Paino

Tämä todellisuuden jauhaminen hiukkaspölyksi koskettaa myös näkyviä seikkoja, ja juuri niissä Lucretiuksen runollinen ansio on suurimmillaan: pölyhiukkaset, jotka pyörivät auringonsäteessä pimeässä huoneessa (II, 114–124); pikkuruiset simpukat, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kaikki erilaisia ja jotka aalto työntää pehmeästi huokoiselle hiekalle (binula harena) (II, 374–376), hämähäkinseitit jotka kävelyllä ollessamme kietoutuvat huomaamatta ympärillemme (III, 381–390).

Aamulla kiipesin ylös rinnetta, jota onnekseni oli edeltäni kiivennyt joku toinen, sillä hämähäkinverkkoja oli enää polun sivuilla ja korkealla sen yllä. Tahmeat langat kiiltelivät auringossa kun oikeasta kulmasta katsoi – ja jokaisen verkon keskellä odotti raskas, liikkumaton peto.

Eilen ohitin kylän kujalla vanhan naisen, joka möi pienestä laatikosta puutarhansa kasviksia, omasta sadostaan puristettua oliiviöljyä ja itse säilömiään kapriksia moneen kertaan pestyissä purkeissa. Lisäksi laatikossa oli pieni lasinen pullo. Sen etiketti oli kuin vanhasta turisteille painetusta postikortista eikä metallikorkkia reunustava, avattaessa repeävä liuska ollut enää ehjä. Pullo oli täynnä pikkuruisia simpukankuoria ja korallinsirpaleita. Oli iltapäivän kuumin hetki, ja ostin pullon naiselta, joka istui varjoisalla muurinpätkällä hiljaa, painavana helteen painon alla.

Tänään otin rantalukemisekseni Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Sitaatti yllä on kirjan ensimmäisestä luennosta; se on nimeltään Keveys. Rannalla ihmisistä tulee iloisia kelluja, he hihkuvat ja keinahtelevat laineilla yhtä keveästi kuin uimapatjat, joita raunion varjossa makaava mies vuokraa halukkaille. Mutta kellujen keveys on mahdollista vain, koska kuumuus on muuttanut luut raskaiksi, poistanut muiston vilusta; koska askel muuttuu säälimättömän auringon alla säästeliääksi, lihakset pehmenevät ja mieli raukeutuu.

Keväinen vuori

Ensimmäisenä adventtina kiipesin vuorelle. Maltillisen korkuiselle vuorelle, jolle ja takaisin pääsi päivässä polkua pitkin. Kuitenkin sellaista polkua, jolla oli aika ajoin otettava kädet jalkojen avuksi ja hilattava itseään ylös kallion kuvetta.

Polku alkoi tieltä. Se eteni suoraan vuorta kohti ja nousi pian tietä reunustavan metsän varjosta aukeampaan maastoon. Oli vielä aamu, joten edellisten päivien sateet tunsi alarinteiden niityilläkin. Kauempana jyrkkinä kohoavilla laitumilla lampaat söivät, mutta polku kulki korkean, hampain koskemattoman heinikon halki. Edellisestä nousustani oli liki vuosi, joten hengästytti. Heinä ulottui vyötäisilleni saakka, linnut huutelivat kesäksi kääntyvää kevättä ja takana meri piti hengityksenkaltaista kohinaansa. Aurinko nousi yhä ylemmäs.

Opin vasta yli kolmenkymmenen iässä, että kulkeminen omin jaloin ylös pitkään jatkuvaa rinnettä tuottaa minulle suurta iloa. Suomessa tarpeeksi pitkät rinteet ovat harvassa ja kaukana kotoani. Matkoille otankin nykyään vaelluskengät mukaan. Nyt ne rapautuivat, sillä polku oli paikoin mutaisuuttaan liukas. Heinikko vaihtui pensaisiin, ja pöheiköstä sävähti minua säikkynyt lintu. Vaikka taivas oli kirkas, olin pian suojassa päivän kuumuudelta, sillä polku johti nyt minulle tuntemattomien puiden ja puunkorkuisten saniaisten alle. Heinän sijasta pohkeitani hipoivat hennot valkeat kukat. Sademetsä liversi ja tihkui. Vanhimmat puut olivat sammaleen ja köynnösten peitossa metsiä itsessään; oksanhaaroissa kasvoi kasveja, joiden ilmajuuria väistelin. Polku jatkui yhä vain ylöspäin niin suoraan kuin suinkin.

Kun polku ehti harjanteen huipulle, kummallakin puolellani pilkahteli taas horisontissa autereeseen katoava meri. Sen ääni oli kuitenkin jäänyt taa, vain hyönteiset ja linnut lauloivat ja tuuli joskus tohahteli. Kolmentoista iässä muistan juosseeni perheeni edellä polkua ylös kolmen- neljänsadan metrin korkuiselle nyppylälle, vaikken olisi siinä iässä voinut kuvitellakaan lähteväni lenkille. Jos olisin kasvanut vuoristomaassa, olisin ehkä vähän aikaisemmin tajunnut, että tätä minun täytyy tehdä. Aurinko paahtoi, mutta päätäni suojasi valkea huivi ja pian polku johti taas harjanteen ahmaisevaan metsään. Sateet olivat mudanneet maan ja puista putoilevat pisarat kimmelsivät oksien lomasta siivilöityvissä säteissä. Kun auringonläikkä osui edessäni kohoavan, hämyisen ja juurten kirjoman kurun keskellä mutalammikkoon, siitä kohosi valkea höyry. Polku kulki armotta suoraan eteenpäin. Sen kupeeseen oli kiinnitetty ketjuja, joiden varassa vaeltaja sai kiskoa itsensä ylös kurun kosteaa kalliota. Käteni olivat mudassa ja kengät nilkkoja myöten ravassa, mutta ylämäen tuottama väsymys vain innosti minua jatkamaan. Puissa kiipeilevä kasvusto oli vankkaa, näin reidenpaksuisen, katkenneen rungon roikkuvan ilmassa siihen tarkertuneiden köynnösten varassa.

Ylhäällä metsä madaltui ja polku kävi työlääksi kulkea. Välillä erotin taas laitumet allani, kylän kimaltavat ikkunat ja savut – ja rannan aallot, joiden nyt näin murtuvan hiekkasärkkiin jo hyvin kaukana lahdensuusta. Lopulta polku kulki pitkin harjannetta, jonka kummallakin puolella livertävä metsä laskeutui jyrkästi alas. Kuulin taas joskus meren etäiset äänet. Polku nousi ja laski harjanteen mukana, mutta jokainen nousu vei aina edellistä ylemmäs. Jyrkimmissä kohdissa käteni tarttuivat juuriin, joiden kulunut pinta paljasti omiani edeltäneet kädet. Liukas muta teki etenemisestä hidasta. Lopulta kiipesin kuraisena vielä yhden lohkareen ohi, ja näin edessäni puiset tikapuut. Aivan lyhyet, kuin mökin katolle vievät. Vaan näitä pitkin nousin huipulle. Näin horisontin kehän.

