Rajanvetoa: Himanen ja filosofinen tutkimus

Hankkeen sisältö löytyisi tietysti apurahahakemuksesta. Sellaista ei ole. Suomen Akatemiasta kerrotaan, että tutkimuksesta on kuitenkin olemassa hankesuunnitelma, jonka sisällön pitäisi vastata hakemusta. Se taas on tallessa valtioneuvoston kanslian kirjaamossa. Hankesuunnitelma on 26-sivuinen ja koukeroisesti kirjoitettu. "Uuden laaja-alaisen kasvun mallin luominen on mahdollista vain perusteellisen ja tarkan, kansainvälisesti korkeatasoisimman uuden toimintaympäristömme analyysin sekä näiden tulosten synteesin kautta", siinä lukee. Ja: "Ilman tällaista kansainvälisesti korkeimman tason tutkimuspohjaa ei voi uskottavasti rakentaa kestävää suomalaisen kasvun tulevaisuuden mallia." Mainitun korkeimman tason tutkimuspohjan rakentamisen on arvioitu vaativan 91 työkuukautta – siis melkein kahdeksan vuotta. Sinä aikana on tarkoitus "luoda kansainvälisesti korkeimman tason analyysiä ja synteesiä", jonka tulee toteuttamaan "kovimman tason kansainvälinen ryhmä, jota johtavat professori Pekka Himanen ja professori Manuel Castells". Outoa kyllä, kansainvälinen tutkijaryhmä haluaa olla talkoilla mukana: heille on merkitty yhteensä 35 kuukautta palkatonta työtä Suomen tulevaisuuden hyväksi. Lisäksi osa työstä on jo tehty vuonna 2011, ennen kuin hankesuunnitelma on edes hyväksytty. Joka tapauksessa hanke lupaa myös "synnyttää kansainvälisesti korkeimman tason tutkimustyön akateemisen julkaisun kirjana".

Totta kai luin Silfverbergin ja Vehkoon Long Play -jutun Himasesta. Kannattaa lukea, se on hyvä artikkeli. Minulle siinä oli yllättävää ainoastaan se, että rahat filosofi Himasen puuhasteluun on kupattu Sitran lisäksi Tekesiltä ja Suomen Akatemialta. Sitra rahoittakoon mitä lystää, ja Tekeskin voi periaatteitaan hylkäämättä rahoittaa melkein mitä hyvänsä, kunhan sen voi jotenkin tulkita olevan "kasvuun ja uuteen liiketoimintaan tähtäävien innovaatioiden kehittämistä", mutta se, että Akatemia on rahoittajien joukossa, on tyrmistyttävää.

En kuvittele tietäväni miksi Valtioneuvoston kanslia päätti painostaa Akatemian rahoittamaan Himasen yrityksen hallinnoimaa konsulttiprojektia ja ohittamaan samalla kaikki normaalit rahoitushakemuksia koskevat arviointikriteerit.  Se ei kuitenkaan ollut viisasta. "Suomen Akatemia rahoittaa korkealaatuista tieteellistä tutkimusta, toimii tieteen ja tiedepolitiikan asiantuntijana sekä vahvistaa tieteen ja tutkimustyön asemaa", kerrotaan Akatemian sivuilla. Se on suomalaisen tieteen rahoittajista tiukimmin vain ja ainoastaan tieteellisen tutkimuksen rahoittaja. Useimmat muut rahastot ja säätiöt jakavat rahaa myös taiteelle ja esimerkiksi tietokirjallisuudelle, mutta Akatemia on, kuten sen nimestä jo kuulee, ehdottoman akateeminen. Se että Valtioneuvoston kanslia onnistui painostamaan Akatemian rahoittamaan hanketta, joka ei ole tiedettä, sai Suomen yliopistoväen suuttumaan pahan kerran.

Johtuuko suuttumus siitä, että Himasen tukemiseen käytetty raha on pois suomalaiselta tutkimukselta? Varmaan osittain. Olen itsekin ollut jo parissa Akatemiaprojektihakemuksessa mukana (ei tärpännyt), joten tiedän kuinka työlästä hakemusten laatiminen on ja kuinka kilpaillusta rahasta on kyse. Akatemia ei rahoita helposti. Paitsi näemmä Himasta, Valtioneuvoston kanslian vaatimuksesta. Kyllähän sellainen suututtaa. Akatemian osuus Himasen hankkeelleen saamasta rahasta on kuitenkin maltillinen (150 000 euroa), eikä sen tärvääminen kyseenalaiseen hankkeeseen riittäisi selittämään tutkijatuttavapiirini viimeaikaisia suuttumuksenpurkauksia. Kyse on jostain isommasta: demarkaatiosta eli rajanvedosta, siitä mikä on vakavastiotettavaa tutkimusta ja mikä ei.

