektiivin sopimukset eivät heitä turvaakaan.

Olin perustutkintoa tehdessäni tuntitöissä Kansalliskirjastolla. Rotundan tiski luo takanaan istuvien virkailijoiden ylle oraakkelin auran, joten jouduin nuorena opiskelijatyttönä tottumaan siihen, että asiakkaat professoreita myöten kuvittelivat minun tietävän kaikesta kaiken. Osa henkilökonnasta tiesikin. Olin vastikään osoittamassa mieltäni sitä vastaan, että osa näistä aidoista oraakkeleista irtisanottiin. Kansalliskirjastolla ei ole enää vuosiin ollut varaa tuntityöntekijöihin. Asiakaspalvelua saa vain päiväsaikaan, muulloin tarjolla on päätteitä, lainausautomaatti ja valvontakameran katse.

Minulla oli varaa epävarmuuteen, joten en jäänyt kirjastolle töihin. Se kannatti, mikä tekee minut murheelliseksi. Kirjoitin äskettäin pyynnöstä yhden tiedepoliittisen blogikirjoituksen omalla nimelläni toisaalle. Sain heti kutsun johonkin tutkijanäkökulmia sidosryhmille työstävään asiantuntijatyöryhmään. Tuli tarve kirjoittaa Eufemiana.

Vaikuttavuudesta

Tuleva akateemikko matkasi vuosia yhä uudelleen suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoille kootakseen tietoa suomalaisesta šamanismista, itämerensuomalaisten mytologiasta ja yhteisistä juuristamme. Näin läheltä, miten hänet otettiin kylissä vastaan kuin pitkään kadoksissa ollut sisar, puettiin kansanpukuun, ripustettiin kaulalle korut ja tarjottiin lasi pontikkaa. ”Meidän professori.” 

Luin lumoutuneena hänen "Itämerensuomalaisen mytologiansa"

Siikala tutki pohjoisen Euraasian alkuperäiskansojen uskonnollisia tapoja, shamanismia, kalevalamittaisten runojen myyttis-historiallista tulkintaa ja suullisen kerronnan tutkimuksen metodeja. Hän perehtyi myös siihen, miten etninen vähemmistöryhmä käyttää hyväkseen omaa mytologiaansa ja perinnettään pyrkiessään elvyttämään ja säilyttämään oman kielensä ja elämäntapansa toiskielisen valtakulttuurin paineissa. 

Voi kuinka valtavasti vuosien ja jo vuosikymmentenkin mittaan teoksensa ovatkaan tähän vastaanottajaan vaikuttaneet, vallan tajuntaa laajentaneet... 

Monet perinnetieteiden ja antropologian opiskelijat tunsivat hänet myötätuntoisena opettajana, joka muistutti, että tieteellinen työ on tutkijan kilpailua itsensä kanssa. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua.

Osallistuin tänään työpajaan, jossa oli tarkoitus interaktiivisesti, osallistavasti ja taiteen keinoja käyttäen kartoittaa humanistisen tutkimuksen sekä kvalitatiivisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaikuttavuutta. Paikalla oli kolme työpajanvetäjää, kuusi hallintoihmistä ja neljä tutkijaa. Tutkijoista kaksi oli tieteenfilosofeja, jotka olimme paikalla siksi, että mitä ihmettä nyt taas. Ne toiset kaksi olivat ihan oikeasti mukana jossain hankkeessa, jossa pyritään tavanomaista välittömämpään yhteiskunnalliseen tai yhteisölliseen vaikuttavuuteen. Toisella heistä jopa oli humanistinen ja toisella yhteiskuntatieteellinen koulutus. Yksi hallintoihmisistä ei puhunut suomea, joten paja vedettiin englanniksi.

Nyt haluan painottaa, että kaikki ne hallintoihmiset ja pajanvetäjät olivat oikein sympaattisia. Lopputulos oli silti – tietysti – jotain ihan muuta kuin piti. Eihän meidän ollut mitenkään mahdollista kartoittaa sellaisen tutkimuksen vaikuttavuutta, josta iso osa osallistujista ei tiennyt juuri mitään. Aika ei silti ainakaan minun osaltani mennyt täysin hukkaan. Tajusin nimittäin taas vähän jotain siitä kommunikaatiokuilusta, joka tekee monien ihmistieteellisten alojen tutkijoiden elämästä joskus turhauttavahkoa.

Pajan hallintoihmisten käsitys vaikuttavuudesta rakentui sellaisten mallien varaan, jotka eivät lainkaan sovellu esimerkiksi humanistisen tutkimuksen vaikuttavuuden tarkasteluun. Vaikuttavuus ensinnäkin yhdistyi heidän ajattelussaan soveltavaan tutkimukseen. Näinhän se etenkin luonnontieteissä onkin. Ensin yhdet tekevät perustutkimusta, josta suurin osa ihmisistä ei voi millään tajuta mitään. Sitten toiset soveltavat ja saavat sellaisia tuloksia, jotka voi patentoida, mikä on taloudellisesti vaikuttavaa. No, esimerkiksi Suomen ensimmäisten asutusjäänteiden arkeologinen tutkimus ei missään vaiheessa tuota patentointikelpoisia tuloksia. Toisaalta arkeologiassa perustutkimuksen tuloksista voi kirjoittaa ihan ymmärrettävän ja muitakin kuin arkeologeja kiinnostavan kirjan. Tutkimus vaikuttaa jaettuihin käsityksiimme siitä, keitä esi-isämme olivat.

Oli hallintoihmisillä sentään muitakin malliesimerkkejä vaikuttavasta tutkimuksesta kuin tuo patentointiin kytkeytyvä. Tutkimus voi olla myös yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Käsitettä ei varsinaisesti määritelty, mutta strateginen tutkimus lienee tässä mielessä vaikuttavaa. Tällainen tutkimus siis auttaa päätöksentekijöitä työssään. Niin. Tutkimustieto suomen kieliopista ei vaikuta poliittiseen päätöksentekoon. Isosta suomen kieliopista on silti otettu kolme painosta ja laadittu verkkoversio. Lisäksi: jos kieltämme ei olisi koskaan tutkittu, sitä ei olisi myöskään koskaan modernisoitu – joutuisin kirjoittamaan tämänkin eufemiatukseni jollain muulla kielellä. Vaikuttavaa, sanoisin.

Eräs hallintoihmisistä valitti, kuinka vaikea on saada ihmistieteilijöitä osallistumaan julkiseen keskusteluun tutkimuksen vaikuttavuudesta. Jäin miettimään hahmottaako hän lainkaan, kuinka epäkiitollista touhua tuo tutkijoille on. Jos vaikuttavuus ymmärretään yllä kuvattujen mallien mukaan, esimerkiksi humanistinen tutkimus ei selvästikään ole vaikuttavaa. Niinpä hyväätarkoittava keskustelu vaikuttavuudesta johtaa siihen, että ollakseen vaikuttavaa humanistisen tutkimuksen pitäisi olla tykkänään toisenlaista kuin mitä se nykyisellään on. Hyvää humanistista tutkimusta tekevä tutkija kuitenkin usein tietää, että hänen työnsä on vaikuttavaa. Se vaikuttavuus vain on erilaista kuin mistä tiedepoliittisessa keskustelussa puhutaan. Tutkijan pitää siis valita, käyttääkö aikaansa hedelmälliseen, vaikuttavaan tutkimukseen, vaiko siihen, että koettaa osallistua turhauttavaan keskusteluun tiedepolitiikkaihmisten kanssa.