Paluumatkalla kohtasin rinteen joka kerroksen uudestaan, uupuneena. Jyrkkä polku kävi polviini. Olin siksi vanha kun tajusin nauttivani tästä, ettei laskeutuminen ole koskaan ollut kivutonta.

Nyt kuuntelen Jouluradiota. Äsken sieltä tuli Sylvian joululaulu.

Aikaero

Kuvassa ei näy surffaajia, koska he olivat laiturin toisella puolella. Sellaisen pitkän, tiedättehän, käyttävät niistä sanaa pier. Nyt kello on kaksi yöllä, mutta ruumiini elää iltapäivää.

Maanantaina kävelin kuusitoista kilometria vesirajaa, kahdeksan yhteen suuntaan ja sitten takaisin sinne, mistä tiesin löytäväni bussipysäkin. Kivikko katkaisi hiekan kerran. Silloin oli pantava kengät jalkaan, sillä vaikka aallot olivat pyöristäneet kaikki kulmat pois, olivat kivet juuri sen kokoisia, että niillä käveleminen oli syksyn kenkäkelien aroiksi pehmentämille jalkapohjilleni mahdotonta. Meren ja kovertuneiden, korkealle kohoavien, haperoiden rantajyrkänteiden välissä hiekkarannalla lojui aaltojen ajamia levävyyhtejä. Muita kulkijoita oli vähän. Kohtasin lähinnä pitkänokkaisia ja -jalkaisia kahlaajalintuja, surffaajia ja yksinäisiä nudistimiehiä. Välillä ei näkynyt ketään. Yllä lensi aika ajoin muodostelmia: suuria lintuja, riippuliitimiä ja liitovarjoja tai sotilaskoneita. Muodostelmat asettuivat aina samoin.

Kela

Reijo Kela täytti 60 vuotta ja järjesti juhlakonsertin. Sisään tullessaan kaikki saivat kuohuviiniä; se piti kipata kitusiin aulassa ennen saliin siirtymistä. Kela seisoi korokkeella rämpyttämässä kannelta.

Esityksen viimeisen osan aluksi, Heikki Laitisen laulaessa ja Kimmo Pohjosen soittaessa, Kela tanssi yllään vahusten vaipat ja sykemittari. Mittari oli yllä aiemminkin, ja sen lukemat heijastettiin lavan takaseinälle. Ylimmillään 182. Kun lopulta pääsimme taputtamaan seisten, Kela seisoi lavalla muumiomaisena käärönä, hän kun oli riehuntansa aikana solminut ylleen yksi kerrallaan rekillisen vaatteita; farkuista saa balettitutun jos niitä solmii lahkeista vyötärön ympäri monta paria päällekäin. Oli varmaan kuuma, mutta pois ei päässyt heti, sillä joku sai päähänsä, että Kelalle pitää laulaa Nälkämaan laulu, ja se laulettiin sitten kokonaan, kaikki kolme säkeistöä suomalaisten tyypilliseen yhteislaulutempoon, lohduttomasti laahaten.

Colpo d'aria

Kirjoitin vastikään lausunnon italialaisesta romaanista, jonka eräs juonenkäänne perustui sille, että italialaiset yleisesti ja itsestäänselvästi pelkäävät ilman lyövän heitä. Suomalaisetkin saattavat toki valittaa vedosta, mutta vetoon liittyvät huolet eivät likimainkaan lähentele niitä vaaroja, mitä sisältyy colpo d'ariaan, ilman iskuun. Se voi aiheuttaa mitä hyvänsä flunssasta halvaukseen.

Olen kipeänä, ja vaikka minusta on selvää, että satuin vain saamaan flunssatartunnan lemmikiltäni, italialaisen vaihto-oppilasperheeni äiti todennäköisesti epäilisi, etten kuivannut hiuksiani riittävän hyvin kun lähdin viimeksi punttisalilta, ja ilma pääsi siksi iskemään. Tässä on syytä huomauttaa, että hän on vallan järkevä ja koulutettu ihminen. Italiassa kaikki varovat ilman iskuja siinä määrin, että märissä hiuksissa ulos lähteminen lämpimälläkin säällä järkyttäisi useimpien vastaantulijoiden mielenrauhaa. Colpo d'aria näet uhkaa erityisesti päätä ja kurkkua, joten hiusten kuivaamatta jättämistä pidetään holtittomana omalla terveydellä leikkimisenä. Onhan jo ikkuna auki nukkuminenkin vaarallista.

Italia on muutenkin kummallisten terveysuskomusten luvattu maa. Valtaosa niistä tuntuu kuitenkin liittyvän ruokaan ja ruuansulatukseen – esimerkiksi suihkussa käyminen heti ruokailun jälkeen tai kahvin juominen tietyn kellonajan jälkeen aiheuttavat moista yrittävälle hupakolle väistämättä vatsanpuruja. Ruokaan suhtaudutaan hieman samaan tapaan kuin lääkeaineisiin, väärä ajoitus, järjestys tai annostus tai vääränlaiset yhdistelmät ovat pahasta. Aperitiivitilaus vaikkapa tunti normaalin lounasajan jälkeen tyrmistyttäisi epäilemättä baarimikonkin.

Italiassa asuessani en tietenkään osannut selittää näitä uskomuksia millään muulla kuin italialaisten kummallisuudella. Myöhemmin opin sitä sun tätä eurooppalaisen lääketieteen historiasta, ja pikku hiljaa italialaisten ruokailuun liittyvät perinteiset uskomukset alkoivat muuttua ymmärrettävämmiksi. Lääketiedehän perustui Keski-Euroopassa yli kahdentuhannen vuoden ajan humoraaliopille, jossa sairaudet selitettiin elimistön perusnesteiden epätasapainotiloiksi ja tasapaino vastaavasti merkitsi terveyttä. Kaikki ihmistä ympäröivä, ja aivan erityisesti ruoka ja juoma, vaikuttivat tasapainoon jotenkin, eli melkeinpä mikä ruoka tahansa saattoi olla niin lääke kuin myrkkykin. (Intialaisten mielestä tässä selvästikin olisi edelleen järkeä.) Tässä valossa tarkat ruokien järjestystä ja yhdistämistä ohjailevat säännöt näyttävätkin aivan ymmärrettäviltä. Se on tietysti selvää, että harva ateriajärjestyksestään tiukasti kiinni pitävä nykyitalialainen tiedostaa seuraavansa humoraaliopin sääntöjä.

Colpo d'aria on minulle kuitenkin yhä mysteeri. Voi olla, että sekin juontuu jotenkin antiikin ja keskiajan lääketieteestä. Ilma elementtinä ja pää ainakin kytkeytyvät humoraaliopissa yhteen.

Millä lihaksilla?