Ei ole tiedettä ilman filosofiaa, mutta filosofia ei ole tiedettä – ei ainakaan jos tieteen ajatellaan sisältävän empiiristä tutkimusta ja induktiivisia päätelmiä. Jos tiede rajataan näin, myös matematiikka puhtaan deduktiivisena ja epäempiirisenä toimintana jää tieteen ulkopuolelle. Kuitenkin sekä filosofiaa että matematiikkaa harjoitetaan yliopistoissa; ne ovat vanhimpien akateemisten oppialojen joukossa. Rajanveto-ongelma, eli kysymys siitä, mikä on tiedettä ja mikä ei, koskee myös filosofian kaltaisia akateemisia aloja. Osa akateemista tutkimusta on muun tutkimuksen arvioiminen, ja osa jatkuvaa arviointia on se, että kelpaamaton rajataan ulos.

En halua yrittää määritellä filosofiaa. Olen sitä mieltä, että ei-akateeminen filosofinen toiminta on pelkästään hyvä juttu, silloinkin kun se on täysin kajahtanutta. Lisäksi akateemisen filosofisen tutkimuksen piirissä tehdään mielestäni vaikka mitä kyseenalaista ja tuotetaan myös silkkaa pötyä. Akateemisena alanakin (saati laajemmin) filosofia on koulukuntaista ja hajaantunutta aina siihen pisteeseen saakka, että eri kuppikuntia edustavat tutkijat puhuvat toistensa ohi – jos siis ylipäätään suostuvat puhumaan toisilleen. Se kuuluu filosofian luonteeseen. Silti olemme nyt tilanteessa, jossa akateemisen filosofisen tutkimuksen eri haarojen edustajat ovat jokseenkin yksimielisesti suuttuneet Himasen hankkeen rahoituksesta. Myös monen muun alan tutkijat ovat suuttuneet; erityisesti yhteiskuntatieteilijät, joiden asiantuntemuksen alueelle hanke tuntuu ulottuvan.

Filosofian tutkijat eivät ole yksimielisiä edes siitä, millaiset tutkimuskysymykset ovat hyviä, mutta on yksi asia, josta lähes kaikki akateemiset tutkijat alasta riippumatta ovat yhtä mieltä: vertaisarviointi on siedettävin keksitty käytännön keino tehdä rajanvetoa tieteen ja ei-tieteen välillä. Jotta pääsee tekemään väitöskirjaa, täytyy saada professori vakuuttumaan tutkimussuunnitelmasta ja suostumaan ohjaajaksi. Ennen kuin saa julkaistua artikkelin oman alansa tieteellisessä julkaisussa, artikkeli menee nimettömänä luettavaksi parille anonyymiksi jäävälle saman alan ja aihepiirin tutkijalle, ja heillä on valta hylätä artikkeli jos sen laatu ei heidän mielestään riitä. Myös Akatemialle lähetetyt hankerahoitushakemukset menevät luettaviksi meritoituneille ulkomaisille tutkijoille, jotka ovat päteviä kyseisen hakemuksen alalla.

Tiede ei ole valmis eivätkä tutkijat ymmärrä toisiaan edes alojen sisällä, saatika niiden välillä. Silti rajaa tieteen ja ei-tieteen välillä on vedettävä: tieteen pitäisi kyetä tuottamaan parasta tarjolla olevaa tietoa, joten tutkijayhteisöjen on kiistoistaan huolimatta kyettävä rajaamaan pois ainakin kaikkein ilmiselvin kura. Käytännössä kaikki akateemista tutkimusta tekevät joutuvat kestämään hylkyjä  – artikkelia ei hyväksytä julkaisuun tai rahoitushakemus hylätään  – mutta jos näin käy kerta toisensa jälkeen, jää lopulta vääjäämättä sen ulkopuolelle, mitä tieteeksi kutsutaan. Vaikka akateeminen yhteisö riitelisi kuinka, vertaisarviointi tuottaa rajat vakavastiotettavan tutkimuksen ja kaiken muun välille.

Instituutioilla on merkittävä rooli käytännön rajanvedossa. Yliopiston auktoriteetti tukee tutkijoiden esittämiä väitteitä, ja samalla yliopiston sisällä vertaisarviointiprosessi ainakin yrittää saada aikaan tilanteen, jossa tutkijoiden esittämät väitteet perustuvat koetellulle tutkimukselle. Nyt Valtioneuvoston kanslia painosti Suomen Akatemian, eli tämän maan pönäkimmän akateemisen auktoriteetti-instituution, ohittamaan vertaisarvioinnin, ja Akatemia taipui. Akatemian rahoitus on jo sinällään akateeminen meriitti, sillä se on kilpailtua eikä sitä saa jos ei läpäise tiuhaa vertaisarviointiseulaa. Nyt Himasella on tämä meriitti, vaikka hänen hankettaan ei seulottu lainkaan. Akatemian edustajat myöntävät, että jos olisi seulottu, hakemuksella ei olisi ollut menestymisen mahdollisuuksia. Se että Suomen Akatemia rahoittaa Himasen konsulttihanketta on siis vähän kuin se jos Helsingin yliopisto perustaisi parapsykologian laitoksen. Se ei vain käy.