Stressistä

Maigret resta immobile pendant deux bonnes minutes, les poings serrés, et enfin, lentement, un peu de couleur remonta à son visage.
Soudain, il tourna le dos a son visiteur et, bien quer le store fût baissé, il resta encore un certain temps campé devant la fenêtre.
Quand il fit face, il avait presque repris son expression habituelle, mais on aurait juré qu'il avait vieilli, qu'ilétait soudain très las.

Runsas viikko sitten Helsingissä ukosti tavallista näyttävämmin. Olin juuri sinä painostavan kuumana sunnuntai-iltapäivänä Lammassaaressa lueskelemassa Simenonin Maigret-dekkareita puiden katveessa. Kun mereltä alkoi kantautua yhä selvemmin erottuvia jyrähdyksiä, päätin lähteä mantereen puolella odottavalle pyörälleni ja sillä kotiin. Olin siis yksin keskellä Vanhankaupunginlahden ruovikon pitkospuita kun myrskypilvet nousivat saaren takaa. Jäin hetkeksi paikalleni tuijottamaan; ennalta arvaamattani seisoin erikoisefektein kyllästetyssä fantasiaelokuvassa ja tiesin, että maailmanlopuntsunamilta näyttävän pilvimuurin kohoamista seuraisi läähättävä, sydämentykytystä kaikuva pakokohtaus. Koskaan aiemmin en ollut juossut säätä karkuun. Maissa, kun olin jo pyörän selässä ja sateen uittama, salama löi niin, että takanani kaikki oli valkoista enkä kuullut kuin oudon, korkean räsähdyksen.

Dekkareiden lukeminen rauhassa on viime aikoina ollut tarpeen, sillä olen ollut hetkittäin stressaantunut. Myrskyn herättämä vankan ruumiillinen kauhu teki itse asiassa katarttisen hyvää. En ole vielä täysin tottunut siihen, kuinka selkeästi nykyään tajuan kielteiset tunnetilani ja pystyn erottelemaan niitä; jostain syystä olen kuitenkin viimeisten parin vuoden aikana oppinut tunnistamaan varsin nopeasti sellaisia reaktioita, joiden älyäminen ja sitä myötä kokeminen olisi aiemmin vienyt hyvän aikaa, jopa vuosia. Karsastan puhetta tunteittensa kanssa kosketuksiin pääsemisestä, mutta tajuan, että muutoksesta voisi lähteä puhumaan senkinkaltaisten fraasien avulla. Minusta on kuitenkin selvää, että itsehavainnointikyvyn kehittyessä myös kokemusmaailma on muuttunut; se ei ole stabiili, erillinen asia, jonka kanssa olisin nyt jotenkin enemmän kosketuksissa kuin ennen.

Stressi, pelon lailla, on vahvasti fyysinen kokemus. Kuulin vastikään hammaslääkäriltäni, että puudutusaine sisältää adrenaliinia, ja saa siksi sydämen hakkaamaan. Hammaslääkärin tuolissa osaan kuitenkin rauhoittaa itseni nopeasti – itse asiassa entistäkin nopeammin nyt kun tiedän, mistä voimakas reaktio ja käsien tarrautuminen käsinojiin johtuu. Satunnainen korkean paikan kammonikin on hallittavissa samaan tapaan kuin puudutusaineen ikeneen upotessaan levittämä, jäsenet jännittävä stressi. Reagoin kyllä, mutta pystyn tarkkailemaan reaktiotani ja pidättäydyn seuraamasta sitä tai ajautumasta tekemään mitään sen tähden.

Muunlainen stressi on vaikeampaa. Osaan nykyään tunnistaa sen, sillä tiedän, millaisia tarinantynkiä kehrään mielessäni kun alan stressaantua. Tai ehkä niitä tulisi kutsua fantasioiksi. Stressi kiristää minut valmiustilaan, odottamaan hyökkäystä, joten mieleen juolahtaa mitä mielikuvituksellisimpia tilanteita, joissa pääsen purkamaan valmiuden, vastaamaan hyökkäykseen. Juolahdusten perusmuoto on se, että kuvittelen jonkun minulle tuntemattoman ihmisen yllättäen estävän minua tekemästä mitä tahdon, tai ryhtyvän syyttämään minua jostain täysin perusteetta. Siis haittaavan, olevan aktiivisesti tiellä ja väärässä mitä ilmeisimmällä tavalla, niin että pääsisin mahdollisimman nopeasti ja viileän raivokkaasti – toki verbaalisesti, mutta silti – vastaamaan hyökkäykseen. Kuvitelmat harvoin kestävät montaa sekuntia ja välillä huvitun niistä, mutta yhtä kaikki niitä tulee kun olen stressaantunut ja pidän niitä varoitusmerkkeinä. Olen iloinen siitä, että niissä hyvin harvoin esiintyy minulle tuttuja ihmisiä.

