Kerrottu minä

Also, I am aware that the discursive constructions I examine are in no way beneath me; on the contrary, I am as enmeshed in them as anyone else. The reason for beginning this research was exactly my intuitive recognition of the pervasiveness of the processes of self-promotion in my own life, and I wanted to examine this phenomenon precisely because it seemed to be something that affected everyone and offered very few possibilities for critical resistance.

Luen Katariina Mäkisen väitöskirjaa Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism. Mäkinen selvittää sitä, millaista minuutta työelämävalmennuksessa nykyään rakennetaan, ja millaisten prosessien myötä minuuden markkinointi ja mahdollisivan myyvän minän idea on saavuttanut merkittävän aseman; miten me nykyään pidämme mielekkäänä rakentaa sellaista minuutta, joka myy. Aihe on kiinnostava, mutta kirja on minulla vielä kesken enkä siis tiedä kuinka hyvin Mäkinen on työssään onnistunut. Joka tapauksessa sitaatti yllä yhdessä viime aikoina kirjoittelemieni tekstien kanssa sai minut miettimään erilaisia tarinatyyppejä, joita käytämme kertoessamme itseämme.

Olen kertonut itseni itselleni tähän mennessä monta kertaa. Uusia kertomuksia lienee tulossa jatkossakin, aina sitä mukaa kun tajuan itsestäni jotain uutta. Merkittävät uudet havainnot tai näkökulmat toimivat kiintopisteinä, joiden varaan rakentuu tarinoita: kuinka minusta tuli tällainen, mistä tämä luonteenpiirre johtuu, kuinka rakensin tuon tavan ja opin siitä sitten eroon.

Uudet tarinat ovat tervetulleita, sillä jos niitä ei avautuisi, epäilisin juuttuneeni toistamaan jotain vanhaa ja turvallista ja torjuvani uusia havaintoja itsestäni. En tyhjene mihinkään yhteen tarinaan, ja pidän myös selvänä, että eri tarinoiden luomat kuvat minusta eivät sovi välttämättä saumattomasti yhteen. Olkoon niin; sitä on kiinnostavaa tarkkailla. On kiinnostavaa esimerkiksi vertailla toisiinsa sellaisia tarinoita, jotka kertovat ihanneminästäni, ja tarinoita, joita kerron haitalliseksi katsomieni luontumusteni synnystä. Vielä kiinnostavampaa on vertailla eri aikojen ihanneministäni kertovia tarinoita toisiinsa. Se auttaa hahmottamaan minkä verran tavoittelemani luonteenpiirteet ja käytösmallit ovat ajan saatossa vaihdelleet.

Kirjoitin vastikään lausunnon eräästä romaanista, jossa antiikin aikaan elävän minäkertojan suuhun oli soviteltu tämän päivän kasvutarina. Kirja oli hieno ja eläydyin, mutta luultavasti juuri siksi, että olen näitä taas viime aikoina miettinyt, tiedostin samalla kerronnan anakronistisuuden. Antiikin Kreikassa elänyt henkilö ei olisi voinut kertoa sellaista kasvutarinaa, koska kasvu aikuiseksi miellettiin toisin kuin nykyään ja ennen kaikkea itsestä kerrottiin aivan toisin kuin nykyään. Tällä ei tietenkään ole romaanissa mitään väliä, mutta yhdessä Mäkisen väitöskirjan lukemisen kanssa se sai minut tuumimaan olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti käyttämään toisistaan poikkeavia tarinatyyppiejä itsestään kertoessaan.

Koetan selittää: minä esimerkiksi olen vahvasti kiinni sellaisissa tarinamalleissa, joissa jonkin ikävän luontumuksen taustalta löytyy vahva lapsuudenkokemus. Toinen paljon käyttämäni tapa kertoa on sellainen, jossa henkilöhahmojen väliset suhteet jäsentyvät dynaamisina valta-asetelmina, ja asetelmien epätasapaino johtaa muutoksiin. Ja tosiaan, kerron itseäni – etenkin työssä – myös Mäkisen luonnehtimilla tavoilla; rakennan kertomusta myyvästä kyky- ja piirrepaketista. Nämä ovat kaikki vahvasti tähän päivään sidoksissa olevia kertomisen tapoja.

Mitä tapahtuisi jos koettaisin, kokeen vuoksi, omaksua käyttööni myös jonkin tälle ajalle ja paikalle vieraan itseni kertomisen tavan? Sellaisen voisi epäilemättä opetella kohtuullisen käyttökelpoiselle tasolle jostain keskiaikaisesta luostariohjesäännöstä, epikurolaisista kirjoituksista tai muusta vastaavasta. Onnistuessaan kokeilu olisi varmasti rikastuttava, mutta voisi käydä niinkin, että se saisi minut kokemaan oloni elinympäristössäni vieraammaksi kuin nyt koen.