Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.