Miten humanistinen tutkimus siis vaikuttaa? Tämän kirjoituksen alussa nostin muistokirjoituksista ja niiden kommenteista poimituin sitaatein esiin yhden esimerkin. Menetimme vastikään yhden Suomen säkenöivimmistä tutkijoista, akateemikko Anna-Leena Siikalan. Hänen tutkimustyönsä oli huimasti vaikuttavampaa kuin mihin suurin osa tutkijakunnasta, alasta riippumatta, koskaan kykenee. Hän onnistui sekä jättämään pysyvän jäljen oman tieteenalansa kansainväliseen kehitykseen että lumoamaan lukioikäisiä lukijoita. Tässä maassa on monta ihmistä, joiden ajatteluun Siikala on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua.

Kritiikki, muutosvastarinta ja tiedepolitiikka

Olen viime päivinä puhunut tieteestä ja omasta työstäni muidenkin kuin tutkijoiden kanssa. Sitä ei tapahdu liian usein, koska kokonaan tiedemaailman ulkopuolella toimivia ihmisiä aihe kiinnostaa suhteellisen vähän. Nyt kuitenkin istuin ensin hieno leninki ylläni iltaa pöytäseurueessa, johon kuului myös tieteen rahoituksen kanssa puuhastelevia. Sitten päädyin neuvonpitoon ihmisten kanssa, jotka työskentelevät tutkimuksen ja päätöksenteon rajalla.

Väitän, että tiedepolitiikka on useimpien tutkijoiden näkökulmasta olemuksellisesti kammottavaa. Siltä se minustakin usein tuntuu. Törmäsin juuri keskusteluissani erääseen eroon, joka kenties tekee tätä kammon tunnetta ymmärrettäväksi. Tiedepolitiikan toimijat saattavat hahmottaa kritiikin muutosvastarinnaksi. Minä hahmotan kritiikin tieteen olemassaolon ehdoksi.

Tiede edistyy, jos edistyy, pikkutarkan ja aikaa vievän kriittisen prosessin myötä. Jos uusi idea herättää vastaväitteitä, tarkoittaa se, että idea on päässyt tämän kriittisen prosessin hampaisiin. Vasta jos tiedeyhteisö alkaa käyttää aikaansa jonkin uuden ajatuksen kyseenalaistamiseen, on tuolla ajatuksella mahdollisuus jalostua joksikin kestäväksi. Sitä ennen se on vain kokeilevaa puhetta. Tämä ei taida olla kaikille tiedepolitiikassa toimiville ihmisille samassa määrin itsestäänselvää kuin se tutkijoille tapaa olla.

Nyt karrikoin:

Tiedepoliitikko tulee esittelemään ideaa tutkijayleisölle. Osa yleisöstä on jo idean takana, ja he reagoivat tietysti innostuneesti. Suuri osa yleisöstä reagoi kuten tutkijat reagoivat uusiin, mielenkiintoisen kuuloisiin ideoihin: he alkavat esittää kriittisiä huomioita ja vaatia tarkennuksia. Tiedepoliitikko pettyy: kauheaa muutosvastarintaa, tässähän pitäisi olla liekeissä, nyt pöhisee. Onpa tiedeyhteisö konservatiivinen ja jähmeä.

Tutkijan näkökulmasta tämä on kammottavaa. Tiedepoliitikko ei selvästikään tavoittele pelkästään sitä, että tiedeyhteisö kokeilisi esitettyä uutta ideaa – hän tuntuu lisäksi vaativan, että tiedeyhteisö luopuisi siitä kriittisestä asenteesta, jota muiden muassa minä pidän tieteen olemassaolon ehtona. Tutkijan näkökulmasta katsottuna tiedepoliitikolla on paljon valtaa; hän päättää rahoituksesta. Näyttää siltä, että hän haluaa käyttää tätä valtaansa tieteen olemassaolon ehtojen murentamiseen.

Karrikointi loppuu tähän. Uskallan silti väittää, että tämänoloiset erot ajattelun ja toiminnan tavoissa heikentävät tutkijoiden ja tiedepolitiikan toimijoiden hedelmällisen yhteistyön mahdollisuuksia.

Liian pitkälle venytetty

Disciplines, this suggests, are cartels that organize markets for the production and employment of students by excluding those job-seekers who are not products of the cartel. They arise under various conditions, but the main condition is that there is a market to cartelize. But disciplines are peculiar cartels: Since they are the consumers of what they produce, they are unconcerned with prices. And they have no incentive to limit internal competition, for departments benefit from competition as consumers more or less as much as they do as producers.

Tai sitten tieteenalat eivät kerta kaikkiaan muistuta kartelleja. Luimme eräässä seminaarissa Stephen Turnerin artikkelin "What are Disciplines". Turner vertaa artikkelissaan tieteenaloja kartelleihin ja venyttää taloustieteestä omaksumiaan jäsennystapoja aina artikkelin loppuun saakka – vaikka joutuukin jo kuudennella sivulla myöntämään, että vähän erikoislaatuisiahan nämä kartellit ovat. Seminaarissa todettiin, että kiltajärjestelmä olisi parempi vertailukohta.

Olen lukenut viime aikoina myös Philip Kitcherin kirjaa Abusing Science: The Case against Creationism. Hän hahmottelee siinä oman näkemyksensä hyvän tieteen kriteereistä. Hän korostaa muun muassa unifikaatiota: hyvä tiede on sellaista, jossa ei ratkaista jokaista vastaan osuvaa ongelmaa eri tavoin, vaan käytössä on yksi tai muutama monaalle sopiva ongelmanratkaisustrategia. Esimerkiksi Newtonin laeilla pystytään ratkaisemaan suunnattoman paljon monenlaisia ongelmia.

Kun tällainen monaalle soveltuva ongelmanratkaisustrategia kerran keksitään, sitä halutaan tietysti käyttää. Taloustieteen ongelmanratkaisustrategioita on viime vuosikymmeninä koetettu soveltaa myös sellaisiin tutkimuskohteisiin ja kysymyskenttiin, joita ovat yleensä tutkineet aivan muut kuin taloustieteilijät. Tällaista alarajojen yli marssimista on sitten moitittu tieteelliseksi imperialismiksi. Kuten Uskali Mäki huomauttaa, toimivan ongelmanratkaisustrategian soveltaminen uusille alueille voi olla täysin perusteltua – jos se edelleen toimii. Jos se ei toimi, muuttuu touhu äkkiä huonoksi tieteeksi.

Oletetaan, että hyvä tiede tosiaan onnistuu ratkomaan paljon ongelmia muutamalla ongelmanratkaisustrategialla. Tokihan tutkijat siis koettavat venyttää strategioitaan epätodennäköisiinkin suuntiin: onnistuminen todistaisi heidän tieteensä hyväksi. Toisaalta jos venyttäminen luontuu yhtä huonosti kuin minulta nyt tämän venyttämiskielikuvan käyttö, saatetaan päätyä tuottamaan lööperiä.