Oletan, että merkittävä osa lukijoistanikin koettaa pitää kehonsa kuosissa, ja osa liikkuu enemmänkin kuin minä. Niinpä kysyn teiltä: Mitä lihaksia navasanassa ja uttana padasanassa oikein käytetään? Nuo liikkeet ovat minulle kohtuuttoman vaikeita, väsyn selvästi tavanomaista joogatunnilla kävijää nopeammin. Vatsalihakseni ovat hyvässä kunnossa, hypyt sujuvat ja jalkaprässi on leppoisa vempele, käsissäkin on sukupuoleni huomioon ottaen ihan mukavasti voimaa, mutta auta armias kun koetan pysytellä noissa asennoissa. Käyn myös kuntosalilla ja haluaisin harjoittaa niitä lihaksia – mitä ikinä ne ovatkaan – joiden heikkous noissa liikkeissä paljastuu, mutta kuten todettu, en hahmota mistä lihaksista on kyse. Osaattekohan neuvoa?

Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.

Stressistä

Maigret resta immobile pendant deux bonnes minutes, les poings serrés, et enfin, lentement, un peu de couleur remonta à son visage.
Soudain, il tourna le dos a son visiteur et, bien quer le store fût baissé, il resta encore un certain temps campé devant la fenêtre.
Quand il fit face, il avait presque repris son expression habituelle, mais on aurait juré qu'il avait vieilli, qu'ilétait soudain très las.

Runsas viikko sitten Helsingissä ukosti tavallista näyttävämmin. Olin juuri sinä painostavan kuumana sunnuntai-iltapäivänä Lammassaaressa lueskelemassa Simenonin Maigret-dekkareita puiden katveessa. Kun mereltä alkoi kantautua yhä selvemmin erottuvia jyrähdyksiä, päätin lähteä mantereen puolella odottavalle pyörälleni ja sillä kotiin. Olin siis yksin keskellä Vanhankaupunginlahden ruovikon pitkospuita kun myrskypilvet nousivat saaren takaa. Jäin hetkeksi paikalleni tuijottamaan; ennalta arvaamattani seisoin erikoisefektein kyllästetyssä fantasiaelokuvassa ja tiesin, että maailmanlopuntsunamilta näyttävän pilvimuurin kohoamista seuraisi läähättävä, sydämentykytystä kaikuva pakokohtaus. Koskaan aiemmin en ollut juossut säätä karkuun. Maissa, kun olin jo pyörän selässä ja sateen uittama, salama löi niin, että takanani kaikki oli valkoista enkä kuullut kuin oudon, korkean räsähdyksen.

Dekkareiden lukeminen rauhassa on viime aikoina ollut tarpeen, sillä olen ollut hetkittäin stressaantunut. Myrskyn herättämä vankan ruumiillinen kauhu teki itse asiassa katarttisen hyvää. En ole vielä täysin tottunut siihen, kuinka selkeästi nykyään tajuan kielteiset tunnetilani ja pystyn erottelemaan niitä; jostain syystä olen kuitenkin viimeisten parin vuoden aikana oppinut tunnistamaan varsin nopeasti sellaisia reaktioita, joiden älyäminen ja sitä myötä kokeminen olisi aiemmin vienyt hyvän aikaa, jopa vuosia. Karsastan puhetta tunteittensa kanssa kosketuksiin pääsemisestä, mutta tajuan, että muutoksesta voisi lähteä puhumaan senkinkaltaisten fraasien avulla. Minusta on kuitenkin selvää, että itsehavainnointikyvyn kehittyessä myös kokemusmaailma on muuttunut; se ei ole stabiili, erillinen asia, jonka kanssa olisin nyt jotenkin enemmän kosketuksissa kuin ennen.

Stressi, pelon lailla, on vahvasti fyysinen kokemus. Kuulin vastikään hammaslääkäriltäni, että puudutusaine sisältää adrenaliinia, ja saa siksi sydämen hakkaamaan. Hammaslääkärin tuolissa osaan kuitenkin rauhoittaa itseni nopeasti – itse asiassa entistäkin nopeammin nyt kun tiedän, mistä voimakas reaktio ja käsien tarrautuminen käsinojiin johtuu. Satunnainen korkean paikan kammonikin on hallittavissa samaan tapaan kuin puudutusaineen ikeneen upotessaan levittämä, jäsenet jännittävä stressi. Reagoin kyllä, mutta pystyn tarkkailemaan reaktiotani ja pidättäydyn seuraamasta sitä tai ajautumasta tekemään mitään sen tähden.

Muunlainen stressi on vaikeampaa. Osaan nykyään tunnistaa sen, sillä tiedän, millaisia tarinantynkiä kehrään mielessäni kun alan stressaantua. Tai ehkä niitä tulisi kutsua fantasioiksi. Stressi kiristää minut valmiustilaan, odottamaan hyökkäystä, joten mieleen juolahtaa mitä mielikuvituksellisimpia tilanteita, joissa pääsen purkamaan valmiuden, vastaamaan hyökkäykseen. Juolahdusten perusmuoto on se, että kuvittelen jonkun minulle tuntemattoman ihmisen yllättäen estävän minua tekemästä mitä tahdon, tai ryhtyvän syyttämään minua jostain täysin perusteetta. Siis haittaavan, olevan aktiivisesti tiellä ja väärässä mitä ilmeisimmällä tavalla, niin että pääsisin mahdollisimman nopeasti ja viileän raivokkaasti – toki verbaalisesti, mutta silti – vastaamaan hyökkäykseen. Kuvitelmat harvoin kestävät montaa sekuntia ja välillä huvitun niistä, mutta yhtä kaikki niitä tulee kun olen stressaantunut ja pidän niitä varoitusmerkkeinä. Olen iloinen siitä, että niissä hyvin harvoin esiintyy minulle tuttuja ihmisiä.

En pidä stressistä. Siinä mielessä se on minulle paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi alakulo tai apea kärsiminen, joista kykenen hyvinkin saamaan kiksejä, ja joita saatan siksi jäädä märehtimään. Pystyn kuvittelemaan kuinka stressaantuneeseen hyökkäysvalmiuteen liittyvä nautinnon tunne voisi koukuttaa, mutta kaikeksi onneksi se ei ole minun koukkuni. En pidä kilpailuista enkä monistakaan peleistä, enkä mistään sellaisesta liikunnan muodosta, jossa suoritusta verrataan mihinkään muuhun kuin enintään omaan aiempaan suoritukseen. Stressin tuomassa hyökkäysvalmiudessa on jotain samaa kuin siinä, millaiseksi muutun kun äidyn kilpailemaan, enkä viihdy siinä tilassa. Niinpä, stressialtis kun olen, olenkin kehittänyt monenlaisia tekniikoita mieleni tyynnyttämiseksi. Koska tätä nykyä tunnistan stressioireet tosiaan paljon nopeammin kuin ennen ja koska ne iskevät paitsi nopeammin, myös intensiivisemmin kuin ennen, tyynnytystekniikoiden kehittely on kiivasta.

