Ripustus

Sali oli jaettu kahtia. Näyttely alkoi oikealta, kiersi koko Ateneumin toisen kerroksen ja päättyi salin vasemmalle puolelle. Ulottui se muuallekin, mutta näyttelyn pääosan loppuun koottiin yhtä kaikki muutama vaikuttava työ. Jakomuuriksi pystytettyyn pahviseinään päätettiin ripustaa punatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä, varhaisimmat 1900-luvun alusta, myöhäisin vuodelta 1942.

Näyttelyn ripustaja oli fiksoitunut punatukkaisiin tyttöihin. Hän asetti heidän kaiken keskelle, niin monta vierekkäin kuin suinkin, mutta vaikka tyttöjä oli paljon, todellisuudessa enemmän kuin seinälle edes mahtui, niin vääjäämättä he loppuivat. Nuorin oli 40-luvulta, eli aika vanha. Punatukkaisten, mustamekkoisten tyttöjen käsitteeseen sisältyy  nuoruus ja hento luiskaharteisuus, eikä vanhuus sovi heille. Ripustus jäisi sellaisenaan epätyydyttäväksi.

Hyvä ripustus vaatii joskus ylimääräisiä, teoksiin sinänsä kuulumattomia elementtejä korostamaan niiden olennaisia piirteitä. Jos ripustajalla on onni työskennellä hyvinvarustetussa ja aikaansa seuraavassa taidemuseossa, on hänellä käytössään tarpeisto. Museoiden tarpeistot muistuttavat teatterien tarpeistoja, mutatis mutandis: tarpeiston ensimmäiset auki veivattavat hyllyköt (tiedättehän, samankaltaiset kuin mitä kirjastojen varastoissa käytetään tilan säästämiseksi, joskin tarpeistojen hyllyt ovat leveämpiä) täyttyvät yleensä eri vuosikymmenten tyylien mukaisista, monenkokoisista maalaustelineistä. Niitä käytetään lähes joka ripustuksessa. Sitten tulevat palettien ja sivellinten, kokoontaitettavien retkituolien, vanhojen kameroiden, viini-, viina- ja olutpullojen, hedelmäasetelmakulhojen ja kukkamaljakoiden osastot, muutama raskas hyllyllinen itämaisia mattoja, sekalaista kangastavaraa ja eri aikakausien vaatteita, ja lopuksi huonekaluja, enimmäkseen maalin tahrimia pöytiä ja puutuoleja. Sen jälkeen alkaa se osa tarpeistoa, jonne harvoin tulee menneeksi.

Ripustajamme käveli tarpeiston käytävää eteenpäin. Hän oli kunnianhimoinen, ja vaikka ei olisi ollutkaan, olivat hänen ajatuksensa joka tapauksessa auttamattomasti kiinnittyneet punatukkaisiin, mustamekkoisiin tyttöihin, joilla oli nuoret kasvot ja luiskat hartiat. Häntä riivasi muistikuva. Se oli luultavasti peruja harjoitteluajoilta, jolloin hän haaveili hurjista, kokeellisista ripustuksista ja onnistui nipistämään aikaa tarpeistossa samoiluun. Osaa hyllyistä ei varmaan ollut aukaistu vuosiin, ja vaikka aukioloaika oli jo ohi ja talo hiljennyt, ripustaja napitti työtakkinsa suojautuakseen pölyltä ja alkoi pyörittää raskaita veivejä yksi toisensa jälkeen.

Kello kävi yhtä kun hän lopulta löysi sen. Hyllyllä istui hento, luiskaharteinen, punatukkainen tyttö. Tyttö oli kiertänyt käsivartensa säärtensä ympäri, hänen päänsä lepäsi polvien varassa ja kasvoilla paistoi lapsenomainen hymy. Hän räpytteli silmiään loisteputkien valossa. Hän oli nuori, ei 40-luvulta. Ripustuksesta tulisi täydellinen.

Ripustaja haki tytölle tarpeiston alkupäästä mustan mekon, mustan villatakin, mustat sukkahousut ja mustat kengät. Tyttö puki ne ylleen kerkeästi. Ripustaja mietti pitäisikö tytön punaiset hiukset letittää niskaan roikkumaan, mutta päätti sitten, että ei, ne saisivat jäädä auki. Mustista mekoistakin hän oli valinnut kaikkein lyhimmän, sillä tyttö ei ollut seitsemänkymmentä tai sata vuotta vanha, vaan nuori, juuri kuten pitikin. Sitten hän otti tyttöä kädestä, käveli ulos tarpeistosta, sammutti valot heidän perässään ja suuntasi kohti oppaiden taukohuonetta. Tyttö seurasi, ja sivusilmällä ripustaja huomasi, että pitkä varastointi oli tehnyt hänen ryhdistään täydellisen. Se oli samanlainen kuin kirjastonhoitajilla kun he kohottavat katseensa tietokoneen näytöstä kohti asiakasta. Hartiat jäävät kumaraan, mutta niska taittuu ja kasvot kääntyvät yläviistoon, kohti kirjaston tiskin edessä seisovaa ihmistä.

Taukohuoneen kaapissa oli tyhjiä nimikylttejä. Ripustaja katseli tyttöä hetken. Kynä roikkui ilmassa hänen harkitessaan tytön habitukseen sopivaa käsialaa, sitten hän kirjoitti sopivan nimen suurin ja selkein kaunokirjaimin, sujautti lapun muovikoteloon ja ripusti tytön kaulaan. Oppaiden nimikylttien ripustusnauha oli sinistä, ei mustaa, mutta siihen oli nyt tyytyminen.

Ripustaja sijoitti tytön suuren salin ovensuuhun. Niin että kun näyttelyn kiertäneen vieraan katse lipuisi raukean tyydytettynä viimeisen seinän punatukkaisista tytöistä kohti ovea, seuraisikin hätkäyttävä herätys. Ovella, näyttelyn väentungoksen keskellä, häntä katsoisi hymyillen suoraan silmiin punatukkainen, mustamekkoinen tyttö, luiskaharteinen ja nuori.