Tämä ei vielä olisi ongelma. Ideoita täytyy testata, ja välillä testaaminen johtaa havaintoon, että ei nyt oikein onnistunut. Ongelmiin päädytään vasta jos asiaan sekoittuu valtakysymyksiä eikä epäonnistumista tunnisteta. Jotkut tieteenalat ovat vaikutusvaltaisempia kuin toiset, ja vaikutusvaltaisten alojen ongelmanratkaisustrategioita koetetaan usein soveltaa suunnilleen kaikkeen, mikä mieleen juolahtaa. Esimerkiksi taloustieteen ongelmanratkaisutapoja tosiaan sovelletaan nykyään sinne sun tänne. Vaarana on, että sovellukset hyväksytään alan vaikutusvallan vuoksi eikä siksi, että strategiat toimisivat. Tuloksia väitetään aivan erityisen hyväksi tiedoksi, vaikka samasta aiheesta olisi tarjolla parempaakin tietoa. Toisin sanoen lopulta saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa samat ongelmanratkaisustrategiat ovat aivan mainiota tiedettä tiettyjen sovelluskohteiden kohdalla, mutta toisaalla ne alkavat muistuttaa pseudotiedettä.

Kitcher pyrkii kriteereillään kuvaamaan, mikä erottaa tieteen pseudotieteestä. Unifikaation korostamisessa on kuitenkin omat vaaransa.

Jani Kaaron romanttisista mietteistä

Se, mitä tässä maalailen, on paljon muinaisempi visio. 

Sellainen kuin Yurok-intiaaneilla, jotka eivät astuneet polulle ennen kuin olivat kysyneet lupaa hengiltä. Tai kuin Kolumbian Ika-intiaaneilla, joille kasvit olivat jumalia ja maisema kokonaisuudessaan pyhä. Kuin papualaisella heimolla, jonka nimeä en enää muista ja joka uskoi, että kaikki metsän äänet ovat viestejä esi-isien ja henkien näkymättömästä maailmasta. 

Näihin luonnonuskontoihin verrattuna suuret maailmanuskonnot ovat koko lailla toisenlaisia järjestelmiä.

Tuolla otsikolla saan ehkä houkuteltua kirjoitukselleni lukijoita? Pahoittelen, arvon Kaaro-fanit, mutta otsikko viittaa romanttiseen kuvaan jalosta villistä, johon Kaaro tukeutuu uusimmassa kolumnissaan – tai otsikon mukaan esseessään, "Oliko jumalten kuolema suuri voitto?" Kaaro avaa kirjoituksellaan Helsingin Sanomain tiedesivujen uuden esseepalstan. Usein nautin hänen kirjoituksistaan, mutta tällä kertaa en.

Ajatus luonnonkansojen välittömästä luontosuhteesta ja autenttisesta kosketuksesta koko maailman kanssa on jo satojen vuosien ajan ollut tärkeä osa eurooppalaista ajattelua. Esimerkiksi Johann Gottfried von Herder katsoi ihmisyyden syvimmillään toteutuvan todennäköisemmin oppimattoman villin majassa, jossa perinteet ja välitön suhde luontoon elävät joka hetkessä, kuin maailmankansalaisen kylmän laskelmoivassa ja alkuperästään vieraantuneessa sydämessä. Toisin kuin Kaaro, Herder yhdisti jalon villin romanttisen ihailun kristilliseen ajatteluun, mutta muuten miehet ovat melko lailla samoilla linjoilla.

Harmi kyllä Herder ei ole enää huudossa antropologien tai uskontotieteilijöiden parissa. Romanttinen kuva jalojen villien autenttisesta luontosuhteesta on tyrmätty etnografisessa tutkimuksessa erittäin hyvin perustein ajat sitten. Kaaro rakentaa siis esseensä paitsi romanttiselle, myös pseudotieteelliselle ajattelulle. (Lisään tähän tarkennuksen: Kaaro ei esseessaan piittaa antropologiassa erittäin laajalti jaetusta näkemyksestä, etteivät "luonnonkansat" eroa moderneista ihmisistä sellaisella tavalla, että heillä olisi "henkisesti rikkaampi elämä". Modernit ihmiset eivät antropologien mukaan ole heihin verrattuna syntiin langenneita, "pysyvästi vajavaisia". Oletus, että luonnonkansat elävät paratiisissa, johon meillä "ei ole paluuta" on paitsi perusteeton ja romanttinen kuvitelma, myös ärhäkkää kyseisten kansojen toiseuttamista.)

Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että essentialisoiva, romanttinen ajattelu on viime vuosikymmeninä tehnyt paluuta erityisesti poliittisesti motivoituneessa, alkuperäiskansoja koskevassa tutkimuksessa. Romanttinen kuva jalosta villistä on otettu käyttöön alkuperäiskansojen poliittisissa liikkeissä, ja sieltä se on liukunut politisoituneeseen aktivistitutkimukseen. Monet antropologit ovat tietysti pöyristyneet tilanteesta. Esimerkiksi sosiaaliantropologi Adam Kuper on julkaissut aiheesta tärkeää kirjallisuutta – linkitettäköön tässä klassikkoartikkeli "The Return of the Native". Suomessa aihetta on käsitellyt esimerkiksi Sanna Valkonen.

Tiedetoimittaja Kaaro sohaisee siis romanttisella esseellään keskelle yhtä antropologian keskeisistä rajanvetokiistoista (eli kiistoista siitä, mikä on tiedettä ja mikä ei). Hän tekee sen kaikesta päätellen viattoman tietämättömänä siitä, mitä on tekemässä. Tämä on nyt lyhyen ajan sisällä jo toinen kerta, kun Helsingin Sanomain tiedesivut alittavat riman puhuessaan humanistisista tai yhteiskuntatieteellisistä aiheista. Kaaro muovaa tiedesivujen uuden esseepalstan profiilia. Toivoisin, ettei palstasta tulisi pseudotieteellisten spekulaatioiden tyyssija.

Huomautus dosentti Markus Rantalalle

Suomessa humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät ole omaksuneet evolutiivista lähestymistapaa tutkimuksiinsa. Se on suuri syy siihen, miksi suomalaiset yliopistot pärjäävät huonosti maailmalla yliopistojen vertailuissa. 

Dosentti Markus Rantala väittää tänään tällaista Helsingin Sanomissa. Kiinnostava väite. Millaisia tuloksia kansainvälisissä vertailuissa siis onkaan tullut?

Vuoden 2013 QS -vertailussa Helsingin yliopisto on Suomen parhaana sijalla 69. Humanistiset alat menestyivät vertailussa parhaiten, ne ylsivät sijalle 46. Biotieteet ja lääketiede pärjäsivät toiseksi parhaiten (sija 55).

Vuoden 2013 Times Higher Education -vertailussa Suomen yliopistoista paras oli jälleen Helsingin yliopisto sijalla 100. Tässä vertailussa biotieteet menestyivät Helsingissä parhaiten (sija 47), humanistiset alat toiseksi parhaiten (sija 62).

Toisin sanoen Suomen parhaassa yliopistossa humanistiset alat ja biotieteet kilpailevat keskenään siitä, kummat ovat maan tieteellisesti kirkkainta kärkeä. Rantala on biotieteilijä. Hän syyttää humanistisia aloja siitä, että suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisissä vertailuissa huonosti, mikä on mieletöntä. Lisäksi hän ehdottaa, että humanistisilla aloilla ryhdyttäisiin käyttämään biotieteellisiä teorioita ja menetelmiä. Kansainvälisten vertailujen valossa olisi yhtä perusteltua ehdottaa, että Rantala ryhtyisi käyttämään humanistisia teorioita ja menetelmiä. Arkistokurssille siitä, niin päästään rankingeissa korkeammalle!