Olen tosiaan iloinen siitä, että stressifantasioideni ihmiset ovat liki järjestään tuntemattomia mielikuvitusääliöitä. Olisi ahdistavaa, jos alkaisin stressaantuneena herkästi kuvitella tuttujeni tai läheisteni asettuvan esteeksi tielleni, esittävän syytöksiä tai vaatimuksia. Jo näinkin saan olla tarkkana, etten pura stressiäni toisiin. Jos stressi jatkuu, mahtaa olla vaikea olla ärtymättä niihin, jotka tuntuvat esittävän vaatimuksia tai häiritsevän tahallaan, vaikka kuinka tietäisi, ettei tuo tunne kerro välttämättä mistään muusta kuin itsestään.

Olen seurannut vierestä, kuinka epäilemättä hyvin paljon omaa stressiäni muistuttava ahdistus purkautuu kroonisesti läheisiin ihmisiin. Toisaalta olen kerran ollut myös se, jonka tekemiset, sanat ja sanattomatkin toiveet (ehkä erityisesti juuri ne) välittyivät eräälle toiselle vaatimuksina. Asiasta oli sentään mahdollista puhua ja kirvoittipa se melko koomistakin sanailua viidakkosisseistä, jotka käyvät toista maailmansotaa itsekseen. Ymmärrän kyllä, että sota voi olla vaikea lopettaa, sillä minullakin on joitain sosiaalisia tilanteita, jotka laukaisevat sellaisen stressireaktion, että sydän hakkaa ja tekisi mieli huutaa. Sitä on vaikea olla kohdistamatta niihin ihmisiin, joiden seurassa näin toistuvasti käy. Silloin kun olen muutenkin uupunut onkin parasta, että vältän tilanteita, joissa tiedän stressaantuneen ahdistuksen helposti hyökyvän ylitseni hetkenä minä hyvänsä.

Yksinolo ei aina ole vaihtoehdoista suotavin kun ajatukset surraavat ja lihakset ovat jännittyneet valmiiksi loikkaan ensi ärsykkeestä. Onnekseni on olemassa seuraa, jossa saan olla stressaantuneenakin ilman, että siitä hermostutaan, tai että edes kuvittelisin siitä hermostuttavan. Eilen illalla rantasauna ja rauhallinen seura tekivät hyvää. Stressin hellittäminen muistuttaa kipulääkkeen vaikutusta silloin kun on juuri vastikään maannut sykkyrällä kivusta turtana. Vasta kun lihakset rentoutuvat, on mahdollista tajuta, kuinka jännityneet ne olivatkaan.

Tuulenriepottelemia sumunriekaleita

Musiikki on outo ja ihmeellinen asia. Se saa lörpöttelevimmänkin pään lopulta hiljenemään. Ei kaduttavaa menneisyyttä, ei huolestuttavaa tulevaisuutta, ei enää sanojen ja ajatusten vimmaista tikkaamista. Vain kaunista leijuvaa turhuutta. Äänestä on tehty melodialla, rytmillä, harmonialla ja vastapainolla mieluisa ja ymmärrettävä, ja siitä tulee meidän ajatteluamme. Kielen ärinä ja semiotiikan orjantyö jäävät taakse. Musiikki on linnun vastaus sanojen meteliin ja raskauteen. Se saattaa mielen hurmioituneeseen sanattomuuden tilaan.

Sitaatti on Yann Martelin novellista John Morton: Sotamies Donald J. Rankinin jousikonsertto yhdelle epäsointuiselle viululle; se löytyy kirjasta Totuus Helsingin Roccamatioista, jonka luin vastikään. Hieno kirja. Kuvan taas otin muutama tunti sitten Roihuvuoressa. Hieman kuuden jälkeen näet keksinkin lähteä iltakävelylleni sinnepäin, eikä Lammassaareen kuten olin aikonut.

Viime ajat olen joko tehnyt töitä tai liikkunut ulkona. Ostin syksyllä varastetun pyöräni tilalle hupaisan kiiltävänpinkin vehkeen – käytetyn tietysti, tällä seudulla muussa ei olisi mitään järkeä – ja olen ajellut sillä. Kausikortti kaupungin maauimaloihin on myös jo lompakossa. Voi kevättä.

Menin Herttoniemeen metrolla. Kirsikkapuisto oli helppo löytää, mutta vielä nuoret puut eivät näyttäneet kovin kummoisilta. Vesitorni sen sijaan alkoi jo upota sumuun. Harvinainen sää, sumua ja tuulta; kukat liehuivat kun kuvasin niitä. Vesitornin juurella kallio oli sinisenään pieniä orvokkeja. Japanilainen puutarha oli kovin pieni, ja päätinkin suunnata seuraavaksi Kivinokkaan. Abraham Wetternin tie ja Linnanrakentajantie ovat kaamean rumia, joten palasin teollisuusalueen halki; Puusepänkatu tuoksui sahatavaralta. Pidän teollisuusalueista.

Kun saavuin Saunalahden rantaan, sumu oli sakeutunut. Oli hetken tyyntä, rannan ruovikossa näkyvyys oli välillä vähissä. Itäväylä kohisi taustalla, mutta sumu muutti äänimaiseman kumman kaiuttomaksi ja lintujen äänet kuuluivat vahvoina. Polun vieren hämärässä kasvoi sankka kortteikko, ja rentukat hehkuivat mutaisessa rannassa. Metsässä polut kiertelivät kaatuneita, lahoavia puunrunkoja.

Rantakalliolta ei näkynyt kuin kaislikkoa, kaikki muu katosi sumuun. Mustikat kukkivat.

Kuulin ensimmäisen satakielen kun pääsin lintutornille. Suuntasin sen ääntä kohti, mutta se lopetti pian. Jäin sitten katselemaan valtavaa kaatunutta puuta, jonka ilmassa törröttävä juurakko ulottui korkealle pääni yläpuolelle; siitä roikkui vielä multakimpaleita ja kiviä, ja ohuemmat juuret näyttivät liaaneilta. Joku oli tehnyt metsään pajunoksista muutaman lintuveistoksen. Silleen jätetty metsä lakkasi, saavuin mökkialueelle. Ovatpa ne koijat vaihtelevassa kunnossa.

Tuuli yltyi jatkuvasti, ja kun olin kävellyt liki aution mökkiasutuksen läpi uimarannalle, se viskoi sumua sakeina riekaleina, ilma oli vettä täynnä vaikkei satanut. Koetin kuvata riepotusta, mutta video olisi epäilemättä toiminut paremmin. Syreeninnuput olivat aukeamassa, mutta tuuli niin, ettei niistäkään saanut kuvaa. Kun lopulta tulin Kivinokan käärmemäiseen kärkeen, pisaroita alkoi vihmoa päälleni. Sumu lensi kuin sitä olisi ajettu, mutta hetkeksikään se ei hälvennyt, eikä nokan, rantakivien ja niihin iskevien laineiden lisäksi näkynyt mitään muuta. Metro ja liikenne kuuluivat, mutta näöltään paikka olisi voinut tuolla hetkellä olla jostain pohjoisen Britannian rannikolta. Seisoin hetken ja mietin, että kun nykyään taas kerran monesta syystä on niin, että olen tällaisilla retkilläni aina yksin, niin voisin ehkä taas muuttaa jonnekin kauemmas joksikin aikaa. Teki mieleni jollekin Atlantin karulle rannalle.