En pidä stressistä. Siinä mielessä se on minulle paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi alakulo tai apea kärsiminen, joista kykenen hyvinkin saamaan kiksejä, ja joita saatan siksi jäädä märehtimään. Pystyn kuvittelemaan kuinka stressaantuneeseen hyökkäysvalmiuteen liittyvä nautinnon tunne voisi koukuttaa, mutta kaikeksi onneksi se ei ole minun koukkuni. En pidä kilpailuista enkä monistakaan peleistä, enkä mistään sellaisesta liikunnan muodosta, jossa suoritusta verrataan mihinkään muuhun kuin enintään omaan aiempaan suoritukseen. Stressin tuomassa hyökkäysvalmiudessa on jotain samaa kuin siinä, millaiseksi muutun kun äidyn kilpailemaan, enkä viihdy siinä tilassa. Niinpä, stressialtis kun olen, olenkin kehittänyt monenlaisia tekniikoita mieleni tyynnyttämiseksi. Koska tätä nykyä tunnistan stressioireet tosiaan paljon nopeammin kuin ennen ja koska ne iskevät paitsi nopeammin, myös intensiivisemmin kuin ennen, tyynnytystekniikoiden kehittely on kiivasta.

Olen tosiaan iloinen siitä, että stressifantasioideni ihmiset ovat liki järjestään tuntemattomia mielikuvitusääliöitä. Olisi ahdistavaa, jos alkaisin stressaantuneena herkästi kuvitella tuttujeni tai läheisteni asettuvan esteeksi tielleni, esittävän syytöksiä tai vaatimuksia. Jo näinkin saan olla tarkkana, etten pura stressiäni toisiin. Jos stressi jatkuu, mahtaa olla vaikea olla ärtymättä niihin, jotka tuntuvat esittävän vaatimuksia tai häiritsevän tahallaan, vaikka kuinka tietäisi, ettei tuo tunne kerro välttämättä mistään muusta kuin itsestään.

Olen seurannut vierestä, kuinka epäilemättä hyvin paljon omaa stressiäni muistuttava ahdistus purkautuu kroonisesti läheisiin ihmisiin. Toisaalta olen kerran ollut myös se, jonka tekemiset, sanat ja sanattomatkin toiveet (ehkä erityisesti juuri ne) välittyivät eräälle toiselle vaatimuksina. Asiasta oli sentään mahdollista puhua ja kirvoittipa se melko koomistakin sanailua viidakkosisseistä, jotka käyvät toista maailmansotaa itsekseen. Ymmärrän kyllä, että sota voi olla vaikea lopettaa, sillä minullakin on joitain sosiaalisia tilanteita, jotka laukaisevat sellaisen stressireaktion, että sydän hakkaa ja tekisi mieli huutaa. Sitä on vaikea olla kohdistamatta niihin ihmisiin, joiden seurassa näin toistuvasti käy. Silloin kun olen muutenkin uupunut onkin parasta, että vältän tilanteita, joissa tiedän stressaantuneen ahdistuksen helposti hyökyvän ylitseni hetkenä minä hyvänsä.

Yksinolo ei aina ole vaihtoehdoista suotavin kun ajatukset surraavat ja lihakset ovat jännittyneet valmiiksi loikkaan ensi ärsykkeestä. Onnekseni on olemassa seuraa, jossa saan olla stressaantuneenakin ilman, että siitä hermostutaan, tai että edes kuvittelisin siitä hermostuttavan. Eilen illalla rantasauna ja rauhallinen seura tekivät hyvää. Stressin hellittäminen muistuttaa kipulääkkeen vaikutusta silloin kun on juuri vastikään maannut sykkyrällä kivusta turtana. Vasta kun lihakset rentoutuvat, on mahdollista tajuta, kuinka jännityneet ne olivatkaan.