Lisättäköön, että todellisuudessahan Suomessa yhdistetään kyllä evolutiivista näkökulmaa humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Satuin tätä kirjoittaessani muistamaan, että Koneen Säätiö järjesti vuonna 2008 tällaisille hankkeille erikseen suunnatun haun, jolla näemmä rahoitettiin viittä hanketta. Hakemuksia tuli kuulemani mukaan paljon. Olisi hienoa jos biotieteilijät olisivat yhtä kiinnostuneita esimerkiksi historiantutkimuksesta; tieteen historia voisi olla aidosti hyödyllistä. Kainosti voisin ehdottaa Rantalalle myös muutamaa tieteenfilosofiankurssia. Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirja Evoluutio ja ihmisluonto voisi myös olla hyödyllinen.

Mutta Rantala jatkaa:

Näiden alojen tutkimuksia julkaistaan Naturen ja Sciencen kaltaisissa arvostetuissa lehdissä. Niissä suomalaiset humanistit ja yhteiskuntatieteilijät julkaisevat harvoin. He julkaisevat artikkelinsa pääosin kotimaisilla kielillä.

Nature ja Science ovat luonnontieteellisiä aikakauslehtiä. Sen pitäisi tulla selväksi jo lehtien nimistä. Luonnontieteelliset aikakauslehdet eivät julkaise humanistista tai yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – eivätkä taida juuri julkaista myöskään esim. puhdasta matematiikkaa. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään lähetä tutkimusartikkeleitaan tarjolle luonnontieteellisiin aikakauslehtiin; eihän siinä olisi mitään järkeä. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät julkaisevat omien alojensa kansainvälisissä lehdissä. Selaamalla oman alani arvostetuimpia lehtiä löydän viimeisen vuoden ajalta useita suomalaisten kirjoittamia artikkeleita. (Kappas, en tiennytkään, että Maria julkaisee Noûsissa - onnea!)

Lopuksi tietysti iänikuinen kielikysymys. Olen humanistisella alalla, jolla tutkimusta tehdään Suomessa lähes pelkästään englanniksi (joskus myös ranskaksi tai saksaksi). Totta kai julkaisemme yleistajuisempia tekstejä myös suomeksi, onhan se osa yhteiskunnallista tehtäväämme, mutta tutkimus on harvoin suomenkielistä. Tämä johtuu alan luonteesta. Julkaisemalla suomeksi rajaisimme omien tutkimusaiheidemme kansainväliset asiantuntijat lukijakunnasta pois, mikä olisi typerää. Tieteellisten artikkelien julkaiseminenhan on osallistumista asiantuntijoiden väliseen tieteelliseen, kansainväliseen keskusteluun.

Eräillä toisilla humanistisilla aloilla tilanne on toisenlainen. Esimerkiksi Suomen historian tai suomalaisen kansanrunouden tutkijat osaavat kaikki suomea – myös ne, jotka ovat kotoisin muualta kuin Suomesta (heitä on yllättävän paljon). Tällaisten alojen kansainvälisesti huipputasoisia artikkeleita on aivan mielekästä julkaista suomeksi, sillä kieli ei sulje tärkeimpiä kollegoita lukijakunnasta pois, ja samalla tutkimukset ovat Suomen historiasta tai kansanrunoudesta kiinnostuneille suomalaisille helposti lähestyttäviä. Toki historioitsijat ja folkloristit julkaisevat myös alojensa kansainvälisissä julkaisuissa englanniksi, mutta vähemmän kuin sellaisilla aloilla, joilla tutkimusartikkelien julkaiseminen suomeksi olisi mieletöntä.

Lopuksi Rantala vielä ainakin HS:n mukaan väittää tällaista:

Suomessa humanistit ovat asennoituneet vihamielisesti evolutiivista psykologiaa ja biologista ihmiskuvaa kohtaan.

Se Koneen Säätiön haku oli tosiaan menestys. Humanistien parissa on ilman muuta epäilyksiä esimerkiksi evoluutiopsykologiaa kohtaan (sekä syystä että syyttä), mutta myös selvää kiinnostusta evoluutionäkökulmaa kohtaan. Siihen ei toki yksikään tutkija suhtaudu myötämielisesti, että jonkun aivan toisen alan tutkija tulee mestaroiden kertomaan, että 'nyt kuulkaas teidän pitäisi kokonaan vaihtaa tutkimuskysymyksenne sellaisiksi, että tämä minun työkaluni sopii niiden ratkaisemiseen'. Sellaista kutsutaan tieteelliseksi imperialismiksi.

Minusta itse asiassa vaikuttaa siltä, että Rantala suhtautuu humanistisiin aloihin vihamielisesti. Alun väite, että humanistiset alat olisivat vastuussa suomalaisten yliopistojen väitetystä huonosta menestyksestä kansainvälisissä vertailuissa, on ilmiselvästi epätosi. Humanistiset alat menestyvät kansainvälisten vertailujen mukaan Suomen parhaassa yliopistosssa erinomaisesti. Niiden korkea taso nostaa yliopiston kokonaissijoitusta vertailuissa. Tämä on hyvin helppo saada selville parilla Google-haulla. Vaikuttaa siltä, että Rantala joko luotti negatiiviseen mielikuvaansa ja esitti sen varassa väitteitä, joita ei vaivautunut tarkastamaan lainkaan, tai sitten hän tietoisesti valehteli. Kumpikin vaihtoehto tuntuu valitettavalta – ja vihamieliseltä.

Rajanvetoa: Himanen ja filosofinen tutkimus

Hankkeen sisältö löytyisi tietysti apurahahakemuksesta. Sellaista ei ole. Suomen Akatemiasta kerrotaan, että tutkimuksesta on kuitenkin olemassa hankesuunnitelma, jonka sisällön pitäisi vastata hakemusta. Se taas on tallessa valtioneuvoston kanslian kirjaamossa. Hankesuunnitelma on 26-sivuinen ja koukeroisesti kirjoitettu. "Uuden laaja-alaisen kasvun mallin luominen on mahdollista vain perusteellisen ja tarkan, kansainvälisesti korkeatasoisimman uuden toimintaympäristömme analyysin sekä näiden tulosten synteesin kautta", siinä lukee. Ja: "Ilman tällaista kansainvälisesti korkeimman tason tutkimuspohjaa ei voi uskottavasti rakentaa kestävää suomalaisen kasvun tulevaisuuden mallia." Mainitun korkeimman tason tutkimuspohjan rakentamisen on arvioitu vaativan 91 työkuukautta – siis melkein kahdeksan vuotta. Sinä aikana on tarkoitus "luoda kansainvälisesti korkeimman tason analyysiä ja synteesiä", jonka tulee toteuttamaan "kovimman tason kansainvälinen ryhmä, jota johtavat professori Pekka Himanen ja professori Manuel Castells". Outoa kyllä, kansainvälinen tutkijaryhmä haluaa olla talkoilla mukana: heille on merkitty yhteensä 35 kuukautta palkatonta työtä Suomen tulevaisuuden hyväksi. Lisäksi osa työstä on jo tehty vuonna 2011, ennen kuin hankesuunnitelma on edes hyväksytty. Joka tapauksessa hanke lupaa myös "synnyttää kansainvälisesti korkeimman tason tutkimustyön akateemisen julkaisun kirjana".