Kulosaaren kartanon lähellä kuulin taas satakielen, ja toisenkin. Siellä on pieni teatterilava, jolla kolme ihmistä harjoitteli ties mitä esitystä neljännen ohjatessa. Ohitin heidät nopeasti seuratessani satakielen naputusta. Siinä oli suojaisaa, tuuli ei niin kylmännyt. Kartanon edessä kohtasin tiiviin lämpäreen punaisia ja keltaisia tulppaaneita, ja ilta kun oli, osoittivat ne kaikki supussa nuolenkärkinä kohti taivasta. Se näytti hyvin kummalliselta.

Olin jo kävellyt muutaman tunnin, joten suuntasin Kulosaaren metroasemalle. Sörnäisten asemalla oli ihmisiä kuten aina, liukuportaiden päässä Vaasanaukiolla keski-ikäinen humalainen pariskunta riiteli.

My Lady Dedlock

My Lady Dedlock has been down at what she calls, in familiar conversation, her "place" in Lincolnshire. The waters are out in Lincolnshire. An arch of the bridge in the park has been sapped and sopped away. The adjacent low-lying ground for half a mile in breadth is a stagnant river with melancholy trees for islands in it and a surface punctured all over, all day long, with falling rain. My Lady Dedlock's place has been extremely dreary. The weather for many a day and night has been so wet that the trees seem wet through, and the soft loppings and prunings of the woodman's axe can make no crash or crackle as they fall. The deer, looking soaked, leave quagmires where they pass. The shot of a rifle loses its sharpness in the moist air, and its smoke moves in a tardy little cloud towards the green rise, coppice-topped, that makes a background for the falling rain. The view from my Lady Dedlock's own windows is alternately a lead-coloured view and a view in Indian ink. The vases on the stone terrace in the foreground catch the rain all day; and the heavy drops fall – drip, drip, drip – upon the broad flagged pavement, called from old time the Ghost's Walk, all night. On Sundays the little church in the park is mouldy; the oaken pulpit breaks out into a cold sweat; and there is a general smell and taste as of the ancient Dedlocks in their graves. My Lady Dedlock (who is childless), looking out in the early twilight from her boudoir at a keeper's lodge and seeing the light of a fire upon the latticed panes, and smoke rising from the chimney, and a child, chased by a woman, running out into the rain to meet the shining figure of a wrapped-up man coming through the gate, has been put quite out of temper. My Lady Dedlock says she has been "bored to death."

Luen taas vaihteeksi Dickensiä. Huomaan, että olisi normaalia inhota Dickensiä (kuten aiemmin teinkin, silloin kun en välittänyt myöskään mm. Mozartista), mutta nautiskelen silti. Sateisen britannialaisen maaseutukartanon puisto kuulostaa – ja nimen omaan kuulostaa, Dickenshan kuvaa sitä tässä paljolti kaikujen puuttumisen kautta – se kuulostaa niin kutsuvalta, että kun istuin yöllä lukemassa, minussa heräsi pakottava halu päästä, kunnon saappaat jalassa ja vettä pitävä takki yllä, kävelemään tuohon maisemaan ja etsimään jonkun yksin laulavan linnun ääntä toiveena keväästä. Kuvitella tuon paikan tuoksua! Ääni- ja tuoksumaisemat saavat minut liikkeelle toisella tapaa henkilökohtaisesta halusta kuin ehkä mikään visuaalinen. Kuvitella pitkospuut Lammassaareen kevätyönä, kaikki ruovikon yölaulajat ja lopulta jalopuiden varjossa satakielen naputus. Tai joku niistä Suomessa liian harvinaisista illoista, jolloin meren rannalla tuuli on lämmin ja pehmeä ja suolan tuoksun läpi häivähtää lapsuudestani tuttu aavistus erämaasta.

My Lady Dedlock ei kuitenkaan nauti sateisesta Lincolnshirestä. Dickens kuvaa naista, jolle lapsettomuus on onnettomuus, naista joka on onnistunut hankkimaan tavoittelemansa materian ja aseman, mutta joka ei onnistu löytämään edes tuossa sitaatissa kuvatusta taivaallisen kuuloisesta ympäristöstä mitään itseään ilahduttavaa. Kiinnitin asiaan huomiota, koska minulta kysytään aina välillä, ja kysyttiin taas vastikään, enkö todellakaan tahdo lapsia. En ole näet koskaan tuntenut mitään selkeää halua saada lasta. (Halu saada lapsi on tietysti aivan eri asia kuin se himo, mitä Lupiini on kuvannut osuvasti: "rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut".) Jotkut huolestuneet läheiseni tuntuvat pelkäävän, että päädyn my Lady Dedlockin asemaan kun näin huolettomasti hukkaan hedelmällisiä vuosiani työlle. En kuitenkaan osaa kuvitella, että vehmas sadesää voisi olla minulle muuta kuin kutsuva, tai että ylipäätään voisin joku päivä olla niin pettynyt, että onnistuisin ikävystymään. Miten lie.

Epämääräisen tyytymätön

Movements for animal rights are not irrational denials of human uniqueness; they are a clear-sighted recognition of connection across the discredited breach of nature and culture. Biology and evolutionary theory over the last two centuries have simultaneously produced modern organisms as objects of knowledge and reduced the line between humans and animals to a faint trace re-etched in ideological struggle or professional disputes between life and social science. Within this framework, teaching modern Christian creationism should be fought as a form of child abuse.

Biological-determinist ideology is only one position opened up in scientific culture for arguing the meanings of human animality. There is much room for radical political people to contest the meanings of the breached boundary. The cyborg appears in myth precisely where the boundary between human and animal is transgressed. Far from signalling a walling off of people from other living beings, cyborgs signal disturbingly and pleasurably tight coupling. Bestiality has a new status in this cycle of marriage exchange.

Kannattaa muuten käydä kaupassa janoisena; tulee ostettua salaattia, tuoremehua ja italialaisia luomuverigreippejä. Eipä pääse lihomaan. Yllä oleva sitaatti on kuitenkin Donna J. Harawayn usein siteeratusta tekstistä "A Cyborg Manifesto", jonka luimme vastikään eräässä lukupiirissä. Kirjoitus on sekoitus esseetä ja sci-fiä, ja koska se on 80-luvulta, se tuntuu väistämättä osin vanhentuneelta. Se on kuitenkin kiinnostavilla tavoilla omintakeinen. Olisin voinut jatkaa sitaattia, sillä seuraava kappale alkaa sanoilla "The second leaky distinction is between animal-human (organism) and machine", mutta riittäköön tuo ylläoleva tällä kertaa.

