Muisti ja lempeys

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.