Totta kai luin Silfverbergin ja Vehkoon Long Play -jutun Himasesta. Kannattaa lukea, se on hyvä artikkeli. Minulle siinä oli yllättävää ainoastaan se, että rahat filosofi Himasen puuhasteluun on kupattu Sitran lisäksi Tekesiltä ja Suomen Akatemialta. Sitra rahoittakoon mitä lystää, ja Tekeskin voi periaatteitaan hylkäämättä rahoittaa melkein mitä hyvänsä, kunhan sen voi jotenkin tulkita olevan "kasvuun ja uuteen liiketoimintaan tähtäävien innovaatioiden kehittämistä", mutta se, että Akatemia on rahoittajien joukossa, on tyrmistyttävää.

En kuvittele tietäväni miksi Valtioneuvoston kanslia päätti painostaa Akatemian rahoittamaan Himasen yrityksen hallinnoimaa konsulttiprojektia ja ohittamaan samalla kaikki normaalit rahoitushakemuksia koskevat arviointikriteerit.  Se ei kuitenkaan ollut viisasta. "Suomen Akatemia rahoittaa korkealaatuista tieteellistä tutkimusta, toimii tieteen ja tiedepolitiikan asiantuntijana sekä vahvistaa tieteen ja tutkimustyön asemaa", kerrotaan Akatemian sivuilla. Se on suomalaisen tieteen rahoittajista tiukimmin vain ja ainoastaan tieteellisen tutkimuksen rahoittaja. Useimmat muut rahastot ja säätiöt jakavat rahaa myös taiteelle ja esimerkiksi tietokirjallisuudelle, mutta Akatemia on, kuten sen nimestä jo kuulee, ehdottoman akateeminen. Se että Valtioneuvoston kanslia onnistui painostamaan Akatemian rahoittamaan hanketta, joka ei ole tiedettä, sai Suomen yliopistoväen suuttumaan pahan kerran.

Johtuuko suuttumus siitä, että Himasen tukemiseen käytetty raha on pois suomalaiselta tutkimukselta? Varmaan osittain. Olen itsekin ollut jo parissa Akatemiaprojektihakemuksessa mukana (ei tärpännyt), joten tiedän kuinka työlästä hakemusten laatiminen on ja kuinka kilpaillusta rahasta on kyse. Akatemia ei rahoita helposti. Paitsi näemmä Himasta, Valtioneuvoston kanslian vaatimuksesta. Kyllähän sellainen suututtaa. Akatemian osuus Himasen hankkeelleen saamasta rahasta on kuitenkin maltillinen (150 000 euroa), eikä sen tärvääminen kyseenalaiseen hankkeeseen riittäisi selittämään tutkijatuttavapiirini viimeaikaisia suuttumuksenpurkauksia. Kyse on jostain isommasta: demarkaatiosta eli rajanvedosta, siitä mikä on vakavastiotettavaa tutkimusta ja mikä ei.

Ei ole tiedettä ilman filosofiaa, mutta filosofia ei ole tiedettä – ei ainakaan jos tieteen ajatellaan sisältävän empiiristä tutkimusta ja induktiivisia päätelmiä. Jos tiede rajataan näin, myös matematiikka puhtaan deduktiivisena ja epäempiirisenä toimintana jää tieteen ulkopuolelle. Kuitenkin sekä filosofiaa että matematiikkaa harjoitetaan yliopistoissa; ne ovat vanhimpien akateemisten oppialojen joukossa. Rajanveto-ongelma, eli kysymys siitä, mikä on tiedettä ja mikä ei, koskee myös filosofian kaltaisia akateemisia aloja. Osa akateemista tutkimusta on muun tutkimuksen arvioiminen, ja osa jatkuvaa arviointia on se, että kelpaamaton rajataan ulos.

En halua yrittää määritellä filosofiaa. Olen sitä mieltä, että ei-akateeminen filosofinen toiminta on pelkästään hyvä juttu, silloinkin kun se on täysin kajahtanutta. Lisäksi akateemisen filosofisen tutkimuksen piirissä tehdään mielestäni vaikka mitä kyseenalaista ja tuotetaan myös silkkaa pötyä. Akateemisena alanakin (saati laajemmin) filosofia on koulukuntaista ja hajaantunutta aina siihen pisteeseen saakka, että eri kuppikuntia edustavat tutkijat puhuvat toistensa ohi – jos siis ylipäätään suostuvat puhumaan toisilleen. Se kuuluu filosofian luonteeseen. Silti olemme nyt tilanteessa, jossa akateemisen filosofisen tutkimuksen eri haarojen edustajat ovat jokseenkin yksimielisesti suuttuneet Himasen hankkeen rahoituksesta. Myös monen muun alan tutkijat ovat suuttuneet; erityisesti yhteiskuntatieteilijät, joiden asiantuntemuksen alueelle hanke tuntuu ulottuvan.

Filosofian tutkijat eivät ole yksimielisiä edes siitä, millaiset tutkimuskysymykset ovat hyviä, mutta on yksi asia, josta lähes kaikki akateemiset tutkijat alasta riippumatta ovat yhtä mieltä: vertaisarviointi on siedettävin keksitty käytännön keino tehdä rajanvetoa tieteen ja ei-tieteen välillä. Jotta pääsee tekemään väitöskirjaa, täytyy saada professori vakuuttumaan tutkimussuunnitelmasta ja suostumaan ohjaajaksi. Ennen kuin saa julkaistua artikkelin oman alansa tieteellisessä julkaisussa, artikkeli menee nimettömänä luettavaksi parille anonyymiksi jäävälle saman alan ja aihepiirin tutkijalle, ja heillä on valta hylätä artikkeli jos sen laatu ei heidän mielestään riitä. Myös Akatemialle lähetetyt hankerahoitushakemukset menevät luettaviksi meritoituneille ulkomaisille tutkijoille, jotka ovat päteviä kyseisen hakemuksen alalla.

Tiede ei ole valmis eivätkä tutkijat ymmärrä toisiaan edes alojen sisällä, saatika niiden välillä. Silti rajaa tieteen ja ei-tieteen välillä on vedettävä: tieteen pitäisi kyetä tuottamaan parasta tarjolla olevaa tietoa, joten tutkijayhteisöjen on kiistoistaan huolimatta kyettävä rajaamaan pois ainakin kaikkein ilmiselvin kura. Käytännössä kaikki akateemista tutkimusta tekevät joutuvat kestämään hylkyjä  – artikkelia ei hyväksytä julkaisuun tai rahoitushakemus hylätään  – mutta jos näin käy kerta toisensa jälkeen, jää lopulta vääjäämättä sen ulkopuolelle, mitä tieteeksi kutsutaan. Vaikka akateeminen yhteisö riitelisi kuinka, vertaisarviointi tuottaa rajat vakavastiotettavan tutkimuksen ja kaiken muun välille.

Instituutioilla on merkittävä rooli käytännön rajanvedossa. Yliopiston auktoriteetti tukee tutkijoiden esittämiä väitteitä, ja samalla yliopiston sisällä vertaisarviointiprosessi ainakin yrittää saada aikaan tilanteen, jossa tutkijoiden esittämät väitteet perustuvat koetellulle tutkimukselle. Nyt Valtioneuvoston kanslia painosti Suomen Akatemian, eli tämän maan pönäkimmän akateemisen auktoriteetti-instituution, ohittamaan vertaisarvioinnin, ja Akatemia taipui. Akatemian rahoitus on jo sinällään akateeminen meriitti, sillä se on kilpailtua eikä sitä saa jos ei läpäise tiuhaa vertaisarviointiseulaa. Nyt Himasella on tämä meriitti, vaikka hänen hankettaan ei seulottu lainkaan. Akatemian edustajat myöntävät, että jos olisi seulottu, hakemuksella ei olisi ollut menestymisen mahdollisuuksia. Se että Suomen Akatemia rahoittaa Himasen konsulttihanketta on siis vähän kuin se jos Helsingin yliopisto perustaisi parapsykologian laitoksen. Se ei vain käy.