En välttämättä kulje samaan suuntaan Harawayn kanssa, mutta ilahdun silti aina kohdatessani kirjoittajan, joka koettaa tuoda jotain aivan muuta hedelmättömän luonto/kulttuuri -kinastelun tilalle. Totta kai monet Harawaysta innostuneet ovat sivuuttaneet hänen ajatuksensa eläimyydestä ja jatkavat vänkäämistä, jossa toisella puolella on tosikkomaisia sosiobiologeja ja toisella yhtä tosikkomaisia kulttuuriradikaaleja. Olen tuohon kinaan, sen sofistikoituneimpiinkin muotoihin, epämääräisen tyytymätön. Niinpä koettelen erilaisia polkuja, jotka näyttävät johtavan siitä poispäin, uusille käsitteellisille kentille, joilla asiat voisivat ehkä avautua hedelmällisemmin.

Ilahduin kun huomasin Harawayn huomauttavan, että ihmisen eläimyyttä voisi lähestyä monilla muillakin tavoilla kuin nykyään tehdään. Biologis-deterministinen lähestymistapa ei toki 80-luvullakaan ollut ainoa lähestymisvaihtoehto, mutta sekä silloin että nykyään se vaikuttaa vahvalta. Determinismiä on monin tavoin miedonnettu, mutta tietyt taustaoletukset eivät liene muuttuneet. Tämän huomaa siitä, että vastakkainasettelu luonnon ja kulttuurin välillä koetaan usein edelleen relevantiksi. Tahtoisin siis koettaa ajatella ihmisen eläimyyttä jollain toisella tavalla, mielellään kokeen vuoksi useilla.

Ensimmäinen kokeen vuoksi omaksumani ajattelun suuntavitta on uumoilu, että ymmärrämme eläimyyttä edelleen naurettavan huonosti. Jos on näin, ymmärrämme väistämättä myös ihmisen eläimyyttä naurettavan huonosti. Haraway alkoi heti eläimistä puhuttuaan puhua koneista, ja asetti vastakkain eläimen ja koneen. Minä kuitenkin epäilen, että eläin ja kone asettuvat ajattelussamme helposti myös rinnakkain – vallan 1600- tai 1700-lukulaiseen tapaan. La Mettrie on toki hauska, ja tapa jolla hän laajensi Descartesin eläinkäsityksen koskemaan ihmisiäkin on riemastuttava. Descartes on kuitenkin vähemmän riemastuttava. Kuoro joka laulaa hänen pahaatekevää vaikutustaan länsimaiselle ajattelulle on niin äänekäs, etten viitsi liittyä siihen, mutta silti huomautan, ettei eläimen ymmärtäminen koneeksi ole välttämätöntä. Monet mainittujen vuosisatojen filosofeista olivat niin vaikuttuneita kellokoneistoista, että näkivät niitä kaikkialla, mutta meidän ei silti tarvitse tehdä samoin. Luulen, että niin on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehty viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Metafora on vienyt tutkimusta eteenpäin, mutta myös ollut ajattelun tiellä. Haraway ehkä toivoisi, että kun kuvamme koneesta on viime vuosikymmeninä muuttunut radikaalisti, myös tämän metaforan haitallisuus vaimenisi. Saa nähdä.

Mekanistinen kuva eläimestä saattaa osin selittää joidenkin kummallisten kiistojen olemassaoloa. Jos oletetaan, että ihmisen eläimyys merkitsee automaatin lailla toimimista, ajatus ihmisestä kulttuuriolentona todella voi näyttää olevan ristiriidassa ihmisen eläimyyden kanssa. Jos on pakko käyttää sanaa "kulttuuri", niin minusta pitäisi useammin ajatella eläimiä ihan oikeasti kulttuuriolentoina. Mielummin pitäisi löytää uusia käsitteitä.

Olen muutenkin ollut viime aikoina epämääräisen tyytymätön. Koen tyhmentyväni jatkuvasti. Luultavasti asiaa auttaisi jos söisin enemmän verigreippejä ja vähemmän pullaa, soittaisin enemmän pianoa ja lukisin vähemmän blogeja.

Marras

Pyhäinmiestenpäivän aamuna istuin autossa matkalla Mikkeliin ja sisareni opetti minua rummuttamaan muovimukilla. Näin muutaman hiutaleen, mutta ajoimme lumisateesta poispäin. Saatuani huoltoasemakahvia opin mukikompin. Lauloimme.

Olen miettinyt viime aikoina sitä kuinka universaalia lie, että naisten tanssiliikkeisiin kuuluu lantion keinutus sivuille ja miesten ei. Elviskin keinutti enemmän eteen ja taakse, ja kun sivuille, niin korostetun terävästi. Liittyvätkö keinunta ja sen puuttuminen lantion rakenteeseen, joka saa miehet kävelemäänkin eri tavoin kuin naiset? Voisin kysyä salsaopettajaltani. Lisäksi olen seurannut kuinka fanit kääntyvät fanitettavaa vastaan kun tämä toimii eri tavoin kuin he haluaisivat. Niin, se käy nopeasti.

Join juuri kahvia ja greippimehua. En ole vieläkään selvinnyt eilisen ajomatkan määränpäässä kokemistani henkisistä järkytyksistä. Rummutamme sisareni kanssa mukeilla päivänsankarille, minä vastaoppimaani komppia, sisareni monenlaista monimutkaisempaa. Esitykseemme suhtaudutaan suopeasti; muutenkin ihmiset ovat hyväntahtoisia. Minun on mutkaton kuunnella useimpia heistä vaikka en osaakaan ruuansiunauslaulua enkä ymmärrä miten jokapäiväiset tapahtumat ovat vastauksia herpaantumatta toistettuihin rukouksiin. Kuitenkin kun päivänsankarin juuri ja juuri täysi-ikäiset lapsenlapset ja heidän yhtä nuoret vaimonsa esittävät kitaralla ja laulaen kappaleen, josta muistan sanat "aamen Jeesus hallelujaa", minulle tulee outo olo. Tilanne tuntuu moraalittomalta, mutten tiedä miten suhtautua tuntuuni. Juttelen yhden nuoren vaimon kanssa, hänkin on mukava.

Paluumatkalla on mustaa ja sataa märkää lunta. Luulen liikennemerkkien ylälaitojen olevan kurassa, kestää ennen kuin tajuan, että valkeakin lumi voi näyttää lialta kun se estää liikennemerkkiä heijastamasta auton valoja. Yöllä näen unta, jossa ihmisten puiston on vallannut järjetön määrä jäniksiä. Niitä harventaa maan alla elävä käärme, joka on kuin Waltarin Sinuhessa kuvaama hirviö, mutta elävä. Unessa tämä on kuitenkin houretta: tajuan, etteivät toiset näe pelottavia eläimiä. Heräilen unen harhoista kuuntelemaan unista hengitystä.

