Muisti ja lempeys
Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.
Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.
Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.
Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:
Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.
Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.
Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.
Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.
Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.
Tunnisteet: hauskuus, itse, keveys, muistaminen, suhtautuminen toisiin, tunteet
4 Comments:
Yli kahdeksan vuotta vanha muistiinpano, joka itse kuuluu oman elämäni sittemmin ohitettuun vaiheeseen, mutta josta olen halunnut kirjoittaa vielä joskus jossain jotain:
"Ajatus, ettei jonkin merkityksellisen, mutta sittemmin unohduksiin painuneen kulttuuriarvon elvyttämiseksi riitä se, että muistamme, mikä se oli; meidän on muistettava myös, miten se oli, ja pystyttävä toisintamaan tämä nykyhetkessä. Ja jos edellytykset toisintamiselle ovat kadonneet, mitään ei ole tehtävissä, vaikka muistaisimmekin tämän kulttuuriarvon itsensä kuinka hyvin tahansa. Onko tämä kenties kaikkein traagisin ajatus, mitä voidaan ylipäätään ajatella? Sen traagisuus on siinä, että muistamme usein menneisyydestä sen olomuodon, mutta emme sen olemisen tapaa, ja kun muistamme yhtäkkiä tämän, menneisyys katoaa siinä silmänräpäyksessä täydellisesti ulottuviltamme, vaikka luulimme sen olevan jo täydellisesti turvassa pelkän olomuodon muistamisen nojalla.
'The picture is not a picturesque way of saying something else. It says what it says; and when the picture dies, something dies with it, and there can be no substitute for that which dies with the picture' (D. Z. Phillips, Death and Immortality, s. 77-78).
Juuri tämä tekee nostalgiasta usein niin iljettävää. Menneisyydenpalautusyritys vertautuu siihen, että kirjoitamme lapulle 'There are seven levels' [kuten Paul McCartney kokiessaan äkkiä 'universumin salaisuuden' poltettuaan ensi kertaa kannabista], ja myöhemmin katsoessamme lappua kiusaannumme, koska siinä piti muistikuvien mukaan lukea jotakin aivan muuta. Tai ehkä vielä parempi vertaus: meillä voi olla vanhanmallisella 5,25 tuuman lerppudisketillä vaikka elämän tarkoitus muistissa, mutta jos emme omista myös lerppuasemalla varustettua tietokonetta, tästä ei ole meille mitään iloa."
Vaikka kuinka haluaisin ja vaikka näen, kuinka "kohtuuttomalta" tämä saa minut näyttämään, en pysty mieltämään tätä "somaattisen muiston" ilmiötä hauskaksi, kiehtovaksi, "lempeäksi" jne., vaan pikemminkin tietyllä epämääräisellä, vaikeasti sanoiksi puettavalla tavalla kaameaksi, kiusaannuttavaksi, traagiseksi. Ehkä erään sosiologiystäväni suosima adjektiivi "karsmiva" tulisi lähelle.
(Ajattelin kommentoida mutta mitä tarkemmin luin tekstiä ja kommenttia, sitä hämärämmiksi ne tulivat. Ehkä se on tarkoituskin. Yritän siis silti.)
Asiaan. Joskus kauan sitten, aikuisena mutten kauhean, koin kai vähän samaa. Minulla oli suhteellisen negatiivinen mielipide (ei mitenkään radikaalin negatiivinen, eli mistään traumasta ei ollut kysymys)jostain menneestä teostani. Satuin käymään paikassa, joka palautti tuon menneen asian elävästi mieleeni ja huomasin, että vaikka saatoin olla väärässä, se oli siinä tilanteessa hyvin ymmärrettävää. Jos olisin ollut uudestaan samassa tilanteessa ja saman tapauskohtaisen informaation varassa mutta muuten yhtä järkevä ja viisas kuin nykyään, olisin varmaankin tehnyt samoin.
On varmasti triviaalia tajuta, että muuttuu ihmisenä mutta tuossa tilanteessa oli pieni järkytys, valaistus tai molempia tajuta, että nykykäsitykseni menneistä valinnoistani ovat pääasiassa vääriä. Mukana on ollut yksinkertaisesti paljon informaatiota ja asianhaaroja, joita en enää muista tai joiden relevanssia on osaa enää arvioida oikein.
Nykyään pidän mennyttä itseäni viisaampana kuin nykyistä itseäni. Ainakin siinä miljöössä missä se eli. Olen kehittänyt tätä varten oman pienen heuristiikan menneisyyttä hallitsemaan: oletan, että kaikki valintani ovat olleet parhaita mahdollisia ellen pysty näkemään, että ne on tehty painostuksen alla.
Konsultoinnissa tulee jatkuvasti vastaan tilanteita jossa on aiemmin tehty virheellisiä päätöksiä, ja nyt on korjattavat tilanne. Jälkiviisaus on helppoa, kun tietää oikeat vastaukset.
Kun asioita kaivelee perinpohjaisesti, paljastuu että päätökset on tehty nojautuen oletuksiin jotka ovat olleet silloinen paras tietämys, mutta nykyään vaikuttavat vähän hömelöiltä.
Käsittääkseni kyse on organisaation mittakaavassa samasta asiasta mistä tommi (myöhempi) puhuu.
"Karsmiva" on hyvä sana.
En kuitenkaan puhunut tarkalleen ottaen nostalgiasta. Tai no, ehkä aavistuksen siitäkin, mutta enemmän siitä, että menneisyyteen voi avautua aivan uusia näkökulmia kun somaattisille muistoilleen ei pane liikaa painoa. Olen esimerkiksi saattanut tarkastella jotain monimutkaista sosiaalista sotkua hyvin vahvasti omien toiveitteni ja tyytymättömyyksieni värittämällä tavalla - ja sitten kun niillä ei enää myöhemmin ole niin väliä, saman sosiaalisen sotkun minuun liittymättömät juonenkäänteet näyttävätkin viehkolta tarinalta.
Epäilen edelleen, että tarve identifioitua aiempaan itseensä tai kokemus, ettei ehkä kuitenkaan tarvitsekaan, ainakaan kovin vahvasti, on tässä avainasemassa.
Jälkimmäinen Tommi, tuo kuulostaa jotenkin vapauttavalta havainnolta.
Lähetä kommentti
<< Home