Tarina jääkaudesta

Taannoisessa konferenssissa tapasin ihmisen, joka ei uskonut intiaanien tulleen Amerikkaan Beringinsalmen maakannasta pitkin edellisen jääkauden aikana, kuten useimmat tutkijat arvelevat tapahtuneen. Hän perusti epäilyksensä sille, että hänen heimonsa tarina kertoo ajasta, jolloin talven henki voitti kesän hengen heimon alueilla ja heimon piti muuttaa etelään. Talvi hallitsi monta sukupolvea, mutta sitten sankarihahmo meni, taisteli sen kanssa ja voitti, joten heimo pääsi palaamaan. Samasta sankarista kertoo myös tarina suuresta tulvasta, joka peitti kaiken maan, kunnes erinäisten tapahtumien jälkeen maa taas kuivui. Nämä olivat kyseisen ehkä noin 70-vuotiaan miehen mielestä tarinoita jääkaudesta ja sitä seuranneesta ajasta, jolloin sulanut jäämassa peitti keskisen Kanadan tasangot vedellä. Ja koska tarinan mukaan heimo eli seudulla jo ennen talven hengen valta-aikaa, ei teoria Beringinsalmen ylityksestä jääkauden aikana selvästikään pidä paikkaansa.

Blogiani lukeneet tietävät, että tällainen kiinnostaa minua. Tämän kirjoituksenialla käydyssä keskustelussa Punainen Nörtti kysyi "uskovatko jonkun alkukantaisen heimon jäsenet itse maailmanselityksiinsä tosina", enkä osannut vastata kovinkaan tyydyttävästi. Yllä mainitsemani konferenssissa puhunut mies, William Asikinack, ei tietenkään ollut millään tapaa alkukantainen, eikä yllä kuvattu uskomus ole maailmanselitys, mutta se ei liene kysymyksessä olennaista.

Minulle syntyi sellainen vaikutelma, ettei Asikinack halunnut uskoa intiaanien tulleen Beringinsalmen yli silloin kuin länsimaiset tutkijat sanovat heidän tulleen. Hänen argumenttiketjussaan ei tietenkään ole tolkkua edes siinä tapauksessa, että pitäisi mahdollisena, että talvenhenkitarina tosiaan kertoisi jääkaudesta, sillä silloinkin se voisi hyvin heijastella ammoisia kokemuksia jääkaudesta Siperiassa. Lisäksi Asikinack kyllä hyväksyi länsimaisen tieteen tarinan jääkaudesta itsestään, sen ajoituksesta ja alueista, jotka jäämassa aikanaan peitti; vastustushalun herätti ainoastaan kertomus intiaanien alkuperästä.

Asikinack kertoi myös lapsuudenkokemuksistaan. Hän on yksi niistä, jotka ovat selvinneet hengissä kanadalaisesta residential schoolista. Koulut olivat aivan avoin yritys hävittää intiaani lapsesta – tuo Wikipedia-artikkeli kannattaa lukea. Hän, sinänsä hauskan oloinen mies, oli selvästi yhä vihainen ja epäluuloinen, ja monien muiden lailla katsoi, että Kanada on edelleen sokea oman historiansa hirveyksille ja nykypäivän laiminlyönneille. Kaikki mikä oli mahdollista tulkita niin, että intiaanien omat itseään koskevat käsitykset pyritään taas tukahduttamaan, tuntui saavan hänet vastahankaan. Minä tietysti vain veikkaan, mutta minusta tuntui siltä, että hänen halunsa luottaa omaan talvenhenkitarinantulkintaansa kumpusi tästä varsin ymmärrettävästä kaunasta.

Asikinackin asenteessa oli hassua kyllä minusta jotain samaa kuin ilmastonmuutoksen kiistäjien defensiivisissä tavoissa esittää asiansa. Yhteistä oli varsin valikoiva epäluottamus tiedeyhteisöä kohtaan ja halu tehdä juuri näistä valikoiduista asioista omaa tutkimusta omilla tavoilla. Kristilliset kreationistit ymmärtääkseni vastustavat tiedettä paljon kokonaisvaltaisemmin. Sanon rinnastusta hassuksi, koska pohjoiset alkuperäiskansat ovat yhteistuumin aktiivisia arktisen alueen ilmastonmuutostutkimuksessa ja kuten konferenssissa myös puhunut inuitnainen huomautti, heidän heimojensa vanhimmat olivat kertoneet vuodenkierron ja sään muutoksista jo hyvän aikaa, mutta kukaan ei kuunnellut ennen kuin tiedeyhteisö alkoi pitää asiasta melua. Pohjois-Amerikan intiaanien poliittinen liikehdintä on 60-luvun alustaan alkaen ollut läheisissä väleissä ympäristöliikkeen kanssa ja kuten sanottu, intiaanien ajattelun paremmuutta länsimaiseen verrattuna pönkitetään perinteisesti viittaamalla ei-tuhoavaan luontosuhteeseen – jättiläisvyötiäisten kohtaloa ei mainita.

Vastakkainasetteluista

Victorian mechanics and engineering presented a different obstacle to the expansion of scientific authority and resources. Practical inventions of Victorian craftsmen – steam engines, telegraphs – did almost as much to stall the entry of science into universities as the stonewall tactics of the Church. Many Britons believed that technical progress in the Industrial Revolution was not dependent on scientific research, and some, like William Sewell, believed that science impeded the flowering of practical technology. [...] If technological progress was detached from scientific research, then the need for greater financial support of scientists and enlarged scientific education would go unappreciated by the British public and its politicians.
Moreover, as engineers began to "professionalize" by claiming expertise over certain technical issues, they sometimes confronted scientists who tried to assert their own technical authority.

Aina kun arvelee jonkin vastakkainasettelun olevan jotenkin väistämätön tai luonnollinen, kannattaa muistaa, että 1800-luvun Britanniassa kirkko ja insinöörit olivat yhtä mieltä siitä, ettei luonnontieteitä tarvitse rahoittaa julkisilla varoilla tai opettaa yliopistoissa. Sitaatti on Thomas F. Gierynin artikkelista "Boundary-Work in Professional Ideologies of Scientists".

Olen flunssassa, joten en ole lenkillä tuomenkukkien tuoksussa. Kunniasta, osa 3 on tulossa kunhan pääsen taas työhuoneelleni. Kirja, jota tahdon siteerata, on siellä.

Kaksi tapaa selittää eroja

Istun paraikaa Oslossa kiusallisen kylmässä seminaarihuoneessa kuuntelemassa konferenssialustusta sivilisaation käsitteestä. Edellisen alustuksen jälkeisessä keskustelussa tuli ilmi jotain niin mieltäkiinnittävää, että haluan ainakin alkaa kirjoittaa siitä heti, vaikka julkaiseminen onnistuneekin vasta hotellilla.

Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.

Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.

Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.

Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.

Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.

Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.

Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.

Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.