Tunnustelen syömättömyyttä

Kun lääkäri tuli, jaksoin juuri ja juuri selostaa hänelle tilaani. Kuunneltuaan sydäntäni hän sanoi ettei kohtaus johtunut ollenkaan siitä, vaan kysymyksessä oli jotakin muuta. Sain ruiskeen joka palauttikin tilani ennalleen, mutta kokemus painui mieleeni pysyvästi. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui noiden kohtausten syykin, nimittäin verensokerin nopea aleneminen. Minulla oli ollut taipumusta siihen aikaisemminkin, ja kokemani jatkuva jännitystila oli pahentanut asian ja pannut sisäerityksen entistä enemmän sekaisin.

Luen Väinö Linnan esseitä. Onpa kiinnostavaa törmätä hänen kuvaukseensa sairastumisesta, työkyvyn menettämisestä 44 vuoden iässä. Ja etenkin kuvaukseen siitä, kuinka fyysinen tila ja siihen liittyvät ajatukset alkavat ohjata koko elämää, hallita reaktioita kaikkeen. Hankalaa, sillä vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja ne on helppo ymmärtää väärin, erityisen helppo jos päästää itsensä hauraan fatalistiseen tilaan. Veritulpan pelkääminen sai Linnan masentumaan, masennus pani oirehtimaan muuten fyysisesti, mikä lisäsi sairauden tuntua ja pelkoa.

Fyysisillä teoilla ja tekemättä jättämisillä on helppo vaikuttaa mielialaansa. Luin vasta Veloenan kirjoituksen Hiirieläimistä ja makeasta, ja mieleeni muistui Sirenin taannoinen kirjoitus makeansyömisestä. Niinpä en malta olla lipsumatta Linnan kokemuksista sivupoluille ja kirjoittamatta siitä, miten syömisella, syömättä jättämisellä ja niihin liittyvillä mielikuvilla ja tunnetiloilla voi tahtoen tai tahtomattaan viedä itseään retkille ties minne.

Kummallista että minulla on tästä niinkin paljon kirjoitettavaa kuin on, sillä suhteeni ruokaan on varsin mutkaton. Totta kai olen leikitellyt syömishäiriöllä kuten suurin osa tytöistä teini-iässä, mutta se jäi leikiksi. Olin vaihto-oppilaana Italiassa, pelotti ja olin yksinäinen, lihoin silkkaa säikähdystäni normaalipainoiseksi, koetin makean syömistä suruuni ja yritin laihduttaa epätervein keinoin. Älysin kuitenkin onneksi touhun mielettömyyden pian ja lopetin. Sittemmin ruoka on ollut miellyttävä asia, nautin pitkistä kynttilöin valaistuista illallisista ystävieni kanssa. Ja kuitenkin on olemassa henkinen, ruokaan välillisesti liittyvä tila, jonka koen niin ekstaattiseksi, että unohdun joskus tunnustelemaan sitä: syömättömyys.

On aikoja, jolloin ruoka ei maistu. Yleensä stressisiä aikoja, tai apeita, tai sekä että. Ja toisaalta aikoja, jolloin en malta syödä; usein työntäyteisiä, energisiäkin. Silloin syön käytännöllisesti laskelmoiden, sen verran ja sellaista ruokaa, että jaksan tehdä töitä eivätkä nopeat hiilihydraatit pääse tukkeuttamaan päätäni. Kala ja salaatti ovat hyviä työkausiruokia; ne eivät vie ajatuksia pois olennaisesta. Karamellipussi kestää viikon.

Kun vähäruokaista kautta on kestänyt jonkin aikaa, alan usein nauttia siitä. Nyt kun olen viime aikoina kuunnellut liki kaiken valveillaoloaikani musiikkia, nautinto korostuu. Arvo Pärt kuulostaa aivan erilaiselta tyhjällä vatsalla kuin kuuman ruokalautasellisen äärellä. Tyhjällä vatsalla huimaava hartaus tuo mieleen henkistyneen, eteerisen nunnan autiossa kirkkosalissa vaipumassa ekstaasiin – ruokalautanen muuttaa hartauden kuolevaisemmaksi ja vahvemmaksi. Paastottuani en malttaisi syödä koska ekstaattinen nunna avarassa kirkkosalissa on niin tavoiteltava kokemus. Ruoka muistuttaa katoavaisuudesta ja ruumiin hauraudesta ja ajasta ja siitä, että ylimaallinen laulu lähtee äärellisistä ihmisistä. Syötyäni sama musiikki tuo mieleeni munkin säilömässä satoa keskellä tuoksuvia yrttikimppuja, kunnioittaen joka eleellään elämän haurasta lämpöä.

Uskallan nauttia paastoamisen suomasta tilasta vain siksi, että osaan syödä. Nyt olen taas maan päällä lämpimässä, mieleni on vakaa ja levollinen. Tyyneys tuntuu erityisen rakkaalta ja hyvältä kun tiedän millaisiin henkisiin huimaavuuksiin pääsen lyömällä ruumiini laimin. Hyvin pettäviin huimaavuuksiin, sillä häikäisevän kirkkauden ja fyysisen keveyden tunnun lisäksi saa heikkouden, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. On olemassa muutamia joskus satuttaneita kokemuksia, jotka ovat jääneet ymmärtämättä ja joiden kipu saattaa palata kun päästän itseni heikkoon tilaan. On jo aikaa sitten haitallisiksi katsomiani ajatusluuppeja, joihin saatan vaipua. Asioita, joilla itseni satuttaminen on turhaa. Uskallan joskus nauttia syömättömyyden ekstaattisuudesta vain koska tunnistan nuo ajatukset ja osaan niiden tullessa panna kattilan tulelle. Kun olen ravittu, olen taas oma itseni.

Olemaan unohtuminen tai muistuminen

He did not wring his hands nor weep,
Nor did he peek or pine,
But he drank the air as though it held
Some healthful anodyne;
With open mouth he drank the sun
As though it had been wine!

Olin tänään ystäväni jumalan luona pelaamassa hänen luomaansa peliä Helvetinpartio X. Koska peli oli ajoin hidastempoista, luin sen lomassa toisen ystäväni kirjaa, joka lojui sohvalla. Se oli Oscar Wilde -kokoelma, ja aloin lukea runoa The Ballad of Reading Gaol. Tuo katkelma sopii alustukseksi lyhyeen jatkoon sille, mitä kirjoitin toissapäivänä.

Minua on joskus pyydetty kuvaamaan mikä tuntuu olennaiselta kokemuksessani itsenäni olemisesta. Olen lähtenyt aina liikkeelle ruumiillisesta kokemuksesta ja kosketuspintojen, ulottumisen ja painon tunnusta. Olen myös pitäytynyt juuri noiden asioiden kuvaamisessa, hyvin pikkutarkasti, kurottamatta minnekään. Kuvannut sitä, miltä tuntuu kun lumi narisee kengän alla tai yötuuli on lämmin, tai naapurista tunkee kotiini tupakansavun haju ja herättää minut yöllä. Kuoleminen kuulostaa siltä hetkeltä, jolloin kaikki tuo lakkaa.

