Tanssin raja
Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.
Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.
Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.
Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.
Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.
Tunnisteet: keskustelu, kuolema, musiikki, ruumiillisuus, taide, taiteilijat, tanssi, ymmärtäminen
5 Comments:
Kaikki kirjoittamasi on oikein ja totta, mutta siitä huolimatta esitys ei ollut onnistunut. Kokonaisuus oli päähän pinttymästä aikaan saatu tekele, joka taiteilijan olisi pitänyt hylätä. Esitys olisi ollut parempi, jos se olisi edennyt lopusta alkuun. Tällöin De Keersmaeker olisi kertomuksillaan, laulullaan, tanssillaan orkesterin seassa ja lopun vetäytymisellään osoittanut, kuinka hänen liikekielelliset keinonsa eivät yltäneet musiikkiesityksen sfääreihin. Tällöinkin De Keersmaeker olisi onnistunut vain kertomaan, ettei HÄN kyennyt tekemään Mahlerin/Schönbergin teokseen koreografiaa, joka olisi tuonut teokseen jotain lisää/valaissut sitä uudessa valossa. Mutta, jotta esityksestä olisi tullut kunnianosoitus musiikkiteokselle, sen olisi pitänyt sisältää vastaan panemattoman osaavaa tanssilista ilmaisua eikä tällaista absurdia tärkeilyä ja tekotaiteellisuutta, jossa taiteilija nöyryyden unohtaen ratsastaa vain nimellään. Nyt jopa alun loistava ”imitaatiotulkinta” Kathleen Ferrierin, Bruno Walterin ja Wienin filharmonikkojen esityksestä alistettiin tälle tärkeilylle. Kaikkea sitä joutuvat huippumuusikot leipänsä eteen tässä postmodernissa maailmassa näköjään tekemään…
Muusikon lailla musiikkia lähestyvän näkökulmasta olet täysin oikeassa. Esitys oli Mahlerin hienon teoksen kamala raiskaus (ihmettelenkin, että muusikot oli saatu houkuteltua mukaan ... no, rahalla saanee). Ymmärrän, ettei musiikkia muusikon tavalla kokeva voinut kuin kärsiä.
Musiikkia ei kuitenkaan lähestytty tässä lainkaan muusikon vain pelkästään tanssijan näkökulmasta. Minulle, joka lähestyn musiikkia tanssijan tavalla, esitys olikin juuri siksi harvinaista herkkua. On nimittäin hyvin harvinaista törmätä siihen, että kinesteettistä kokemusta ja ilmaisua käsiteltäisiin analyyttisesti. De Keesmaeker kykeni siihen, ja minä olin oikea yleisö nauttimaan hänen tempauksestaan. Voin hyvin kuvitella, ettei meitä kinesteettis-analyyttisesti ajattelevia (oho, jopas tulin keksineeksi kahjon kuuloisen ilmauksen) ollut yleisön joukossa montakaan, joten esitys varmaan jätti ison osan yleisöstä kylmäksi; muutamahan jopa lähti pois kesken kaiken. Minua De Keersmaekerin temppuilu kuitenkin puhutteli voimakkaasti, ja koska Mahlerin teoksen raiskaus oli hinta joka tuosta puhuttelusta oli maksettava, niin minusta se kannatti tehdä.
Nyt tuli eka kerta vuosiin, kun toivon että täällä periferiassa joskus tulisi päässeeksi katsojaksi johonkin aistimelliseen esitykseen.
Lisämausteen epäilemättä antaisi se jännitys että kuinka hyvin kuulokojeeni toistaisi musiikin. Kaiken muun hyvän lisäksi en erityisesti pidä Mahlerista sen enempää kuin Schönbergistäkään. Sitä suuremmalla syyllä olisi pitänyt saada kokeilla. Pitämyksiään on koeteltava, aina.
Eufemia, onnistuit perustelemaan kantasi. Ja Heikki Kolehmainen myös. Siinäpä vasta hedelmällinen ajattelun pohja!
En minä ole huolissani Mahlerin teoksen raiskaamisesta, vaan siitä sisäsiittoisesta kvasitaiteellisuudesta, johon "teos" sortui. Esimerkein höystetty luento dramaturgisista/koreograafisista vaikeuksista ei täytä "taideteoksen" kriteerejä. Yleisemmällä tasolla tanssilla vaikuttaisi olevan jonkinlainen puperteettinen angstisuusongelma, joka ilmenee sävyjen vähäisyytenä eli kaikenlaisen kauneuden ja positiivisuuden puuttumisena. Toivotankin tanssiesityksiin tervetulleiksi kaikenlaiset puhe-, laulu-, av- ym. osuudet. Tämä esitys kuitenkin oli karhupalvelus tanssille, joka muutenkin kärsii yleisön puutteesta.
PS. Tämä oli muuten kolmas näiden juhlaviikkojen "tanssiesitys", jonka näin ja kuulun HDC vakioyleisöön.
Heikki, ymmärrän. Kuulin sukulaisiltani, että tein viisaasti kun en lähtenyt katsomaan Deborah Hayn Lighteningia - se oli ehkä yksi kolmesta näkemästäsi esityksestä? Jos olet tosiaan nähnyt näillä juhlaviikoilla jo pari angstista itsereflektiokoreografiaa, joista tanssi käytännössä puuttuu kokonaan, en ihmettele jos eilinen turhautti.
Jännittävää, että vaikka ymmärrän kyllä De Keersmaekerin teoksen melkoiset puutteet, niin yhtä kaikki pidin siitä ja pidän edelleen. Se kai vain käsitteli minulle henkilöäkohtaisesti hyvin tärkeää aihetta, jota en ole juuri nähnyt kenenkään missään käsittelevän.
Lähetä kommentti
<< Home