Tieteen lupaukset

Dans un article intitulé "Race et hérédité, observées du point de vue de la structure fine des composés protéiques propres au sang et aux cellules" et publié en 1939, Abderhalden concluait des expériences menées, en collaboration avec des biologistes, sur diverses races de cochons d'Inde, de moutons et de porcs, en disant "que les diverses races pouvaient être distinguées au moyen de l'A.R. Dans aucun cas, il n'y a eu 'erreur diagnostic' lorsqu'il s'agissait de décider sur la question de l'appartenence d'un animal donné à une race particulière."

Luin juuri loppuun Benoît Massinin artikkelin "Mengele et le sang d'Auschwitz". Se löytyy teoksesta Nazisme, science et medicine. Massin pyrkii selittämään millä tavalla eräät Mengelen käsittämättöminä pidetyistä ihmiskokeista vaikuttivat aikansa ja paikkansa lääketieteessä aivan järkeenkäyviltä. Vetävästä nimestään (Mengele ja Auschwitzin veri) huolimatta artikkeli käsittelee ennen kaikkea Otmar von Verschuerin perinnöllisyystieteellisiä tutkimuksia. Mengele toimitti niitä varten verinäytteitä 200 keskitysleirivangilta.

Eräs niistä ongelmista, johon perinnöllisyystieteeltä Natsi-Saksassa toivottiin ripeää ratkaisua, oli isyyden varma selvittäminen – tai pikemminkin rodun varma selvittäminen. Lainsäädäntö asetti erirotuiset ihmiset erilaiseen asemaan, ja otti myös sekarotuisuuden huomioon. Ihminen oli paljon paremmassa asemassa jos hänellä oli vain yksi tai kaksi juutalaista isovanhempaa kuin jos heitä oli kolme tai neljä. Niinpä lukuisat äidit ilmoittivat pettäneensä juutalaisia miehiään arjalaisen kanssa, ja vaikka syntynyt lapsi oli rekistereihin merkitty juutalaisen isän lapseksi, hänen biologinen isänsä oli muka arjalainen. Tällaiset tapaukset tuli tietysti huolella tarkistaa, mikä tiesi valtavasti töitä. Sukulaisuussuhteet pääteltiin veriryhmien ja pikkutarkkojen mittausten (mm. sierainten koko ja muoto...) avulla.

Perinnöllisyystiede lupaili keinoa selvittää ihmisen rotu yksinkertaisella verikokeella. Lupaus perustui sittemmin harhaksi todettuun teoriaan veren proteiineista ja "puolustusentsyymeistä", sekä kuvitelmaan, että eri ihmisrotujen veri on koostumukseltaan erilaista. Varmaa roduntunnistuskeinoa kaivattiin niin kipeästi, että kun Verschuer lupasi ratkaista asian, hänen tutkimushankkeensa sai sodan aikana luokituksen kriegswichtig, ja niin hän rahoituksen lisäksi sai muun muassa elintarvikepulan aikanakin ruokkia montasataa laboratoriokaniaan. Tutkimus ei koskaan valmistunut (eikä nykykäsityksten mukaan voinutkaan valmistua, etsittyä ilmiötä kun ei ole olemassa) ja suurin osa siihen liittyvistä tiedoista tuhoutui tai tuhottiin. Mengele joutui pakosalle loppuiäkseen, Verschuer taas selvisi ja hän toimi myöhemmin genetiikan professorina Münsterin yliopistossa.

Ihmisten rodun tarkka määritteleminen oli täysin vakavastiotettava, jopa itsestäänselvästi tärkeä poliittinen kysymys. Yhtä itsestäänselvästi se oli olennainen tieteellinen kysymys. Tieteeseen luotettiin vakaasti; se epäilemättä vastaisi olennaisiin kysymyksiin ennemmin tai myöhemmin, ja luultavasti aivan kohta.

Sappea

A potent challenge is presented by the new academic discipline of "cultural studies". "Culture" in cultural studies includes the fine arts, literature, and scholarship, the stuff of the curriculum in the humanities, but it also takes in the black arts of the media, and the vaguely demarcated sphere of popular culture (a mix of what used to be called folklore and proletarian art, plus sports). These forms of culture are valued very differently. Roughly speaking, official high culture is suspect, and mass-produced culture condemned as ersatz, if not irremediably corrupt (though a certain camp pleasure in soap operas may be allowed), but popular culture is treated sympathetically.

Luen Adam Kuperin mainiota kirjaa Culture, The Anthropologists' Account. Sitaatti on minusta hauska koska jaan Kuperin epäluulon cultural studiesia kohtaan. (Cultural studies suomennetaan yleensä kulttuurintutkimukseksi, mutta koska myös folkloristiikkan, kansatieteen, uskontotieteen yms. muodostamaa kokonaisuutta saatetaan kutsua kulttuurintutkimukseksi, ja koska ne eivät suinkaan ole cultural studiesia vaan ihan muuta, ja koska tämä aiheuttaa helposti ärsyttäviä sekaannuksia, käytän englanninkielistä ilmausta.) Sitaatti on kuitenkin myös huomattavan pilkallinen, ilkeämpi kuin mihin Kuper yleensä äityy.

En ihmettele pilkkaa. Cultural studies on käytännön kannanotto ihan relevanttiin tieteenfilosofiseen ongelmaan, kysymykseen tieteellisen tutkimuksen ja tiedon objektiivisuudesta ja riippumattomuudesta. Minusta näyttää siltä, että cultural studiesissa lähtöoletus on, ettei tieteellinen tieto ole koskaan poliittisesti neutraalia vaan ajaa aina jonkun asiaa. Niinpä poliittinen kanta on syytä valita etukäteen ja näkyvästi, sillä neutraalia teeskentelemällä vain hyödyttää hallitsevaa ryhmää/luokkaa/sukupuolta/mitä ikinä. Minusta tämä on yksinkertaistava, ärsyttävä ja huono päätelmä, ja Kuper näkyy olevan jokseenkin samaa mieltä. Minustakin on todennäköistä, ettei tutkimus koskaan ole millään jumalaisenkaltaisella tavalla objektiivista, mutta ei tämän tarvitse tarkoittaa sitä, että oma kanta valitaan tietoisesti jo etukäteen ja sitten tehdään tutkimusta sen pönkittämiseksi. Ei vaikka kuinka moni tekisi vähemmän tietoisesti aivan samoin.

Cultural studies, tai pikemminkin sen melko vahva asema tämänhetkisessä suomalaisessa naistutkimuksessa, saattaa muuten selittää asian, jota taannoin kummastelin: miksi Suomessa naisliike tai "feminismi" tarkoittaa usein lähinnä jotain käsittämätöntä jupinaa alusvaatemainoksista ja "pornoistumisesta"? Voisin oikeastaan tarkentaa kummasteluani: ei siinä mitään kummallista ole, että alusvaatemainoksista ja pornosta jupistaan paheksuvasti, eikä siinä mitään kummallista ole, että nykyään jupisijat nimittävät itseään feministeiksi hieman samaan tapaan kuin heidän aatetoverinsa joskus aiemmin ovat nimittäneet itseään kristityiksi. Kummastelen sitä, että niin monet tutkijat osallistuvat tähän jurnutukseen. Ei pitäisi kummastella: jos massatuotettu kulttuuri tuomitaan lähtökohtaisesti turruttavaksi korvikkeeksi (mille? "aidolle" jollekin?) tai parantumattoman korruptoituneeksi vallanpitäjiä hyödyttäväksi propagandaksi, niin mainokset ja viihde-elokuvat ovat lähtökohtaisesti pahoja. Jos asiaan liitetään sukupuolinäkökulma, mainokset ja viihde-elokuvat, joissa sukupuolisuus on vahvassa roolissa, esittävät aiheensa lähtökohtaisesti pahalla tavalla. Jos cultural studiesissa kulttuuri rajataan juuri niin kapeasti kuin sitaatissa yllä annetaan ymmärtää, niin jokseenkin väistämättä cultural studies -painoitteinen naistutkimus alkaa pyöriä rintaliivimainosten ja "valtavirtapornon" (mitä ikinä se onkaan) pahuuden ympärillä. Tämä ei tietenkään koske kaikkea naistutkimusta (aion lukea Antu Soraisen artikkelin tuoreesta Pornoakatemia! -kirjasta koska arvostelujen perusteella se kuulostaa kiinnostavalta). Koska seksi+kauhistelu kuitenkin myy, niin rintaliivimainoksia kauhisteleva naistutkimus saa paljon julkisuutta.