Väsynyt, raskas olo painoi minut kotimatkalla kiinni junan penkkiin; harhaileva katseeni poimi kaikenlaista minkä muistankin, mutta satunnaisesti. Se tässäolo, jota olen koettanut kysyttäessä kuvata, on helposti niin hajamielisen suuntautumatonta, etten muista kiinnostua muista – enpä toisaalta juuri itsestänikään. Tyyntä, vailla mitään erityistä halua tai ajatusta. Pyrkivä subjektius, kaikenlainen kohdistuminen ja into jäävät taka-alalle epämääräisiksi liehuviksi hälyääniksi. Samoin kaikki haluihin liittyvät epävarmuudet. Olennaista saattaa olla esimerkiksi junan muovipäälysteisen penkin ja käteni välinen kitka.

Minulle on puhuttu viime aikoina jonkin verran "ruumiillisuudesta". Tuota sanaa ei voi tuoda mieleeni ilman, että haluan keskittyä tähän mistä olen koettanut nyt puhua, syrjäyttämättä olennaista millään muulla, tärkeälläkään. Wilden kuolemaantuomittu muistaa kiinnittää huomiota siihen, miltä ruumiillinen, aistillinen olemassaolo tuntuu.

Sitruunajäätelöä

Cheerfulness, it would appear, is a matter which depends fully as much on the state of things within as on the state of things without and around us. I make this trite remark, because I happen to know that Messrs Helstone and Moore trotted forth from the mill-yard gates at the head of their very small company, in the best possible spirits. When a ray from a lantern (the three pedestrians of the party carried each one) fell on Mr. Moore's face, you could see an unusual, because a lively, spark dancing in his eyes, and a new-found vivacity mantling on his dark physiognomy; and when the rector's visage was illuminated, his hard features were revealed all agrin and ashine with glee. Yet a drizzling night, a somewhat perilous expedition, you would think were not circumstances calculated to enliven those exposed to the wet and engaged in the adventure. If any member or members of the crew who had been at work on Stilbro' Moor had caught a view of this party, they would have had great pleasure in shooting either of the leaders from behind a wall: and the leaders knew this; and the fact is, being both men of steely nerves and steady beating hearts, were elate with the knowledge.

Herrojen Helstone ja Moore vakaasti lyövät sydämet miellyttävät minua. Voin kuvitella kuinka heidän ihonsa kihelmöi riemusta, kuinka kontrasti uhan ja oman määrätietoisuuden välillä värähtää pitkin raajoja, kuinka herkistynyt kuulo yhdistyy hehkuvaan tunteeseen elossa olosta. Luen Charlotte Brontën romaania Shirley. Olen aina suuresti nauttinut hänen kirjoittamistaan villaineista, ja näyttää siltä, että tässäkin romaanissa, jota ainoana hänen romaaneistaan en ole lukenut jo aikaa sitten, on muutamia oivia hahmoja. Yllä olevan sitaatin Messrs eivät tosin vaikuta konnilta.

Kävelin viime yönä merenrantaa erään minulle käsittämättömiä asioita työkseen tutkivan ystäväni kanssa. Meri tuoksui ja tuuli oli lämmin kasvoillani. Sanoimme molemmat ääneen sen kuinka suuri nautinto on edes joskus tässä pohjoisessa maassa tuntea eteläisen pehmeä yötuuli. Kun on lapsena tottunut yölläkin kuumaan ilmaan, se tuntuu jumalaiselta. Yöilma kietoutuu kiinni minuun, tuntuu kuin uisin tavattoman vastuksettomassa lämpimässä vedessä. Nyt kaipaan eteläisempiä meriä, hiekkarantaa täynnä pieniä valkeita simpukankuoria risahtelemassa jalkojeni alla, ja lämmintä maininkia, joka imaisee mukaansa ja tai heittää takaisin rannalle.

Jalkani olivat rakoilla kun palasin lopulta kotiin. Niin ne olivat tänä aamunakin, mutta en säästänyt niitä, vaan lähdin iltapäivällä taas ulos.

Kävelin nyt päivänpaahteisilla rannoilla erään toisen ystäväni kanssa. Hän oli äreällä tuulella, mikä näkyi paitsi ilmeistä, myös muusta elekielestä. Minä taas olin ja olen edelleen kohtuuttoman hyväntuulinen, perusteettomien riemunhyökyjen kohottama ja hilpeä. Hymyilin paljon, nauroin ystävälleni, ja yllätyin siitä kuinka moni vastaantulija hymyili minulle.

Katselimme Kaivopuistonrannassa benjihyppääjiä. Ensimmäinen näkemämme karjaisi ja jäi lopulta roikkumaan joustavasta köydestä nilkoistaan, pää alaspäin, ponnahdellen hitaasti ylös ja alas kunnes nosturi sai laskettua hänet alla olevalle laiturille asti. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka viimeiseen saakka hän jännitti jalkateriään ja nilkkojaan, kuin luottamatta siihen, ettei turvavaljaisiin moninkerroin kiinnitetty hihna lipeä pois. Seuraava hyppääjä kiljaisi, ja osasi välttää roikkumaan jäämisen. Hän heilautti itsensä parin ensimmäisen ponnahduksen jälkeen taitavasti köyteen kiinni, pää ylöspäin, ja takertui siihen kuin apina kunnes pääsi alas.

Söimme sitruunajäätelöt. Maku oli yllättävän raskas, liki lakritsinen. Ystäväni haukkasi jäätelöään, ja valitti sitten siitä, että se on kylmää. Aurinko paahtoi, meidän oli istuttava varjoon syömään. Sula ei valunut käsilleni koska nuolin sen pois – paljon hitaampi tapa syödä jäätelöä kuin ystävälläni. Tiesin kuinka kävisi kun hän haukkasi vohvelin alaosan pois; sanoinkin, että hän saisi sulaa jäätelöä ylleen. Hieman myöhemmin hän pesi keltaista tahraa valkealta paidaltaan helteessä lämmenneen vesipullonsa vedellä. Lämmöstä huolimatta hän värähti märän kankaan kosketusta.

Outoa, olen ruskettunut. Olen yleensä niin kalpea, että ihoni näyttää nyt vieraalta. Jaloissani on lisää hiertymiä ja säärteni lihaksia särkee. Silmäluomet painavat. Brontën hahmot herättävät kylmiä väreitä, jotka kulkevat kohti varpaitani.

Tämän kirjoituksen aihe oli oikeastaan eräs poisjättö – ja sen miettiminen, kuinka paljon kuvattavaa helposti sivuutetaan kun tuota poisjättöä ei tehdä.