Aion nyt matkia erästä arvostamaani bloggaajaa. Pidän kuukauden tauon blogien lukemisessa ja poistan tuoksi ajaksi omistakin kirjoituksistani kommentointimahdollisuuden.

Oikeustieteellistä dadaa

So differences in language are obstacles to understanding and communication, but not insuperable ones. The translation industry in the world stands as a testimony of this; the untranslatability argument, like the incommensurability argument, emerges (only) as a variant in western tradition. If you don't like translations, moreover, you can always learn the other language. Then you will stand in two traditions twice over, substantively and linguistically. Modern literature has provided us with the model of the person who speaks several languages, and at the same time.

Onpa syksyistä. Luimme eräässä lukupiirissä osia H. Patrick Glennin häkellyttävän (kirjoitin ensin "häkerrtyttävän", ja kyllähän minua kieltämättä hykerryttää) kaistapäisestä teoksesta Legal Traditions of the World, Sustainable Diversity in Law. Yllä olevan kappaleen lopetus kuulostaa salaperäiseltä. Tekstissä onkin sillä kohtaa viite – Umberto Econ Ruusun nimeen, jota siteerataan ehkä hyvinkin viisaasti italiaksi. Kirjoittajan kannalta paha kyllä ymmärrän sitaatin. Siinä kuvataan henkilöhahmoa, Salvatorea, joka sekoittaa monia kieliä toisiinsa ja jota ihmiset silti jotenkin ymmärtävät. Savatoren mainitseminen tuskin kuitenkaan aivan riittää ratkaisemaan kaikkia kääntymättömyyden ongelmia, ei edes vaikka suhtautuisi ihmisten kieltenoppimiskykyihin Glennmäisen optimistisesti.

Minusta tuntui kirjaa lukiessani usein siltä, että Glenn kirjoittaa aivan tahallaan sisäisesti ristiriitaisesti ja hylkää vallitsevat tieteen standardit, mistä otsikkovalintani. Hänen viittauskäytäntönsä ihastuttavuus menee valitettavasti todennäköisimmin hukkaan kun kirjaa luetetaan tenttikirjana aloittelevilla oikeustieteen opiskelijoilla, sillä vinkeydet avautuvat vain hieman lukeneemmille. Glenn onnistuu muun muassa tukemaan virkettä "The most recent cognitive science now assures us that thought, and thus information, may exist prior to and independently of language" pitkällä alaviitteellä, jossa hän vetoaa sekä Steven Pinkeriin että Jacques Derridaan. Akateeminen Facebook? Lisäksi hän aloittaa teoksensa tukeutumalla Popperiin – ja mainitsemalla alaviitteessä, että itse asiassa Popper väitti täysin päinvastaista kuin mitä hän yrittää väittää.

Toisaalta eipä Glenn varsinaisesti väitä mitään. Aina kun tuntuu siltä, että hän väittäisi, hän livahtaa taas jotenkin karkuun. Se käy helposti koska hän ei vähäkään arastele itsensä kanssa ristiriidassa olemista. Luultavimmin hän yrittää luoda akateemista pohjaa keskustelulle sellaisista käytännöistä, jossa suhtaudutaan suopeasti monenlaisten lakitraditioiden yhteiseloon samassa tilassa. Tästä tietysti seuraa joidenkin mielestä hankaluuksia kun traditiot ovat keskenään ristiriidassa, mutta käsittääkseni (enkä tiedä käsitinkö) Glennin mielestä esimerkiksi ihmisoikeudet tai yhdenvertaisuus lain edessä eivät ole loputtoman vakavia juttuja vaan pikemminkin erään länsimaisen tradition piirteitä, ja asiat saadaan kyllä hoidettua sovittelemalla.

Kirjassa tuntuu melko konservatiivinen poliittinen tuoksahdus. Konservatiivisuus tulee pintaan myös huiman muinaisina yhteiskunnallisina teorioina, jotka tuovat tavan takaa mieleeni Herderin. Jaloja villejä ei puutu (joskin heitä kutsutaan ktoonisiksi kansoiksi), ja ainoa mitä jäin kaipaamaan oli kohta, jossa olisi selitetty kulttuurierojen olevan seurausta ilmaston vaikutuksesta. Se ei ehkä ole enää poliittisesti korrektia. Lopuksi kuitenkin vielä lisää Glenniä:

Put differently, chthonic people did not have a sharp, and institutionalized, sense of their own identity when western people arrived amongst them. They knew who they were, in the sense of having a social memory, a tradition, but the sense of identity in relation to the other, a self-consciousness, had not fully developed, absent contact. Many of the names of chthonic peoples tus are simply the equivalent of 'human being', such as Apache, Comanche, Khoi-khoi, Egyptian or Bantu.

Tämä saattaa hieman hämmentää egyptiläisiä. Glennin kirja on muuten tietysti palkittu ja ylistetty ja tosiaan tenttikirja Helsingin yliopistonkin oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Mikä kertoo poikkitieteellisyyden haastavuudesta.

Tarkoitettu oikeamielisille

K. S. Laurilan rahasto
Perustuu rouva Tellervo Laurilan ja Aarne Kustaa Laurilan testamenttiin vuonna 1947 sekä Tellervo Laurilan testamenttiin vuonna 1958. Rahaston alkuperäisenä tarkoituksena on maksaa apuraha varattomalle, vakavalle tuberkuloosia tai halvauksia tutkivalle lääketieteen tohtorille tahi lääkäriksi aikovalle etupäässä yksinäiselle miehelle, kolmen tai kahden suuren sairaala-alan ylilääkärin ehdottomalle tutkijalle. Saajan tulee olla raitis ja tupakoimaton. Kaikki suvun ulkopuolelle menevät lahjoitukset on tarkoitettu oikeamielisille, kommunisti- tai vasemmistomielinen ei voi missään tapauksessa tulla kysymykseen.

Oskar Kajavan stipendirahasto
Perustuu leskirouva Josefina Kangelinin testamenttiin 1941. Rahastosta myönnetään varoja opiskelijoille, jotka täydentääkseen ranskan kielen opintojaan ja hankkiakseen itselleen riittävät tiedot ”roomalaisten” kielessä opiskelevat Ranskanmaan jossakin korkeakoulussa (muttei Pariisissa).

Mitäköhän leskirouva Josefina Kangelinilla oli Pariisia vastaan? Ja kuinkakohan paljon ehtoja on viime vuosikymmeninä jouduttu venyttämään, jotta K. S. Laurilan rahastosta on saatu myönnettyä ainuttakaan apurahaa? Lisää näitä täältä.